Kristiina Sarasti

Unohdetaan viestintuojat, keskitytään viestiin

Lähes koko Me too -kampanjan ajan on kyselty, miksi niin harvat miehet osallistuvat julkiseen keskusteluun seksuaalisesta häirinnästä.

Miesten liittolaisuuden osoitukset olisivat olleet enemmän kuin tarpeen, kun seksuaalisesta häirinnästä ja väkivallasta avautuneita naisia on syyllistetty, nöyryytetty ja häpäisty.

Tänä syksynä on vihdoin nähty monenlaisia tervetulleita ulostuloja.

Esimerkiksi Madventuresin Riku Rantala ja Tunna Milonoff pyysivät anteeksi sitä, että ovat vaienneet aiheesta niin pitkään, ja ottivat vallankäytön uuden Docventures-kauden teemaksi.

Palefacen, Tommy Lindgrenin ja Redraman Ricky-Tick Big Band & Julkinen sana puolestaan käsittelee teemaa uudella levyllään ja haastaa biisissä ”Hei jäbät” muutkin kyseenalaistamaan patriarkaatin valtasuhteet ja cismiehiä suosivat arvohierarkiat.

Kyseisistä, äärimmäisen tervetulleista keskustelunavauksista paistaa omakohtainen herääminen häirinnän taustalla olevien sukupuolistereotypioiden rikolliseen tunkkaisuuteen ja halu osallistua sukupuolijärjestelmän vuosituhantisten vääristymien korjaamiseen.

Helsingin Sanomien Oskari Onninen ei kuitenkaan näe yllä kuvattujen eleiden viittaavan muualle kuin elehtijään:

”- – bändin ajanmukainen pehmotiedostavuus, johon viittaa jo levyn nimi. ’Valojen päällä pitämistä’ on esimerkiksi havaita syksyn virallinen hyvistrendi, olla mies, joka vaatii valot päälle ja kohti itseään pahoitellakseen, että on mies. Pari viikkoa sitten Madventures-jäbät Riku ja Tunna pyysivät kaikilta anteeksi, ja Pyhimys räppäsi Vain elämää -pöydässä myrkyllisestä miehuudesta minkä ehti – alleviivaten ajan hengen mukaisesti, että tämä on sitten satiiria. Julkisen sanan vastine – mahtaa harmittaa, että hieman myöhässä – on Hei jäbät -kappale, jossa Pale­face ihaillen namedroppaa Chimamanda Ngozi Adichien, Koko Hubaran, Kaarina Hazardin ja paavi Johannan. Onnea heille!” (HS 26.9.2018)

Onninen siis kuittaa mainitsemiensa miesten ulostulot hyvisposeerauksena, haluna erottautua vähemmän tiedostavista. Matteuksen evankeliumin mukaan jo Jeesus varoitti ilmiöstä: ”Kun siis autat köyhiä, älä toitota siitä niin kuin tekopyhät tekevät synagogissa ja kujilla, jotta ihmiset kiittelisivät heitä.”

Nykyään ilmiötä kutsutaan hyvesignaloinniksi. Termin popularisoijana pidetään brittiläistä konservatiivia James Bartholomew’ta, joka kirjoitti huhtikuussa 2015 The Spectatorissa, että suurin osa siitä moraalisesta raivosta, jota maahanmuuttovastaiseen UKIPiin suunnataan, on pelkkää poseeraamista, hyvesignalointia. Hyvesignalointi-termillä onkin hyökätty useimmiten vasemmistolaisia vastaan.

***

Hyvesignalointi on tapa vahvistaa omaa asemaa ryhmän sisällä, ja usein tavalla, jota oma toiminta ei tue.

Termi on sinänsä käyttökelpoinen, sillä osa hyvän tekemiseen liittyvistä eleistä on tyhjiä ja älyllisesti epärehellisiä, mikä tekee hallaa sille hyvälle asialle, jota ollaan kannattavinaan, kuten kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläinen toteaa.

Jos esimerkiksi vegaani keskittyy ensisijaisesti oman posthumanistisen tiedostavuutensa alleviivaamiseen ja lihansyöjien leimaamiseen murhaajiksi, hänen käytöksensä herättää suurimmassa osassa kuulijoita torjuntaa ja kytkee veganismin mielikuvaan tuomitsevasta omahyväisyydestä.

Hyvesignaloinnin osoitteluun liittyy kuitenkin ihan samanlainen omahyväisyyden ja itsetarkoituksellisen performatiivisuuden mahdollisuus kuin käytökseen, johon termillä viitataan.

Kuten The New York Timesin Jane Coaston sanoo, ne, jotka kerkeästi kuittaavat toisten kannanotot hyvesignalointina, signaloivat itse usein jotain muuta: että he ovat pragmaattisia, asiaankuuluvan kyynisiä ja todellisuudentajuisia. Hyvesignaloinnin huutelu voi olla kätevä tapa nostaa itsensä henkilökohtaisesti liian haastavalta tai uhkaavalta tuntuvan keskustelun yläpuolelle.

Hyvesignalointikortin liikaheittely on myös vaarallista, koska se vähentää aloitteellisuutta ja kyynistää yhtä paljon kuin liiallinen hyvesignalointikin.

Jos kaikki yritykset saada huomiota hyvälle asialle, tai haastaa muut mukaan auttamaan, tuomitaan tekopyhäksi oman egon kiillottamiseksi, eivät sosiaalisesti herkät enää kehtaa puolustaa arvojaan julkisesti.

Ja jos menetämme kosketuksen todellisuuteen poseerausten ja performanssien tuolla puolen, maailman muuttaminen käy mahdottomaksi.

***

Miten sitten erottaa hyväntahtoinen ele hyvesignaloinnista?

Toisen motiiveihin ei kukaan pääse absoluuttisella varmuudella käsiksi, ja inhimillisessä toiminnassa on yleensä sekaisin monenlaisia motiiveja, joista useista ihminen ei aina itsekään ole tietoinen.

Siksi en voi väittää, että minun tulkintani Rantalan, Milonoffin ja Palefacen päänavauksista on varmasti oikeampi kuin Onnisen.

Voin kuitenkin väittää, että se on perustellumpi.

Se on perustellumpi, koska tässä tapauksessa hyvesignaloinnista syytetyt elävät niin kuin saarnaavat ja päänavaukset sukupuoliasiassa ovat linjassa heidän muun toimintansa kanssa.

Paleface on tehnyt koko uransa ajan johdonmukaisesti töitä altavastaajan asemassa olevien hyväksi, milloin räppipajoissa koulukotinuorten ja nuorisovankien auttamiseksi, milloin esiintymällä maahanmuuttajien ihmisoikeuksia puolustavissa mielenosoituksissa.

Myös Rantala ja Milonoff tunnetaan altavastaajien auttamisesta ja yhteiskuntavastuullisuudesta, joita ilmentää hyvin esimerkiksi heidän lanseeraamansa Startup Refugees -projekti. Hanke kannustaa Suomeen saapuneita turvapaikanhakijoita yrittäjyyteen. Kolmen vuoden aikana sen puitteissa on kartoitettu tuhansien turvapaikanhakijoiden ammattiosaaminen, tuettu viittäkymmentäviittä uutta yritystä alkuun sekä välitetty yli 4 000 työ- ja opiskelupaikkaa.

Hyvesignalointia epäiltäessä on muutenkin tärkeää ennen kaikkea tsekata, mitä julkisesti tapahtuu: ohjaako epäilty huomion itseensä vai siihen hyvään asiaan, jota hän ajaa.

Läheiseni ex-mies toi kerran anopilleen syntymäpäivänä jättimäisen kukkakimpun, mutta kun hän ojensi sen päivänsankarille, hän ei edes katsahtanut tätä silmiin vaan kääntyi seurueen puoleen ja alkoi vaahdota, kuinka moukkia suurin osa miehistä on, koska he eivät huomioi anoppejaan, toisin kuin hän.

Eleessä tärkeintä vaikutti olevan oman erinomaisuuden osoittaminen ja erottautuminen vähemmän erinomaisista. Kyseinen mies oli ostanut kukat itselleen, ei anopilleen.

***

Jos Rantalan, Milonoffin ja Palefacen ulostulojen kärki olisi ollut siinä, että ”toisin kuin meitä moukkamaisemmat ja vähemmän tiedostavat miehet, me kyllä puolustamme sorrettuja”, hyvesignalointikortit olisivat puolestani saaneet lentää konfettisateena heidän päälleen.

He eivät kuitenkaan kerjänneet toisia kurottumaan ihailevasti itsensä puoleen vaan kurottuivat itse toisten puoleen ja haastoivat kaikki mukaan. Rantala kirjoitti: ”Me tarvitsemme jokaisen valppaan ja muutoshaluisen ukon, akan ja muunsukupuolisen tähän savottaan.”

Erityisesti Rantala ja Milonoff tekivät itsestään äärimmäisen samastuttavia paljastamalla akilleenkantapäänsä. Milonoff kuvaili itseään Docventures-lähetyksessä hitaaksi, herkäksi ja pohdiskelevaksi mieheksi, joka kärsii jatkuvasta alemmuuden tunteesta kulttuurissamme arvostetulla tavalla miehekkään Rantalan rinnalla.

Rantala puolestaan listasi aiheeseen liittyvissä Ylen kolumneissaan synneikseen muun muassa hyssyttelyn ja silmien sulkemisen seksuaaliselta häirinnältä ja kertoi, että hänenkin tapansa olla mies nousee pelosta.

Tämän heikkoussignaloinnin tarkoitus oli mitä ilmeisimmin viestittää, että koska me kaikki olemme samanlaisia joukon hyväksyntää kaipaavia urpoja, tehkäämme yhdessä kaikkemme patriarkaatin pakkomuottien murskaamiseksi ja vapauttaaksemme eri sukupuolten edustajat näkemään toisensa yksilöinä.

Unohdetaan siis viestintuojat, keskitytään viestiin. Lakataan arvioimasta Rantalaa, Milonoffia ja Palefacea ja uudelleenarvioidaan sen sijaan valtarakenteet ja sukupuolijärjestelmä. Maailma paranee ja kaikki voittavat.

 

Kirjoittaja on populaarikulttuuria käsitteleviin tietokirjoihin erikoistunut kustannustoimittaja ja vapaa kirjoittaja, joka on varastanut Me-säätiöltä mottonsa ”ei ole olemassa meitä ja heitä, on vain me”.

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu