Kirjoittanut kati pietarinen

Dokumenttielokuva paperilla

Lukuaika: < 1 minuutti

Dokumenttielokuva paperilla

Elina Grundströmin tutkimusmatkaa orkideoiden maailmaan lukee kuin romaania.

Harvoin tietokirjan lukee yhdeltä istumalta. Ehkä lievä flunssa vahvisti intoa käpertyä sohvalle, mutta Elina Grundströmin teoksen Musta orkidea. Tositarina kukkasista jotka menettivät tuoksunsa vedin läpi iltapäivässä.

Kirjassa toimittaja ja tietokirjailija Grundström lähtee etsimään lohjalaisten orkideafanien kokoelmista ja Indonesian Keski-Kalimantanilta harvinaista mustaa orkideaa, jalostettujen markettiorkideoiden villiä sukulaista. Kuvaus suomalaisten ja indonesialaisten orkideaharrastajien intohimosta lajiin on erityisen sympaattista.

Silti kirjoittajan pakkomielle juuri tiettyyn mustavihreään kukkaan tuntuu hieman teennäiseltä. Kyse onkin lähinnä hienosta kehyskertomuksesta, jolla päästään itse asiaan: kysymyksiin luonnonvarojen ja maan käytöstä kehitysmaissa ja ilmastonmuutoksesta.

Tai sitten ei: oikeastaan orkideat ovat se aihe, jota Grundström kaikkein kiinnostavimmin ja perinpohjaisimmin tutkii.

Isompi ilmastonmuutokseen liittyvä kysymys Keski-Kalimantanin valtaisten palaneiden suometsäalueiden tulevaisuudesta jää hatarammin selvitetyksi, vaikka juuri suuren mittaluokan ratkaisusta hiilidioksidipäästöihin Grundström epilogissaan kertoo halunneensa kirjoittaa.

Kirja kertoo megaluokan ympäristöhankkeesta, eli ideasta istuttaa palaneille soille hiilidioksidipäästöjen vähentämiseksi uutta kasvustoa, ja sen epäonnistumisesta. Kirja ei kuitenkaan pura rakenteita epäonnistumisen taustalla.

Miksi tai minkä tahojen toiminnan vuoksi alueen maankäyttösuunnitelmat eivät etene? Miksi öljypalmuplantaasit kasvavat nopeammin kuin suojelualueet? Miksi suojelualueilla hyörivä väki ei saa mitään aikaan? Mitä suomalaisrahoilla tehdään paikallisten soimaamassa WWF:n suojelumetsäkohteessa? Kuka nykytilanteesta hyötyy?

Kirja on kuin dokumenttielokuva: se koostuu todellisista tilanteista, muistiinpanoista ja sitaateista, mutta se on rakennettu tietoisen juonelliseksi kokonaisuudeksi, jossa on kertoja, päähenkilö, sivuhenkilö ja käänteitä. Grundström sijoittaa jälkipuheessaan kirjansa Suomessa harvinaiseen kertomusmuotoisen tietokirjallisuuden lajiin.

Kerronta ja rakenteelliset ratkaisut ovatkin kirjan ehdoton vahvuus.

Tekstiä lukee kuin romaania. Kuvailu on niin vahvaa, että kohtauksissa kokee kulkevansa mukana. Henkilökohtaisuutta on sopivasti, suhde kertomuksen henkilöihin on lämmin, ja huumori pilkistää yksityiskohdissa. Tiedon omaksumiseen ei tarvitse keskittyä, vaan sen imee kirjasta huomaamattaan.

Teksti olisi hyötynyt tiukemmasta editoinnista: kun saman hauskan yksityiskohdan löytää jo toista tai kolmatta kertaa, se tuntuu muistisairaudelta.

Elina Grundström: Musta orkidea. Tositarina kukkasista jotka menettivät tuoksunsa. Nemo 2013. 224 s. Neljä tähteä.

Kati Pietarinen