Kun autonkuljettajamme lataa 9mm käsiaseensa ja tokaisee, että tämä tie on vaarallinen, ymmärrän vihdoin missä olemme.
Kun autonkuljettajamme lataa 9mm käsiaseensa ja tokaisee, että tämä tie on vaarallinen, ymmärrän vihdoin missä olemme. Olemme matkalla Bagdadin lentokentältä kaupungin keskustaan. Siirrymme keskustaan vievälle tielle, ehkä maailman vaarallisimmalle 12 kilometrin pätkälle.
Bagdadin myyttisyyttä leimaa vanhan kulttuurin lisäksi terrorismi ja sota. Tiedän, että se ei ole turistikohde, enkä ole lomamatkalla, mutta aion antaa kasvot Bagdadin siviileille, sodan pitkäaikaisille uhreille.
Missä liikummekin, olemme aseiden, sotilaiden, poliisien ja paikallisten turvallisuusmiesten saartamia. Viimeksi mainittuja voi vuokrata käyttöönsä halvimmillaan 3 000 dollarin päivähintaan. Tunnetuimpiin kuuluu Amerikkalainen Black Water, jonka turvamiesten herkät liipasinsormet ovat tuoneet heidät julkisuuteen. Mitä paksumpi niska, sitä kalliimpi mies.
Amerikkalaisten tehtävä on mahdollistaa rauha Irakissa. Heidän läsnäolonsa on paikallisten mukaan tällä hetkellä välttämätön. Jos he lähtisivät, rikollisjoukot nousisivat valtaan. Kuitenkin amerikkalaisia sotilaita pelätään, eikä syyttä. Heitä ei näy kadulla, vaan katukuvaan kuuluvat irakilaiset sotilaat ja poliisit.
Amerikkalaiset kulkevat saattueissa panssaroiduissa Hummereissaan. Heidän kuvaamisensa johtaa mitä todennäköisimmin ampumavälikohtaukseen. Näin kertoo amerikkalainen sotilas, jonka mukaan heidän joukkonsa ovat suurin vaara Bagdadin kaduilla.
Ensimmäisellä ajelulla Bagdadin keskustassa kuvaan autosta kadulla juoksevaa tyttöä, jolla on kauppakassi kädessä. Seuraan häntä kameralla huomaamatta, että samalla auto ohittaa puun, jonka takana istuu joukko irakilaisia sotilaita. He pysäyttävät auton Kalašnikovit kädessä siinä uskossa, että olen kuvannut heitä.
Sotilas tunkeutuu minun puoleisestani avoimesta ikkunasta auton sisälle. Kalašnikov hermostuttaa. Automme kuski, palkkaamamme tulkki ja sotilas huutavat toisilleen ja ehdin samalla vaihtaa kameraan tyhjän muistikortin. Nostan kameran sotilaan nähtäväksi. Kun näytössä lukee ”no images” (ei kuvia), hän taputtaa minua pienen setvimisen jälkeen olkapäälle ja sanoo ”ok”. Meinasi tulla ripulit housuun.
Maassa vallitsee sotatila. Vuoden 2003 jälkeen Irakissa on saanut surmansa 187 journalistia. Olen kasvattanut parran, jotta saisin sen tuomaa kulttuurisidonnaista kunnioitusta. Kameran ja massiivisen optiikan vuoksi en kuitenkaan pysty liikkumaan herättämättä epäilystä. Kamera koetaan suurena uhkana. Osoitan kuitenkin selvästi aikomukseni suurella PRESS-tekstillä luotiliivissäni. Luotiliivi on halvin ja tehokkain henkivakuutus.
Sotatilasta huolimatta ihmisten on pakko elää arkeaan parhaansa mukaan. Sähköä on rajoitettu kolmen tunnin intervalleihin. Auto- ja tienvarsipommit ovat lähes jokapäiväisiä. Päivää ennen saapumistamme Bagdadiin ja lähtöämme seuraavana päivänä oli keskustassa räjäytetty autopommi. Kidnappausten riski on suuri, mutta vähentynyt sen verran, että lapset uskaltautuvat kouluun. Kaikesta tästä huolimatta ihmiset jaksavat nauraa, juhlia ja uskoa tulevaisuuteen.
Perjantaisin käydään piknikillä Zawra-puistossa. Perheet kokoontuvat ja nuoret miehet tanssivat kakofonisen paikallisen popin tahtiin. Naiset istuvat nurmikolla juttelemassa. Eräs nainen toteaa haastattelun keskellä, että näytän hänen mieheltään, paitsi että olen paremman näköinen. Tätä ennen hän on riisunut huivinsa, jotta näyttäisi sievemmältä kuvassa. Kun luulin nähneeni kaiken, tanssijoiden keskeltä eteeni ilmestyy irakilainen joulupukki aurinkolasit päässä.
Absurdius kulminoituu illalla, kun juon paikallista limua Ishtar Sheraton -nimisen hotellimme parvekkeella. Ulkona on pimeää ja parikymmentä astetta lämmintä. Voin aitiopaikalta seurata, kuinka hävittäjät lentävät kohti länttä ja tulittavat horisontissa olevia kohteita yötaivas liekehtien.
Käsitykseni Irakista on muuttunut. Olen nyt nähnyt toisenkin puolen kolikosta. Nämä ihmiset eivät aloittaneet sotaa. He ovat sen uhreja ja yrittävät elää arkeaan siinä missä mekin.
Niklas Meltio
