Unelma suomalaismediaa ympäröivästä punavihreästä kuplasta pitää toivoa yllä tasapuolisesti niin konservatiivihallituksen kannattajien kuin kaatajienkin leireissä.

Konservatiiveja elähdyttää ajatus siitä, että media vääristelee, koska toimittajat ovat liian arvoliberaaleja ja vasemmistolaisia. Mediakuplan ulkopuolisessa todellisuudessa leipäjonot eivät kasva, ihmisoikeudet eivät ole suhdanteille alisteisia, rakennukset eivät mätäne käsiin eikä hallintarekisterin junttaaminen liity terveydenhuollon yksityistämiseen.

Toiset taas puhuvat punavihreästä kuplasta lainausmerkeissä ja hellän ironiseen sävyyn. He vaalivat ajatusta sen suojissa piilottelevasta vallan vahtikoirasta, vapaasta mediasta, joka on olemassa vain demokratiaa puolustaakseen ja tulee aikanaan oikaisemaan vääryydet ankaran objektiivisesti.

Vallan vahtikoira on niin pitkälle jalostettu ja erikoinen metafora-otus, että sen oletetaan sekä ärisevän omille isännilleen että olevan immuuni painostukselle ja houkutuksille. Lisäksi se on lainannut vapaan markkinatalouden hengeltä maagisen kyvyn omien virheidensä korjaamiseen.

Joka tapauksessa punavihreän kuplaan halutaan uskoa – ja silloin todisteeksi sen olemassaolosta riittää Matti Apusen laiskahko haukahtelu. Timo Soinille ajatus median vinosta ja vääristävästä peilistä on kuitenkin niin tärkeä, että Suomen Uutiset palkkasi Marko Hamilon kirjoittamaan aiheesta. Hamilon tekstiä ruotinut Matti Ylönen päätyi siihen, että ”[j]oko tiedonvälityksen portinvartijoiden punavihreä kupla on levittänyt mädättävät lonkeronsa Kokoomukseen, Keskustaan, Milttoniin ja EVAan – tai sitten sitä ei ole olemassa.”

Ylönen lainaa myös Juuso Koposta, joka toteaa, että ”puoluepoliittisesti aktiivisten toimittajien keskuudessa on enemmän porvarillisesti kuin vasemmistolaisesti ajattelevia” sekä eliittejä tutkinutta professori Ilkka Ruostetsaarta, jonka kysely ei Aikalaisen mukaan ”paljasta tavallisten toimittajien puoluekantoja mutta joukkotiedotuseliitin se kertoo kokoomuslaistuneen jyrkästi.”

Kokoomuksen kannatus Suomen joukkotiedotuseliitissä on jo 50 prosenttia. Jutussa todetaan myös, että ”[t]oimituksellista työtä tekevien keskuudessa poliittinen kannatusjakauma voi olla aika tavalla erilainen kuin päällikköportaassa”.

Olennainen kysymys on se, kuinka päätoimittajien ja omistajien ääni mahtaa mediassa kuulua. Muun muassa Ylen tuoreiden esimerkkien perusteella vaikuttaisi siltä, että on runsaasti aiheita, joissa toimittajat saavat tutkia ja raportoida varsin vapain käsin – mutta on myös aihepiirejä, joissa johto vahtii tekemisiä tarkemmin.

Sipilägaten peruja tiedämme, kuinka kiusallista bisneksen ja politiikan yhteenkietoutumisen käsittely voi olla. Pekka Ervastin ja Sampo Ahton pestien päättymisen perusteella parhaat suomettumisen perinteet vaikuttavat edelleen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta puhumiseen. Euroopan unioniin liittyvät aiheet ovat myös perinteisesti olleet niitä, joissa omistajan ääni kuuluu.

Työmahdollisuuksien hupeneminen tarkoittaa toimittajien keskimääräisen varovaisuuden kasvua. Ilmapiiri on sellainen, että pelkästään ilmastonmuutoksesta kiinnostuminen aiheena näyttää riittävän jonkinlaisen aktivistitoimittajan leimaan.

Päätoimittajien yhdistys PTY julkaisi helmikuussa 2017 tiedotteen, jonka mukaan ”päätoimittaja käyttää tiedotusvälineensä sananvapautta ja myös toimittajat käyttävät työssään työnantajansa sananvapautta”. Ylen uutisen mukaan päätoimittajat eivät näe uutisoimatta jättämistä sananvapauden rajoittamisena ja ”toimittajalta pitää voida edellyttää lojaliteettia työnantajansa linjauksia kohtaan”.

Jotkut some-keskustelijat ovat tarjonneet mediakuplalle uusia värivaihtoehtoja sinimustasta alkaen, ja ilmiön olemassaoloa Ylösen tavoin epäileviäkin riittää. Joka tapauksessa kertomus punavihreästä mediakuplasta vastaa niin monenlaisiin tarpeisiin, että sen paikkansapitävyys on sivuseikka. Sellaisia myytit ovat.