Shakiba Adil ja Elina Hirvonen tekivät elokuvan afganistanilaisten naisten salaisesta lukupiiristä, jossa unelmoidaan vapaudesta

Kun Yhdysvaltojen ja sotilasliitto Naton joukot olivat vetäytyneet kesällä 2021 Afganistanista kaoottisissa olosuhteissa, valtaan palannut Taleban-liike pyrki antamaan itsestään uudistuneen kuvan. Maltillisen ja sovinnollisen politiikan sijaan Taleban ryhtyi kuitenkin hallitsemaan maata tutuksi tulleilla keinoilla. Se romutti maan oikeuslaitoksen, sääti ankaran sharia-lain, pani toimeen julkisia ruoskimisia, pahoinpitelyjä ja teloituksia sekä sulki naiset pois julkisesta elämästä ja vainosi heitä pidäkkeettä.

Maailma reagoi hiljaisuudella. Taleban sai kiristää hirmuvaltaansa rauhassa, kun sen väkivaltaiset teot jäivät Venäjän Ukrainaan kohdistaman hyökkäyssodan, Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin imperialistisen sotapolitiikan, palestiinalaisten kansanmurhan ja Lähi-idän levottomuuksien alle.

Afgaaninaiset eivät kuitenkaan vaienneet. He järjestivät mielenosoituksia ja lakkoja, organisoivat vastarintaa ja jatkoivat opintojaan salaa. Journalisti Shakiba Adilin ja kirjailija Elina Hirvosen ohjaama dokumenttielokuva The Secret Reading Club of Kabul (2026) avaa peittelemättömän näkymän sorron alla elävien naisten pyrkimyksiin säilyttää toimijuutensa vaikeissa olosuhteissa. Elokuva kertoo kabulilaisten naisten lukupiiristä, jossa vainon alla elävät naiset jakavat kokemuksiaan, tukevat toisiaan ja unelmoivat vapaudesta.

Lukupiiri sai alkunsa, kun Adil lähetti Kabulissa asuvalle ystävälleen Rakshanalle Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjan.

”Lukiessani kirjaa tajusin, että Frank oli kokenut samanlaisia asioita kuin minä eläessäni Afganistanissa”, Adil kertoo. ”Halusin jokaisen afgaaninaisen ja -tytön lukevan sen. Lähetin kirjan ystävilleni ja tuttavilleni ja pyysin heitä kirjoittamaan ylös ajatuksiaan. Rakshana halusi perustaa lukupiirin, jossa keskusteltaisiin kirjasta.”

Kirjakapina

Lukeminen ja kirjoittaminen ovat afgaaninaisille vastarinnan muotoja. ”Taleban on rakentanut järjestelmän, joka kieltää naisilta mahdollisuuden elää täysivaltaisina ihmisinä”, Hirvonen sanoo. ”Lukevat ja kirjoittavat afgaaninaiset uhmaavat heihin kohdistettuja kieltoja. He kapinoivat ja kertovat, millaista on olla nainen Afganistanissa.”

Adil työskentelee Suomen ulkoministeriön tukemassa projektissa, jossa hänen tehtävänään on tuottaa afgaaninaisten kirjoittamia tekstejä julkaistavaksi Suomessa. Aiemmin tekstejä saattoi lukea Suomen Kuvalehden kautta, mutta lehden lopetettua blogitoimintansa niitä on julkaistu Maailman Kuvalehden Afgaaninaisen katse -blogissa.

Adil ja Hirvonen tapasivat alun perin ulkoministeriön rauhaa ja sovintoa Afganistanissa edistävän Salam-projektin yhteydessä. ”Kun jäin jumiin Afganistaniin Talebanin palattua valtaan, Elina teki kaikkensa auttaakseen minua pääsemään pois maasta”, Adil kertoo. ”Onnistuin lopulta pakenemaan Kabulista yhdellä viimeisistä evakuointilennoista.”

Hirvonen jatkaa, että hän ja Adil päättivät tuolloin ohjata yhdessä elokuvan Afganistanin naisista. ”Afgaaninaiset ovat vastustaneet aina heihin kohdistuvaa vainoa. Halusimme pitää huolen siitä, ettei maahan jääneitä naisia unohdettaisi.”

Elämää sorron alla

Lukupiirin Rakshana, Dua ja Mahtab samastuivat vahvasti Frankin kokemuksiin natsimiehityksen alaisessa Amsterdamissa. ”Frank oli kunnianhimoinen nuori nainen aivan kuten dokumenttielokuvamme afgaaninaiset”, Hirvonen sanoo. ”Hän menetti unelmansa, tavoitteensa ja tulevaisuutensa. Lukupiirin osallistujat samastuivat myös Frankin kuvaukseen masennuksesta. Vainon kohteena eläminen on lannistavaa, ja dokumentti kuvaakin naisten pyrkimyksiä etsiä reittejä ulos sekä ulkoisesta että sisäisestä pimeydestä.”

Rakshanan, Duan ja Mahtabin kännykkäkameroillaan Afganistanissa kuvaama materiaali näyttää, kuinka he tekevät päivittäisiä askareitaan, treenaavat ja kokoontuvat salaisiin tapaamisiinsa. Vaikka dokumentin tuotantoryhmä teki kaikkensa taatakseen naisten turvallisuuden, heidän rohkea toimintansa saattoi heidät vaarallisiin tilanteisiin. Dokumentissa on riipiviä kohtauksia, joissa naiset kuvaavat Talebanin moraalipoliisin ratsiaa ja joissa he kertovat, mitä tapahtui, kun heidät vietiin poliisiasemalle kuulusteltaviksi.

Lopulta vaino käy niin ankaraksi, että Rakshana ja Dua päättävät poistua maasta. Dokumentin jälkipuolisko kuvaa heidän pakomatkaansa trillerimäisellä intensiteetillä. ”Halusimme yhdistellä elokuvassamme henkilökohtaisia kokemuksia laajempiin inhimillisiin teemoihin aivan kuten Anne Frank teki päiväkirjassaan”, Hirvonen sanoo. ”Frankin kirja kertoo nuoren tytön tunteista ja ajatuksista mutta samalla avaa näkymän maailmanhistorian suuriin ja hirvittäviin tapahtumiin. Emme halunneet kuvata dokumenttimme naisia uhreina vaan kokonaisvaltaisina ihmisinä. Siksi heidän kirjoitustyönsä on vahvasti mukana elokuvassa.”

Vastarinta elää

Afganistanin tilanne jatkuu vaikeana. ”Naisia ruoskitaan urheilukentillä ja aukioilla, ja ihmisoikeusloukkauksia tapahtuu päivittäin”, Adil sanoo. ”Taleban voi tehdä, mitä tahtoo, sillä kansainvälinen yhteisö ei puutu Afganistanin tapahtumiin.”

”Miehillä on vasta säädetyn lain mukaan oikeus hakata aviovaimojaan”, Hirvonen sanoo. ”Puhe uudesta maltillisesta Talebanista on pelkkää propagandaa. Jos kukaan ei tee mitään, Taleban voi toimia entistä äärimmäisemmillä tavoilla.”

Dokumentintekijät toteuttavat elokuvan yhteydessä vaikuttavuuskampanjan, jonka tavoite on tuoda Afganistanin naisten äänet maailman kuuluviin ja heidän oikeutensa päättäjien agendalle. Kampanja käynnistyi elokuvan ennakkonäytöksellä YK:n päämajassa viime vuoden lopussa.

Adilia huolestuttaa se, että länsimaat ovat lähentyneet Taleban-hallintoa. Venäjä on tunnustanut hallinnon ja, Saksa on sallinut Talebanin nimittämien henkilöiden hoitaa Afganistanin Berliinin suurlähetystöä siinä toivossa, että pääsisi eroon afgaanipakolaisistaan, vaikka Saksa ei olekaan virallisesti tunnustanut Talebania. Samaan aikaan, kun länsimaat rakentavat suhteita Taleban-hallintoon ja kääntävät katseensa sivuun maassa tapahtuvista hirmuteoista, afganistanilaiset jatkavat vastarintaansa.

”Naisaktivistit ja -journalistit kirjoittavat blogitekstejä ja sosiaalisen median julkaisuja, osallistuvat marsseille ja puolustavat oikeuksiaan”, Adil kertoo. ”Naiset ja tytöt saavat opetusta salaisissa kouluissa, verkkotapaamisissa ja lukupiireissä.”

Vastarinta näkyy myös Kabulin kaduilla, joille ilmestyy jatkuvasti Talebania arvostelevia seinäkirjoituksia.

”Afganistanin tulevaisuus on hämärän peitossa”, Adil sanoo. ”Siitä olen kuitenkin varma, ettei afgaaninaisia tulla hiljentämään. He saavat kamppailussaan tukea monilta miehiltä. Naiset eivät tule koskaan hyväksymään Talebanin valtaa, ja he tulevat aina löytämään keinoja kapinoida sitä vastaan.”