Ihmeiden aika

Äärioikeiston nousua länsimaissa on ihmetelty niin pitkään ja hartaasti, että sitä voi pitää pienenä ihmeenä. Kokonaisuus herättää toimittajakunnassa jatkuvaa epävarmuutta, ja niin tekevät yksityiskohdatkin. Maahanmuuttajia esteettiseksi haitaksi ja kansakunnalliseksi ongelmaksi kutsuvaa puoluejohtaja Jussi Halla-ahoa ei haluta kutsua rasistiksi, koska se on ikävä sana, mutta tasapuolisuuden nimissä hänen kommenttinsa Ruotsin veljespuolueen vaalimenestyksestä nostetaan uutiseksi jokaisessa tiedotusvälineessä. Seuraavaksi ihmetellään Halla-ahon saaman huomion laajuutta.

Mikähän tässä on niin vaikeaa?

Äärioikeistolaisuus on kansallisen uudelleensyntymän myyttiin nojaavaa äärinationalismia, joka tavoittelee homogeenista yhteiskuntaa ja pitää sisällään piirteitä muukalaisvihasta ja kulttuurirasismista. Äärioikeistoliikkeiden radikaali siipi – kuten hovioikeuden päätöstä lakkauttamisestaan odottava PVL – on avoimesti valmis väkivaltaan. PVL:n rinnalla marssiva väki Suomen Sisusta perussuomalaisiin kieltää yhteytensä äärioikeistoon ja muistaa loukkaantua aina, kun jossakin puhutaan rasismista yleisellä tasolla.

Liikkeiden rönsyily ja useammilla kuin kaksilla rattailla ajaminen on ollut äärioikeistolle aina tyypillistä. Historiantutkija Ian Kershawin mukaan Saksan kansallissosialistit olivat taitavia valitsemaan puheenaiheet tilanteen, ympäristön ja kuulijakunnan mukaan. Juutalaisvastaisuudella ratsastettiin Baijerissa, mutta Hampurin liikemiespiirejä kiinnosti enemmän ammattiyhdistysliikkeen tukahduttaminen.

Euroopan äärioikeiston nousua 1920- ja -30-luvuilla edelsivät pörssiromahdukset ja talouskriisit. Tämän vuosituhannen äärioikeisto nousee tilanteessa, jossa ei ole vieläkään toivuttu vuoden 2008 finanssikriisin vaikutuksista. Kummassakaan tapauksessa keskeinen osa äärioikeiston kannattajista ei ole kaiken menettänyttä väkeä, vaan asemansa puolesta pelkäävää ja vihaista keskiluokkaa.

Talouskriisit ovat olleet laukaisevia tekijöitä, mutta yksinään ne eivät riitä ilmiön selittäjiksi. Äärioikeisto on noussut talouskurin raunioittamassa Kreikassa, mutta se on voimistunut myös varsin mukavasti pärjäävässä Ruotsissa. Äärioikeiston omaan agendaan kuuluu ilmiön selittäminen maahanmuuttajien määrällä, mutta alueellisesti tai valtioiden välillä selitys ei päde: kainaloitaan tuulettavaa väkeä löytyy usein juuri sieltä, missä maahanmuuttajia on vähän.

Selittämättömästä ihmeestä ei kuitenkaan ole kyse.

Äärioikeistolaisuuteen kuuluu romanttinen kaipuu menneisyyteen, jolle kuvitellaan kultareunukset. 20- ja 30-luvuilla haikailtiin takaisin ensimmäistä maailmansotaa edeltäneiden vuosikymmenien selkeärajaiseen luokkayhteiskuntaan, aikaan ennen työväenliikkeen, naisasialiikkeen ja yhteiskunnan demokratisointia koskevien vaatimusten nousua.

Samat tahot ovat äärioikeiston hampaissa edelleen: feminismi, ammattiyhdistysliike ja ylipäätään tasa-arvosta keskusteleminen ovat hyökkäysten kohteina. Tämä kamppailu tarjoaa laitaoikeistolle mahdollisuuden hakea liittolaisia muista konservatiivisista liikkeistä.

Juutalaisvastaisen propagandan keskeinen sisältö on taas päivitetty uudelle vuosituhannelle muuttamalla se islamia koskeviksi: Eurabia-salaliittoteoria on korvannut Siionin viisaiden pöytäkirjat.

Ensimmäinen maailmansota lanasi Euroopan henkiseen maisemaan fasistien ja natsien kuljettavan uran. Vastaavan suuruusluokan katastrofia ei ole lähimenneisyydessä onneksi koettu, mutta äärioikeiston uuden nousun tienraivaaja on kyllä olemassa: se on viime vuosikymmenien uusliberalistinen hegemonia, hallitseva ideologia, jonka syntyjuuret johtavat ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Wieniin.

Pohjimmiltaan myös uusliberalismi tavoittelee paluuta 1800-luvun lopun luokkayhteiskuntaan, minkä vuoksi se on toiminut tienraivaajana ja kasvualustana äärioikeiston uudelle tulemiselle. Ayn Randin sadismin täyttämistä yli-ihmisfantasioista ei ole pitkä matka erilaisten rotutohtoreiden vastaaviin visioihin.

Aatehistoriallisesti uusliberalismi ja äärioikeistolaisuus (fasismin synonyymina) ovat kaukana toisistaan, mutta ne jakavat yhteisiä tavoitteita ja vastaavat niin samankaltaisten tunnekokemusten tarpeisiin, että tulevat politiikan kentällä hyvin toimeen keskenään – kuten Donald Trump on henkilökohtaisella esimerkillään todistanut.

 

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu