Blogikuva_TakaisinKaappiin

Tupatarkastus

Ovikello soi.

On sunnuntaiaamu, kello on vähän yli kahdeksan. Kumppanini on lähtenyt töihin, minä valmistaudun aamu-uintiin. Ylläni on valkoiset t-paita ja puuvillaiset bokserimalliset kalsarit. Menen avaamaan oven. ”Aircondition check, sir.”

Ovella seisoo kolme hintelää miestä.

Kaikilla samanlaiset haalarit yllään. Ulkonäöstä päättelen heidän olevan Intiasta, Pakistanista tai Bangladeshista, niin kuin monet työläiset täällä ovat. Yksi heistä murtaa pidgin englishiä, josta en saa selvää. ”Sorry, what?” ”Aircondition, sir.”

Sitten muistan. Olen nähnyt hissien luona ilmoituksen ilmastointilaitteiden tarkastuksesta. Päästän miehet sisälle. Yksi raahaa käsissään korkeita A-tikkaita. Eteisestä aukenee ensimmäisenä ovi keittiöön.

Miehet marssivat sinne.

Minuun iskee paniikki: Asentajat käyvät koko asunnon läpi. Ennen kuin ryntään makuuhuoneeseen, vilkaisen ensin olan yli ja varmistan, että miehet ovat edelleen keittiössä. Näen oviaukon läpi harmaan lahjeparin killumassa jo yläilmoissa sekä kokonaisen haalarin tikkaiden juurella.

Mutta missä on kolmas mies?

Syöksyn makuuhuoneeseen. Siellä kolmas mies ei ainakaan ole. Sen sijaan siellä ovat yöpöydillä molemmin puolin sänkyä toistemme valokuvat. Ne tulivat ensimmäisinä mieleeni. Loikkaan kumppanini yöpöydän luo ja sujautan kuvani, jossa poseeraan slimmissä mustassa puvussa ja valkoisessa kauluspaidassa ylin nappi auki, hymyillen kuin karhukoplalainen Aku-Ankassa. Suu korvasta korvaan, koko purukalusto näkyy. Se on kuva, jonka kumppanini minusta kolme vuotta sitten ensimmäiseksi näki. Se on kuva, johon hän rakastui. Pomppaan sängylle ja ryömin sen yli niin nopeasti kuin pystyn. Kaappaan yöpöydältäni kumppanini muotokuvan, jonka otin hänestä Dubaissa muutama viikko sitten turkoosia seinää vasten. Kuvassa minuun katsoo totinen mies, joka näyttää omalta itseltään, ei leveän hymyn ja täydellisen hammasrivistön taakse piiloutuvalta seurapiirihailta. Hän ei pidä kuvastaan. Tyrkkään sen yöpöydän laatikoon ja laatikon kiinni. Luon katseen ympäri makuuhuonetta. Voisiko joku muu seikka paljastaa meidät?

Eivät kai huoltomiehet kaappeihin mene?

Niin, kaapit. Meillä on pukeutumiskäytävä, pitkä konki makuuhuoneen ja kylpyhuoneen välissä. Käytävän molemmat sivut ovat kaapistoja, vasen puoli minun, oikea kumppanini. Kaappien sisällä näkyy minun kädenjälkeni: värien mukaan järjestellyt viivasuorat rivit ja ryhdikkäät pinot. Yksikään riepu ei ole väärässä paikassa eikä yksikään pino huoju. Kengät pitkissä riveissä tekevät asentoa kuin pohjoiskorealaiset sotilaat paraatissa.

Tyypillinen täydellisyyttä tavoittelevan kontrollifriikin kaappi.

Homotutkalla varustettu osaisi laskea kaapin sisään kurkistettuaan yhteen yksi plus yksi on kaksi. En kuitenkaan ehdi miettiä pitempään, ovatko kaappini turvassa vai eivät. Harpon olohuoneeseen. Ensimmäiseksi vilkaisen keittiön suuntaan. Näyttää edelleen siltä kuin yksi mies roikkuisi katosta, oviaukosta näen vain lahkeet; kokonainen mies seisoo paikoillaan tikkaiden luona. Pyörähdän periskooppina olohuoneessa.

Kirjahylly!

Kellä homotutka on, se takuulla hälyttää olohuoneessamme. Homogeenin mukana tulee yleensä hyvä maku. Se geeni meillä molemmilla on. Niinpä sisustukseen on panostettu aikaa, vaivaa ja rahaakin – enemmän kuin keskiverto ulkomaalainen, joka työskentelee maassa korkeintaan kahden vuoden pituisella työluvalla ja –sopimuksella; pitempiä työlupia työministeriö ei myönnä. Hyvämakuhomogeenin kyljessä saa usein turhamaisuusgeenin. Sekin meillä molemmilla on. Kirjahyllyssä on muotokuvia. Niin, kenestäpä muusta kuin meistä, rinnakkain. Muutamalla loikalla olen kirjahyllyn luona ja nappaan kuvat käteeni. Kiikutan ne lähimpään yöpöydän laatikkoon. Ennen kuin paiskaan laatikon kiinni, varmistan, että kuvat ovat kuvapuoli alaspäin.

Tikkaat kolisevat jo olohuoneessa.

Ryntään makuuhuoneen ovelle. Miehet ovat menossa olohuoneesta asunnon toiselle puolelle, jossa on vierashuone. Poukkoilun ja harppomisen pintaan nostattama kuuma hiki muuttuu kylmäksi. En ehtinyt tarkistaa vierashuonetta ja sen kylpyhuonetta. Eipä kai sillä ole suurta merkitystä, sillä ei minulla olisi kuitenkaan ollut aikaa sisustaa niitä asutun näköisiksi. Nehän ovat aina tiptop, puhtaaksi puleerattuina, valmiina ottamaan vastaan yön yli vieraita tai matkalaisia kauempaa.

 

Asumme talossa, jossa on Suomeen verrattuna suuri henkilökunta, noin kymmenkunta miestä käsittäen siivoojat, puutarhurit ja huoltomiehet. He kaikki tulevat Intiasta. Talon seinillä on siis korvat ja silmiä piilee joka puolella. Huikkaan hyväthuomenet joka aamu puutarhurille, nuorelle miehelle, joka hoitaa pihan kukkaistutuksia, kun astelen uima-altaan reunaa pitkin kohti suihkuja. Hän ei koskaan nosta katsettaan, tuijottaa vain multaan. Kotimaassaan hän on todennäköisesti untouchable eli kastiton, pahnanpohjimmainen, eikä siksi tohdi nostaa katsettaan. Porraskäytävien marmorilattioita kiillottavat miehet sen sijaan eivät voi olla tervehtimättä, kun heidät ohittaessani heitän hymyillen reippaan ”heyn”.

Täällä yhteisasuminen ystävysten kesken on yleistä. Ei ole mitenkään kummallista, että kaksi kaverusta jakaa asunnon, jossa molemmilla on omat makuuhuoneet kylpyhuoneineen. Meitäkään ei siis katsota pahalla silmällä, koska asuntomme on iso.

Paitsi että me emme jaa pelkkää asuntoa. Me jaamme sängyn.

En halua uskoa huoltomiesten aikovan minulle mitään pahaa. En suostu pelkäämään, että he yrittäisivät kiristää minua, vaikka pääsisivätkin meistä perille. Enkä suostu pelkäämään sitäkään, että he ilmiantaisivat minut poliisille, vaikka maahan yritetäänkin luoda kärytyskulttuuri. Jatkuvan pelon alla on mahdoton elää. Jossain vaiheessa pää on pakko työntää pensaaseen.

Sitten luen uutisen Tansaniasta, Dar es Salemin kuvernööristä Paul Makondasta.

Makonda piti lokakuun 29. päivänä puheen, jossa antoi poliisille viikon aikaa ottaa kiinni ja pidättää kaikki homoseksuaalit. Kiinniotettuja odottaa 30 vuoden vankilatuomio. Kuvernööri vaatimalla vaati ihmisiä ryhtymään ilmiantajiksi.

“If you know of a homosexual, you must report them to a police officer. No one can escape”, Makonda julisti ja jatkoi: “Give me their names. My team will have them all by next Monday.”

Makonda ennusti julistuksensa aiheuttavan suurta vastustusta kehittyneissä maissa, mutta sanoi suututtavansa mieluummin ne kuin Jumalan.

Nyt juuri haluan unohtaa Makondan ja Tansanian poliisin, edes hetkeksi.

Lojun sohvalla puolittain makuulla, kuin divaanilla, ja luen kirjaa. Yritän antaa ikävystyneen vaikutelman, kun miehet siirtyvät vierashuoneesta olohuoneeseen. Esitän edelleen lukevani kirjaa, vaikka seuraan toinen silmä kovana, mitä he puuhaavat. Kolmaskin mies on ilmestynyt näkyville. Olohuoneesta he siirtyvät makuuhuoneeseen. Kuulen ensin tikapuiden, sitten ilmastointiaukon ritilän kolinan, kun he irrottavat sen seinästä. Jälleen uusi paniikki iskee kyntensä minuun.

Kylpyhuone!

Minulla ei ole perverssioita, parafilioita eikä fetissejä. Eikä sellaisiksi voi luokitella harrastustanikaan, jota vähän häpeilen. Kerään partavesiä. Tuon tuoksuja mukanani matkoilta ja ostan niitä täältä. Arabialaiset tuoksut ovat voimakkaan mausteisia, makeita ja raskaita, kardemummaa, savua ja tupakkaa; eurooppalaiset ovat sitruksen raikkaita, keveitä ja sporttisia. Koko kylpyhuoneen mittainen marmorinen seinähylly on täynnä värikkäitä ja kimaltavia kristallipulloja, kuin sulttaanin aarekammion myskit ja mirhamit. Jos miehet ne nähdessään eivät tajua, että asunnossa asuu pesunkestävä homo, niin ei sitten mistään.

Haa! Paitsi että ajattelen kuin suomalainen.

 

Oikeastaan sovin tänne tuoksuineni kuin valettu; Suomeen kuin nenä takapuoleen. Siinä missä Suomessa yliopiston miesten liikuntatilojen pukuhuoneen ovessa lukee lappussa ”vältäthän käyttämästä voimakkaita hajusteita, jotkut saattavat olla niille allergisia”, tuoksuu arabialainen kulttuuri voimakkaasti hajusteille. Suitsukkeita poltetaan ostoskeskuksissa liikkeiden edessä, kauppiaat sumuttavat suihkepulloista tuoksuja ilmaan kauppojensa oviaukoissa, miehetkin tuoksuvat parfyymeille metrien päähän. Täällä vallitsee edelleen patriarkaatti, jossa miessukupuoli on asetettu kaapin päälle jalustalle. Mies sukimassa höyheniään ja ihailemassa itseään on siten maan tapa, ei mikään poikkeus tai marginaali.

Huokaisen helpotuksesta.

Miehet kolisevat ulos makuuhuoneesta. Kaksi suuntaa asunnon ovelle, kolmas, pidgin englishiä puhuva tulee paperi kourassaan sohvan luo. Ojentaudun istumaan. Hän työntää paperin nenäni alle. Ymmärrän hänen haluavan allekirjoitukseni viivalle, jota hän sormellaan osoittaa.

”Telephono.”

Lisään puhelinnumeron nimen perään. Mies kiittää ja lähtee. Luulen selvinneeni.

Mutta hiki siinä tuli.

 

Kaksi kuukautta myöhemmin ovikello soi uudelleen.

On lauantai aamu, kello on vähän yli yhdeksän. Mitä helvettiä! Kuka siellä on tähän aikaan?

Täällä viikonlopun muodostavat perjantai ja lauantai, mutta tavallaan toisinpäin kuin meillä länsimaissa. Perjantai on pyhäpäivä, lauantai ei ole siinä mielessä sunnuntai, vaan lauantai. Vähän hämmentävää aluksi.

Ovella seisoo kolme miestä. Yksi heistä on house manager.

”Pestcontrol, sir.” Olin autuaasti unohtanut tuholaistarkastuksen. Isännöitsijä hymyilee maireasti. ”Not now”, vastaan. ”It will take only few minutes, sir”, ymmärrän hyvin isännöitsijän puhetta. ”No, it’s too early, sorry.” ”When, sir?” ”Come back in two hours”, vastaan, ja lyön oven paukahtaen kiinni. Ehkä turhan voimakkaasti.

Sitten kolkuttaa huono omatunto.

Sille en avaa, sillä kerrankin minulla leikkasi, nopeasti. Ilmastointiasentajat eivät mene sisälle kaappeihin, mutta hyönteistorjujat menevät varmasti. En halua varsinkaan isännöitsijän nuuskivan komeroitamme ja pääsevän jyvälle, mistä päin meillä tuulee. Pienistä syistä voi kasvaa suuria seurauksia.

Niin kävi Talaee Al-Noor-koululla Riadissa, Saudi-Arabiassa.

Yksityinen koulu halusi osallistua kolme vuotta sitten yleiseen juhlintaan, kun Yhdysvaltojen korkein oikeus äänesti samaa sukupuolta olevien avioliiton puolesta, ja ihmiset ympäri maailmaa somistivat facebook-profiilejaan sateenkaaritunnuksin. Koulurakennuksen leveä kattosokkeli maalattiin sateenkaaren värein. Kovaotteinen Saudi-Arabian uskonnollinen poliisi on lisännyt entisestään seksuaalivähemmistöihin kohdistamaansa vainoa. Se iski haukansilmänsä koulun kattoon ja määräsi koululle 100 000 riyalin, 26 650 dollarin, sakot ”homoseksuaalien symbolin” esittämisestä. Yksi koulun hallintoon kuuluva jäsen vangittiin.

Koulun saamat sakot, jonkun pidätys tai yhden ulkomaalaisen bloggaajan seinille maalaamat pirut ovat perin mitättömiä seikkoja saudiarabialaisen toimittajan Jamal Khashoggin paloittelumurhan rinnalla. Vaikka niiden yhteisen nimittäjän etsiminen vahvan kielto- ja kontrolliyhteiskunnan, pakkovallan ja demokratiavajeen suunnilta on houkuttelevaa, ei edellisiä ja sen kaltaisia tapahtumia voi esittää aihetodisteina jälkimmäiselle. Mutta sen ensin mainitut seikat saavat aikaan, että jälkimmäisen kaltaisista tapahtumista kuullessaan yllättyy vähemmän.

Ai niin. Koulun katto maalattiin taivaan siniseksi. Symboloimaan vapautta.

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu