Vinkkejä ja anarkiaa

Nopeasti laskettuna olen ehtinyt nähdä Rakkautta ja anarkiaa -festivaalin ohjelmistosta ennakkoon 25 elokuvaa. En ole oikeastaan koskaan kuulunut festarin järjestämisen ytimeen, mutta monena vuonna olen kirjoittanut elokuviin esittelytekstejä ja niin myös tänä vuonna.

Saatan siis olla joidenkin mielestä puolueellinen suosittelija. Silläkin uhalla suosittelen n. kymmentä elokuvaa, jotka olen jo nähnyt ja jotka ovat ehdottomasti festivaalin parhaimmistoa.

The Wild Pear Tree (Nuri Bilge Ceylan). Ceylanin muiden elokuvien suhteen suhtautumiseni on ollut aika ailahtelevaa, mutta maaseudulla mieheksi kasvavasta nuoresta kirjailijasta vakuutti täysin. Lohduttomalta vaikuttava elokuva raottaa valoa loppua kohden ja jaksaa kiinnostaa siitä huolimatta, että kestoa on yli kolme tuntia. Turkkilaisen ohjaaja-käsikirjoittajan pitkistä dialogikohtauksista tulee mieleen Dostojevski.

Mandy (Panos Cosmatos). Italiassa syntyneen ja Kanadassa varttuneen Cosmatosin hallusinogeeninen läpimurto on kostotarina, jossa Nicolas Cage luo väriläiskiä ja repeämiä junnaavaan kerrontaan. Cagen hahmon alkoholinkäyttö elokuvan keskikohdassa aiheutti kovimmat väliaplodit, mitä olen koskaan Cannesissa kuullut.

Ash Is Purest White (Jia Zhangke). Blogasin tästä, Cold Warista (Pawel  Pawlikowski) ja Godardin uutuudesta aiemmin tänä vuonna.

Shoplifters (Hirokazu Kore-eda). Kultaisen palmun voittanut japanilaiselokuva on yllättävä perhe-elokuva, joka olisi taatusti art house -menestyselokuva, jos se olisi englanninkielinen. Toivottavasti myös sellaisenaan.

Raja (Gräns, Ali Abbasi).

Girl (Lukas Dhont). Yhden todella järkyttävän kohtauksen sisältävä elokuva on muutoin hienovarainen kuvaus jalkansa verille tanssivasta balettikoululaisesta. Tosin Laran kasvuvaikeuksiin kuuluu mm. se, että pikkuveli kutsuu häntä suuttuessaan Victoriksi. Elokuva palkittiin Cannesissa sekä parhaan esikoisohjauksen palkinnolla että Queer Palmilla.

Donbass (Sergei Loznitsa). Itä-Ukrainaan sijoittuva satiiri mediasodasta (ja varmaan paljosta muustakin) on väkivaltainen, kamala ja hauska, kunnes hymy hyytyy.

Capernaum (Nadine Labaki). Elokuvassa on pitkä jakso, missä lapsi pitää yksin huolta vielä pienemmästä lapsesta keskellä mutaista katukuvaa. Nadine Labakin ohjaama elokuva elämän masentavemmista puolista on täynnä kuvia, joita katsellessa voi pudota leuka maahan: miten tämä voi näyttää näin realistiselta!? Saako lapsinäyttelijät todella päästää melskaamaan keskelle aidolta vaikuttavaa slummia? Kokonaisuuteen mahtuu myös liiallista sentimentaalisuutta, mutta suosittelen libanonilaiselokuvaa silti aivan kaikille.

The Heart (Fanni Metelius). Lyhyestä suhteesta ja haluttomuudesta kertova esikoisohjaus on yksi onnistuneimpia pienellä budjetilla tehtyjä elokuvia, mitä olen koskaan nähnyt. Pääosassa loistava Fanni Metelius (tunnetaan Suomessa ehkä parhaiten Östlundin elokuvan Turisti sivuosasta) on myös elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja.

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu