Ehrnroothin jäähyväiset hyvinvointivaltiolle

Jari Ehrnrooth julistaa kolumnissaan hyvinvointivaltion tulleen tiensä päähän. Havainto on noin kaksikymmentä vuotta myöhässä. Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskuksen tutkijat puhuivat pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin jakautumisesta skandinaaviseen hyvinvointivaltioon ja Suomen malliin jo Lipposen pääministerikaudella.

Ehrnroothin mukaan ”konsensuspolitiikka tulee hajoamaan, koska julkistalouden välttämättömät uudistukset pakottavat siihen” ja ”[p]olitiikkaa koossapitäväksi ja vakautta luovaksi tekijäksi tulee entistä selkeämpi budjettikuri”.

Politiikka on Ehrnroothin mukaan siis muuttumassa entistä enemmän hallinnoinniksi. Ilmiön toivottavuudesta voi olla useampaa mieltä, mutta todellinen se on, vaikkakaan ei uusi. Paavo Löppösen Vapauden markkinat -teoksen mukaan ”Yhdysvalloissa hallitusten käytettävissä olevien harkinnanvaraisten menojen osuus laski vuoden 1970 tasosta eli 60 prosentista vuoden 2009 nollaan prosenttiin” ja ”Saksassa harkinnanvaraisten varojen osuus laski vuonna 1970 olleesta 60 prosentista 18 prosenttiin vuonna 2011”.

Suomi on budjettikurin ja hallinnoinnin luvattu maa. Sosiaali- ja terveydenhuoltoa on ruhjottu lunastuskuntoon leikkaamalla kuntien valtionosuuksia niin pieniksi, etteivät ne riitä toiminnan pyörittämiseen. Myös Sipilän hallituksen tulevaisuudensuunnitelmissa maakuntien menokehyksillä on keskeinen rooli.

Puhtaimmillaan pyrkimys politiikan hallinnointiin näyttäytyy silloin, kun valtiovarainministeriö tempaisee vaalien alla hatustaan kestävyysvajeen, jonka ympärillä käydään sitten tv-keskusteluissa piirileikkejä.

Vastaavalla hatustatempaisumenetelmällä on synnytetty myös Euroopan unionin kasvu- ja vakaussopimus. Lukuja sepittämällä saadaan kuitenkin aikaan varsin todellisia tuloksia: euroalueen talouskuripolitiikkaan sitoutuminen näyttää tekevän oppositiosta ja lopulta valtiollisesta demokratiasta hampaattomia.

Ei ihme, että esimerkiksi Italiassa haeskellaan vaihtoehtoja.

***

Puolueiden kriisi on väistämätön seuraus demokratian muuttumisesta hampaattomaksi. Ehrnrooth kiinnittää siihen omalla tavallaan huomiota. Hänen mukaansa ”yksilöllinen kansanedustajuus ja siihen perustuvat liittolaissuhteet tulevat uudeksi maan tavaksi, kun autoritääriset puolueet aletaan nähdä vapaista yksilöistä muodostuvan kansan edustamista rajoittavina instituutioina.”

Muutos on lakaissut kansanedustuslaitosten värikarttoja uuteen uskoon pitkin Eurooppaa. Äärioikeisto on noussut, mutta muuallakin tapahtuu. Ylhäältä annetun menokurikehikon sisällä leikkimään tyytyneet perinteiset oikeisto- ja vasemmistopuolueet ovat tehneet tilaa uusille karismaattisten johtajien vetämille liikkeille, joiden suurin vahvuus vaikuttaa usein olevan menneisyyden painolastien puuttuminen.

Äänestäjien muutoshalun kanavoituminen tällaisille ryhmittymille ei välttämättä tarkoita politiikan muutosta – ainakaan toivottuun suuntaan – kuten Emmanuel Macronin vetämän En Marche! -liikkeen vaiheista Ranskassa on nähty. Äänestäjien reaktiota ei kuitenkaan tarvitse entiseen tapaan jännittää, koska seuraaviin vaaleihin voi kasata uuden yhteenliittymän.

***

Kaiken tämän keskellä on kysyntää perinteisille, järjestelmää koossapitäville tarinoille, joita Ehrnrooth enimmäkseen tarjoaa. Kolumni pitää sisällään vuosikymmeniä toistellun uusliberalistisen liturgian avainkohdat: yksilön vastuuta ihastellaan ja yhteiskunnalliset ongelmat selitetään moraalisista puutteista johtuviksi. Ihmisiä autettaisiin, jos hyvinvointivaltion haamu ei sitä estäisi. Kun ”[t]ukiriippuvuus tekee ihmisistä epävapaita valtion alamaisia”, on tietysti luonnollista, että Toivotalkoot ovat hiljentyneet.

Kolumnin maailma on mustavalkoinen. Voittoisana vaihtoehtona esitetään liberalismi, joka maalataan samalla niin äärimmäiseen ja ahtaaseen nurkkaan, että sieltä katsottuna kaikki muu näyttää sosialismilta.

Syy-seuraussuhteetkin ovat klassisella ja liberaalilla tavalla sekaisin. Ehrnrooth syyttää hyvinvointipalveluja ”valtaisasta rahoituskriisistä” 1990- ja 2010-lukujen ”talouden normaalivaihteluun kuuluvien lamakausien aikana”.

Talouden normaalivaihtelu” on tässä yhteydessä mielenkiintoinen ilmaisu, koska Suomen bruttokansantuote supistui vuonna 2009 jyrkemmin kuin kertaakaan koko itsenäisyyden aikana. Työttymyysturvan kaltaiset menot taas tapaavat kasvaa lama-aikaan, koska yhteiskunnan turvaverkko on nimenomaan tarkoitettu auttamaan ongelmatilanteissa.

Laman varsinaista aiheuttajaa voi etsiskellä eurojäsenyyden, säätelemättömän finanssisektorin ja pankkikriisin suunnalta, mutta kun Ehrnrooth ilmoittaa, että ”[t]oistuvasti kriisiin ajautuva malli ei voi olla oikea”, hän ei – hämmentävää kyllä – ole vaatimassa muutosta talousjärjestelmään, vaan sen poukkoilua vaimentaviin puskureihin.

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu