Henkilökohtaista
Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.
Teksti Antti Rautiainen
Asuntoloiden asukkaat ovat Venäjän yksityistämisen väliinputoajia.
19. tammikuuta, Stanislav Markelovin ja Anastasia Baburovan murhan muistomielenosoituksen jälkeen anarkistit ja antifasistit ottivat yhteen yksityisten turvamiesten kanssa ”Moskovan silkin” Mosšelkin asuntolassa Bolšoy Savvinski -kadulla.
Asukkaat olivat pyytäneet aktivisteja auttamaan Moskovan silkkitehtaan asuntolan kera ostaneen liikemiehen Novitškin mielivaltaa vastaan. 14. tammikuuta Novitškin palkkaamat turvamiehet olivat poistaneet hellat ja sähköt asuntolan keittiöstä, 15. tammikuuta vartijat rikkoivat asuntolassa asuvan 6-vuotiaan pojan yksinhuoltajan asunnon seinän ja 18. tammikuuta he katkaisivat sähköt koko asuntolasta. Asukkaat olivat käytännössä vankeina omissa asunnoissaan, he pelkäsivät että poistuttuaan asunnoista vartijat eivät päästäisi heitä enää takaisin. 19. päivä joukko aktivisteja tuli tukemaan asukkaita, ja he tunkeutuivat asuntolaan vartijoiden estelystä huolimatta. Tapahtumien kulku näkyy tällä videolla.
Neuvostoliiton aikana oli tavallista, että yrityksen tai valtion viraston vastuulla oli myös asukkaiden asuminen. Kvartaalikapitalismin logiikkaan tällaiset liiketoiminnan ”rönsyt” eivät kuitenkaan sovi, joten yritykset pyrkivät muuttamaan asuntolat rahaksi. Näin erityisesti jos asuntolat sijaitsevat Moskovan kehätien sisäpuolella, missä kiinteistöjen ja tonttien hinnat ovat usein Euroopan huippua.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjän virallinen politiikka on ollut omistusasumisen suosiminen. Tähän ollaan pyritty antamalla ihmisten yksityistää niitä asuntoja, joissa he asuivat neuvostoaikana. Yksityistämisohjelmien ansiosta Venäjällä asunnonomistajia saattaa olla jopa suhteellisesti enemmän kuin Suomessa. Julkisesti saatavilla olevaa tilastoa asunnonomistamisen laajuudesta ei Venäjällä löydä, mutta yksityiset tahot ovat tehneet kyselytutkimuksia – tämän yli kolmen vuoden takaisen kyselyn mukaan omistusasunnoissa olisi tuolloin asunut noin 82 prosenttia, Suomessa heitä on EU-tilastojen mukaan noin 75 prosenttia.
Korkea asunnonomistajien määrä on tyypillistä kaikissa niissä Itä-Euroopan maissa, joissa asuntoja ei ole merkittävissä määrin palautettu niiden maailmansotaa edeltäville omistajille – esimerkiksi Romaniassa velattomissa omistusasunnoissa asuu samaisten EU-tilastojen mukaan jopa 98 prosenttia väestöstä. Venäjälläkin ylivoimaisesti suurin enemmistö asunnonomistajista on saanut asuntonsa yksityistämisen eikä pankkilainan avulla.
Yksityistämisohjelmien aikarajoja on Venäjällä jatkuvasti lykätty, viimeisin ”viimeisistä viimeisin” aikaraja asunnon yksityistämiselle on tämän vuoden maaliskuun 1. päivä, mutta en yllättyisi vaikka sitä siirrettäisi vielä eteenpäin lähiviikkoina. Tämä on myös aikaraja asunnon ”uudelleensosialisoinnille”. Täysmääräisen kiinteistöveron on tarkoitus tulla voimaan vuonna 2014. Aiemmin avokäteisesti tuetut sähkön ja veden hinnat nousevat jyrkästi jo nyt, ei vähiten siksi että WTO-jäsenyyden ehdot pakottavat Venäjän nostamaan energian sisäiset hinnat lähelle maailmanmarkkinatasoa.
Julkisessa vuokra-asunnossa asuvan ei kuitenkaan pidä maksaa kiinteistöveroa, eikä täysmääräisiä sähkö- ja vesilaskuja, siksi osa ihmisistä joutuu ”uudelleensosialisoimaan” asuntonsa. Ei kuitenkaan ole luotettavia tietoja siitä kuinka yleistä tämä muodollisesti vapaaehtoinen uudelleensosialisointi on, tässä artikkelissa on arvioitu, että ehkä puolet nykyisestä julkisen hallinnon asuntokannasta on uudelleensosialisoitua, mutta tämä arvio voi olla yläkanttiin.
Lyhyellä aikavälillä yksityistämispolitiikka on johtanut Venäjällä, ja Itä-Euroopassa yleensäkin tilanteeseen jossa asuntotilanne on huomattavasti parempi kun muu elintaso antaisi olettaa. Myös asuinalueiden eriarvoistuminen on hidasta, Moskovassa ei vieläkään ole selvästi hyviä ja huonoja lähiöitä, on vain vähän parempia ja vähän huonompia. Kaikissa lähiöissä kehätien sisäpuolella asuu sekä hyvätuloisia että köyhiä, ja aivan keskustassakin asuu edelleen paljon pienituloisia asunnonomistajia.
Pitkällä aikavälillä politiikka on kuitenkin kytevä aikapommi, koska tulot ovat eriarvoistuneet aivan eri tavalla kuin asuminen. Monilla asuntonsa pikaisesti yksityistäneillä ei tule olemaan varaa remonttiin, ei välttämättä edes sähkö- ja vesilaskun maksamiseen. Suurta osaa asunnoista ei ole koskaan peruskorjattu. Moskovassa kaupunki tukee yksityisasuntojen omistajienkin peruskorjausta yli 95 prosentilla kustannuksista, mutta monilla ei välttämättä ole varaa edes omavastuulle jääviin pariin prosenttiin, eikä Moskovan ulkopuolella julkisella hallinnolla ole välttämättä varaa näin avokätisiin tukiin.
Oma veikkaukseni on, että seuraavien 50 vuoden aikana suuresta osasta omistusasuntoja tulee täysin asuinkelvottomia, ja asunto-ongelma räjähtää käsiin. Lisäksi jo nyt pula uusista asunnoista on syntyvyyttä vähentävä tekijä, koska vanhemmat ovat tietoisia siitä, että lapset asustelevat heidän nurkissaan todennäköisesti siihen asti kunnes jompikumpi sukupolvi päätyy hautaan.
Mutta toistaiseksi suurimmalla osalla ihmisistä ei ole mitään valittamisen aihetta, itse asiassa asuntojen laaja yksityistäminen on varmaankin yksi pääsyy siihen, että laajamittainen korruptio ja viranomaisten mielivalta ei ole saanut suurempaa osaa Venäjän väestöstä osoittamaan mieltään kaduille. Suomessahan asunnon omistamista on pidetty keskiluokan tunnusmerkkinä, ja ainakin tämän kriteerin mukaan Venäjän on onnistunut nostamaan 20 vuodessa keskiluokkaan suuremman osan väestöstä kuin Suomi koko itsenäisyyden aikana. Ja keskiluokkahan on tunnetusti järjestelmän vakauden tae, vaikka Venäjällä näin luotu keskiluokka seisoo savijaloilla, jotka mätänevät samaa vauhtia asuntokannan kanssa.
Mutta yksi ryhmä on jäänyt täysin syrjään tästä onnesta, se on neuvostoyritysten taseessa aikanaan olleiden asuntoloiden asukit. Heitä asunnon yksityistämisoikeus ei koske. Viranomaiset pyrkivät suojelemaan asukkeja yksityisohjelmien yhteydessä säätämällä vuosina 1991–1992 joukon lakeja, joiden perusteella yrityksiä ei voi yksityistää yhdessä asuntoloiden kanssa. Näiden lakien nojalla kaikki Neuvostoliiton julkisten yritysten asuntolat muuttuivat kunnallisiksi vuokra-asunnoksi, mutta monet yritykset onnistuivat kiertämään säädöksiä väärentämällä asuntolakiinteistöt teollisuusrakennuksiksi. Ja näin on tehnyt myös Mosšelkin omistaja Novitški.
Mosšelkin asuntolan asukkailla on tosin neuvosto-ajoilta periytyvä pysyvä asumisoikeus (niin sanottu ”propiska”, joka on nykyään virallisesti ”pysyvä rekisteröinti”), mutta tästä Novitški pyrkii hankkiutumaan eroon siirtämällä asukkaat uuteen yksityiseen asuntolaan, jossa kaikilla olisi vain määräaikainen vuokrasopimus. Eli sieltä asukit olisi helppo toimittaa suoraan kadulle, siksi vastarinta.
Asumisoikeus ei ole suinkaan mikään anakronistinen neuvostojärjestelmän tarjoama ”ansaitsematon oikeus”, vaan käytännössä yksityisomaisuuden vastine. Neuvostoliitossakin monet ihmiset rakensivat talonsa omin käsin ja oli tavallista että jopa isoja kerrostaloja rakennettiin talkoilla, koska järjestelmällä oli vaikeuksia vastata asuntojen kysyntään. Propiska-järjestelmän tarkoitus oli paitsi työvoiman liikkeiden kontrollointi estämällä ihmisten vapaa muuttaminen, myös taata ihmisille oikeus asua itse rakentamissaan tai muuten kovalla työllä ansaitsemissaan asunnoissa. Eli Mosšelkin omistaja Novitški on käytännössä ajamassa ihmiset väkivalloin omistussasunnoista vuokra-asuntoihin.
Myös 19. tammikuuta paikalle saapuneille OMON-mellakkapoliiseille oli ilmeistä, että Novitškin toiminnan laillinen pohja oli epämääräinen. He myös ymmärsivät, että asukeilla oli oikeus kutsua luokseen aktivisteja, joiden sulkeminen porttien ulkopuolelle johti yhteenottoon vartijoiden kanssa. Lopulta alueen (arvatenkin lahjotut) poliisiviranomaiset saivat OMONin painostettua hyökkäämään aktivistien kimppuun, ja kello kahdeksan jälkeen illalla 39 asuntolaan asukkaiden tueksi tunkeutunutta anarkistia ja antifasistia vietiin putkaan.
Seuraavana aamuna kaikki vapautettiin, mutta päivän aikana Igor Polozenko ja Gratšja Pogosov otettiin uudestaan kiinni. 22. tammikuuta heidät päästettiin kotiarestiin oikeudenkäyntiä odottamaan, Moskovan Anarkistinen Musta Risti kerää rahaa oikeudenkäyntikuluja varten. 7. helmikuuta Mosšelkin asuntolan asukkaat järjestivät mielenosoituksen syytettyjen anarkistien puolesta.
Mosšelkin konflikiti ei suinkaan ole ainoa asuntoloiden asukkaiden ongelma. Moskovassa on tällä hetkellä aktiivisia konflikteja ainakin sairaanhoitajien ja lääkärien asuntolassa osoitteessa Simferopolskaja 19, asuntolassa osoitteessa Barabanniy pereulok 11/5 sekä entisessä ”Punainen työläisnainen”-tekstiilitehtaan asuntolassa osoitteessa Baumanskaja 58/25, tämän lisäksi konflikteja on käynnissä myös monessa muussa kaupungissa, esimerkiksi Pietarissa. Erityisen aktiivinen asuntoloiden asukkaiden puolustamisessa on ollut pikkuruinen trotskilainen Vallankumouksellinen työväenpuolue, jonka aktivistit ovat olleet asialleen fanaattisen omistautuneita.
Oli hienoa, että aktivistit menivät puolustamaan Mosšelkin asuntolan asukkaita juuri Novaja Gazetan toimittajan murhan vuosipäivänä – natsien murhaama Nastja oli mukana puolustamassa Jasni Proezdin asuntolan asukkaita kesällä vuonna 2008, mistä hän myös kirjoitti blogissaan. Venäjän vankilahallinto halusi asuntolan omaan käyttöönsä, joten asunnot luvattiin vankeinhoitolaitoksen työntekijöille, jotka alkoivat häätää asukkaita väkivalloin. Saavuttuaan tapahtumapaikalle, Nastja kirjoittaa ”Vähän myöhemmin kuulin, että paikalle saapunut Novaja Gazetan toimittaja hakattiin, NTV:n toimittajan kamera hajoitettiin, ja ihmisoikeusasiamiehen apulaisen vankeinhoitolaitoksen työntekijät heitettivät alas portaita”. Voi Nastja, kuinka vähän onkaan muuttunut neljässä ja puolessa vuodessa.
