Äänioikeuden harha

Lukuaika: 2 minuuttia

Äänioikeuden harha

Torsten Almquistin artikkeli vain netti-Voimassa!

Poliittinen äänioikeus on raskaansarjan kansalaisoikeus. Äänioikeudella kansalainen voi osallistua poliittisen päätöksenteon- ja lainsäätämisenvallankäyttöön. Tätä äänioikeutta meillä suomalaisilla ei ole. Meillä on vaalioikeus, jonka saimme 100 vuotta sitten Suomen Suuriruhtinaan, Venäjän Keisarin Nikolai II:n, armollisesta suostumuksesta. Olisimme myös halunneet äänioikeutta, mutta sitä emme saaneet. Suuriruhtinaamme kaiketi katsoi, ettei hän olisi voinut valvoa ja hallita suuriruhtinaskuntaansa, jos kaikilla sen alamaisilla olisi äänioikeus. Sen sijaan 200 kansanedustajaa ja heidän hallituksensa oli helppoa pitää silmällä ja tarvittaessa ojentaa, mikäli vain ja ainoastaan heillä olisi äänioikeus. Näin ollen kansalaiset saivat tyytyä pelkkään vaalioikeuteen.

Kun sittemmin Venäjän vallankumouksen tuloksena onnistuimme itsenäistyä ja Suomelle piti saada valtiosääntö, tuli kysymys kansalaisten poliittisten oikeuksien päättäminen ajankohtaiseksi. Vuonna 1917 alkaneessa valtiosääntö-oikeuden pohdinnoissa harkittiin, pitikö Suomen kansalaisilla olla sekä vaalioikeus että äänioikeus referendum- ja aloiteoikeuksineen lain säätämiseen ja sen ratifioimiseksi. Suomen Senaatti (hallitus) P. E. Svinhufvudin johdolla allekirjoitti 27.11.1917 ”Laki kansanäänestyksestä”, koskien maalaiskuntien ja kaupunkikuntien asioita. Silloiset poliittiset päättäjät katsoivat kuitenkin ettei kansaan voitu luottaa, koska se oli noussut kapinaan aiheuttaen verisen sisällissodan, joten sille ei voitu antaa äänioikeutta valtiota koskevissa asioissa. Vasemmiston johto ehti vielä 23.2.1918 ehdottaa Suomelle uuden valtiosäännön Suomen Kansanvaltuuskunnan nimessä. Tähän ehdotukseen sisältyi vaalioikeuden lisäksi myös kansalaisten äänioikeus referendum-oikeuksineen ja aloiteoikeus. On helppoa ymmärtää, ettei katsottu sopivaksi sisällyttää väkivaltaisen äärivasemmiston suosittelemia suoran demokratian kansalaisoikeuksia itsenäisen porvarillisen Suomen valtiosääntöön, joten päätettiin, että ”valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta”. Näin suljettiin kansalaisten äänioikeus valtiojärjestyksemme ulkopuolelle. Jo säädetty laki kansanäänestyksistä kunnallisasioista kumottiin muutaman vuoden kuluttua.

Vähän ihmetyttää, että on katsottu aiheelliseksi tänä ja ensivuonna järjestää mm. eduskunnan ja Helsingin yliopiston tapahtumia suomalaisten saaman ”yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden” juhlistamiseksi. Iloitaan siitä, että Suomen naiset olivat ensimmäisinä, jotka saivat ”täydet valtiolliset oikeudet maailmassa”. Vaikka todellisuudessa näin ei tapahtunut! Suomen naisilla ja miehillä on vain vaalioikeus ja oikeus tulla valituiksi kansanedustajiksi – ei äänioikeutta. Tasavallan presidentillä, valtioneuvoston jäsenillä ja kansanedustajilla on äänioikeus. Muilla sitä ei ole.

Helsingin yliopiston Studia Generalia luento- ja keskustelutilaisuudessa 2.2.06 vastasi paneelissa istuva, professori Jaakko Nousiainen kysymykseen, miten on mahdollista, että vaalioikeus ja äänioikeus, jopa virallisissa teksteissä pidetään samanmerkityksinä, eli synonyymikäsitteinä. Hän totesi, että lainsäätäjä itsenäisyytemme alkuvuosina olivat käsitelleet vaalioikeutta ja äänioikeutta kahtena eri oikeutena, mutta kansalaiset olivat ruvenneet ajan mittaan kutsumaan vaalioikeutta myös äänioikeudeksi. Tämä on ymmärrettävää. Onhan kaikilla suomalaisilla ”oikeus” äänestää missikisoissa, euroviisukilpailussa – ja eduskuntavaaleissa! Ei vain ole huomattu, että näissä kysymyksissä äänestäminen on menetelmä toivomuksien toteuttamiseksi, eikä laissa säädetyn oikeuden käyttämisestä. Äänestämme jotakuta kansanedustajaehdokasta, jonka toivomme tulevan valituksi eduskuntaan. Suomen perustuslain 14 § on tässä suhteessa myötävaikuttamassa, harhakäsitykseen äänioikeudesta. Pykälän mukaan ”Jokaisella Suomen kansalaisella, joka on täyttänyt kahdeksantoista vuotta, on oikeus äänestää valtiollisissa vaaleissa”. Äänestämisen sanan sijaista olisi ollut parempi käyttää ilmaisua ”osallistua valtiollisiin vaaleihin”. Eihän vaaleihin voi osallistua äänestämättä! On kieltämättä vaikeata erottaa äänestämisen sanan lakisääteisestä merkityksestä arkipäivän äänestämismenetelmästä, joka ei ole sidottu lakiin.

Perustuslakimme 53 §:n mukaan voi eduskunta säätää lain ”Neuvoa-antavan kansanäänestyksen järjestämisestä…”. Luonteeltaan tällainen kansanäänestys on mielipidemittaus, jossa äänestäjä ei ota vastuuta mistään, eikä kysyjä sitoudu mihinkään. Toisin kuin poliittiseen päätöksenteon- ja lainsäätämisvallankäyttöön äänioikeutettu kansalainen. Hän tulee, äänioikeuttaan käyttämällä, osavastuulliseksi tehtyjen päätösten ja säädettyjen lakien seurauksista yhteiskunnassaan.

Demokratian vaje, edustuksellisesti hallituissa valtioissa ja valtioyhteisöissä, johtuu kansalaisten äänioikeuden puuttumisesta. Kiinnittämättä kansalaisia poliittiseen vastuuseen päätöksenteosta syntyy jännitystä ja epävakavuutta poliittisella toimintakentällä. Tämän takia pyritään nykyään poistamaan demokratian vajeen, siirtämällä vallan painopisteen politiikassa kansalaisten suuntaan. Suomessa tämä tavoite on vaikeasti toteutettavissa, niin kauan kuin harhakäsitys vallitsee kansalaisten 100 vuotta sitten ”yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden” saamisesta.

Torsten Almquist

  • 9.9.2009