Terveisiä menneisyydestä

Muutkin kuin vanhukset kaipavat menneisyyteen silloin kun tulevaisuus vaikuttaa epävarmalta tai pelottavalta. Onneksi on olemassa turvapaikkoja. Kun avaa Helsingin Sanomien pääkirjoitussivut ja valitsee otsikon perusteella talouteen tai turvallisuuspolitiikaan liittyvän artikkelin, voi luottaa sukeltavansa kertomukseen, jossa mikään ei ole pohjimmiltaan muuttunut neljännesvuosisataan.

Otetaan esimerkiksi tammikuun 24. päivänä julkaistu ”Kasvusta syntyy rikkaita ja jaettavaa”, jossa lehti kritisoi Oxfamin raporttia ”An Economy for the 99 Percent”. Oxfamin huomiot tuloerojen kasvun aiheuttamista ongelmista myönnetään osin oikeutetuksi, mutta kuitataan lopulta moralismiksi, koska

Eriarvoistava kehitys tapaa kasvaa aina, kun talouskasvu kiihtyy.”

Eriarvoistumisessa ei siis ole Hesarin mukaan kysymys poliittisesta valinnasta, vaan jostakin, joka vain ”tapaa kasvaa” tietyissä olosuhteissa. Tämä on linjassa jutun otsikon kanssa: siinähän talouskasvun, rikkaiden rikastumisen ja köyhimpien huomioimisen välillä vallitsee itsestäänselvä ja rikkomaton yhteys.

Tämän luonnonvoiman tavoin käyttäytyvän mekanismin toimintaperiaate jää tosin hieman hämäräksi, koska varallisuus on kasautunut rikkaimmalle prosentille erityisen nopeasti juuri finanssikriisin jälkeen, jolloin talouden kasvuluvut ovat olleet vaisuja kaikkialla.

***

Pääkirjoituksen itsestäänselvyytenä esittämää kuviota kyseenalaistaa myös OECD, jonka vuonna 2014 julkaiseman raportin mukaan ”tuloerojen kasvaminen on hidastanut merkittävästi länsimaiden talouskasvua”.

OECD:n näkemyksille on annettu suomalaisessa keskustelussa painoarvoa silloin kun järjestö on vaatinut julkisen sektorin supistamista, mutta kun se nyt tarjoaa lääkkeeksi rikkaimpien verotuksen kiristämistä ja köyhimmän 40 prosentin aseman parantamista, vastaanotto on ollut vaisumpi.

Tämä on ymmärrettävää. Tutkimuksiin vedotaan mielellään silloin, kun ne sopivat omaan tarinaan – jos tutkijoiden näkemykset taas ovat tarinan kanssa ristiriidassa, ne muuttuvat kaiken maailman dosenttien puheiksi.

Ja tarinat, niitä ei sovi vähätellä. Israelilainen historioitsija Yuval Noah Harari pitää homo sapiensin tärkeimpänä erityispiirteenä kykyä luoda kuvitteellisia järjestelmiä ja saada ihmiset toimimaan niiden kautta tiettyjen tavoitteiden hyväksi. Tavoitteet itsessään voivat olla kannatettavia tai tuhoisia, mutta valtioiden, uskontojen tai poliittisten liikkeiden muodon saaneet kuvitelmat ovat kieltämättä tuottaneet varsin konkreettisia lopputuloksia.

Kuvitteellisten järjestelmien kautta todellisuutta muokkaavien tarinoiden uskottavuus on kuitenkin herkkä asia. Harari kirjoittaa viime vuonna suomeksi julkaistussa teoksessaan Sapiens. Ihmisen lyhyt historia kuinka ”On aina pidettävä kiinni siitä, että yhteiskunnan perustana oleva järjestys on kaikkivaltiaiden jumalien tai luonnonlakien luoma objektiivinen todellisuus. [- -] Vapaa markkinatalous on paras taloudellinen järjestelmä, mutta ei siksi, että Adam Smith sanoi niin, vaan koska luonnon muuttumattomat lait ovat sellaiset.”

***

Mutta annetaan puheenvuoro takaisin HS:n pääkirjoitustoimitukselle:

taloudellinen liberalismi on nostanut satoja miljoonia ihmisiä pois äärimmäisestä köyhyydestä. Taloudellisen kasvun kyky tehdä hyvää on ollut todennäköisesti suurempi kuin viime vuosien kehitysavun kyky.”

Taloudellinen liberalismi nostaa ihmisiä pois köyhyydestä silloin, kun vihannesten kasvattaja pääsee torille myymään tuotteitaan maksamatta siitä suojelurahaa, mutta ei välttämättä silloin, kun viljelijän ja hänen naapureidensa maat jäävät vientitulojen hankkimisen nimissä perustetun palmuöljyplantaasin alle.

HS:n jutussa jää avaamatta se, kunka monenlaisia aatteita taloudellisen liberalismin käsitteen suojiin mahtuu. Vihanneskauppiaan vapaus myydä ja vaihtaa tuotteitaan torilla on sitä mitä Adam Smith ajoi takaa, mutta kaiken inhimillisen toiminnan ymmärtäminen ja muokkaaminen markkinaehtoiseksi edustaa jo aivan jotain muuta. Kun tähän yhdistetään tuloerojen kasvun nostaminen itsetarkoitukselliseen asemaan, puhutaan uusliberalismista.

***

Äärimmäisestä köyhyydestä nousseiden ihmisten määrää käytetään usein nimenomaan uusliberalismin oikeuttajana, vaikka on syytä kysyä, onko tuo nousu tapahtunut nykyisenkaltaisen globalisaation ansiosta vai pikemminkin siitä huolimatta.

Ahneuden aika -teoksellaan huomiota herättänyt Ari Ojapelto kyseenalaistaa viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan Kasvun loppu! – Ilman ostovoimaa ei ole kasvua rajattoman talouskasvun ideaalin ja tuloerojen kasvattamisen mielekkyyden pohjiaan myöten – ja käy samalla läpi esimerkkejä siitä, kuinka äärimmäisestä köyhyydestä nousseiden määrää on muokattu muun muassa Maailmanpankin tilastointimenetelmiä muuttamalla.

Kehitysyhteistyön kattojärjestö Kepa muistuttaa puolestaan, että ”valitaanpa globaalin köyhyysrajan laskukaavaksi mikä tahansa, on määrittelyssä kyse ennen muuta sopimuksista eksaktin tieteen sijaan”.

Mitä taas tulee kehitysavun ja taloudellisen liberalismin suhteeseen, jälkimmäisen keskeisiin periaatteisiin kuuluvalla pääomien vapaalla liikkuvuudella on hintansa. Kepa toteaa raportissaan Kauas verot karkaavat, että kehitysapu voitaisiin käytännössä lopettaa, jos veronkiertoa ei olisi: ”Suurimpia verojen välttelijöitä ovat monikansalliset yritykset. Kehitysmaille veroparatiisitalous on köyhyysloukku: globaalista etelästä pakenee vuosittain verottamatonta pääomaa rikkaisiin maihin ja veroparatiisien salaisuuslakien taakse yli 800 miljardia euroa. Summa vastaa noin yhdeksänkertaisesti kehitysavun kokonaismäärää.”

***

Siirrytään pääkirjoituksen loppupäätelmiin:

On oltava entistä aktiivisemmin kasvattamassa bruttokansantuotetta. Näin saadaan jaettavaa. Sen jälkeen tulee rooli Oxfamin kaipaamalle ”inhmilliselle taloudelle” [- -] Kutistuva talous on reaalimaailmassa epäinhimillinen talous. Säästöt osuvat kipeimmin köyhimpiin. Esimerkeiksi käyvät Kreikan talouskriisin seuraukset

Kirjoittaja palaa lopussa tyylikkäästi otsikkonsa lähtökohtiin. Kokonaisuushan rakentuu trickle down -efektin (suomeksi valumaefekti tai pisarointivaikutus) eli Reaganomicsin kuvaukselle: kun rikkaiden annetaan vain kaikessa rauhassa rikastua, markkinatalouden mekanismit valuttavat kyllä aikanaan murusia myös köyhimmille.

Jos näin ei tehdä, samat markkinatalouden luonnonlait kurittavat kaikkein köyhimpiä. Tässäkään ei puhuta poliittisesta valinnasta.

Ihan oikeiden luonnonlakien mukaan rajaton kasvu rajallisessa tilassa on mahdotonta. Talouden osalta tuon itsestäänselvyyden myöntäminen merkitsisi kuitenkin tarvetta määritellä se piste, jolloin planeetan rajat tulevat vastaan – minkä jälkeen olisi puhuttava myös siitä, milloin tarkalleen ottaen on ”riittävästi jaettavaa” inhimillisen talouden mahdollistamiseksi.

Tämän keskustelun välttämiseksi luonnon rajojen olemassaolo on unohdettava. Keisarin vaatteettomuudesta huomauttaminen romahduttaisi yhteisen illuusion.

Alun perin termi trickle down on peräisin vitsistä, jolla pilkattiin Herbert Hooverin suuren laman ajan epäonnistunutta talouspolitiikkaa – sitä, että kasataan rahat rikkaimmille ja sitten vain odotetaan että markkinavoimat jakavat murusia muillekin. Vitsi on nyt otettu vuosikymmenien ajan todesta ja tuloksetkin muistuttavat Hooverin aikaa.

***

Kriisiaikoina kaikkein köyhimpiin raskaimmin osuvat leikkaukset eivät ole myöskään luonnonlaki. Totaalisen pankkikriisin ja sen jälkeisen talousromahduksen vuonna 2008 kokenut Islanti valitsi monilta osin toisin kuin IMF:n ja EU:n tapaiset uusliberalismin vahtikoirat vaativat.

Le Monde Diplomatiquen mukaan ”Vuoteen 2016 mennessä Islannin valtion budjetti on kasvanut ylijäämäiseksi, ulkomaanvelka on selvästi pienenemässä, talouden vuosikasvu on yli 3 prosenttia ja työttömyysprosentti on 2,7. Tulot asukasta kohti ovat maailman suurimpia ja työllisyysaste teollisuusmaiden korkein: työikäisestä väestöstä 84,7 prosenttia on työelämässä, kun euroalueella vastaava luku on 64,5 prosenttia ja Kreikassa 50,8.”

Samaan aikaan Suomessa pääministeri Sipilä – joka on varoitellut meidän joutuvan ”Kreikan tielle” jos tuloeroja kasvattavaa talouskuripolitiikkaa ei jatketa – johtaa maata juuri sinne, syvemmälle leikkausten ja supistuvan talouden kierteeseen.

***

Annetaan vielä lopuksi puheenvuoro historioitsija Hararille:

Nykyajan länsimaalaiset ihmiset kasvatetaan suhtautumaan pilkallisesti rodulliseen hierarkiaan. Heitä järkyttävät lait, jotka estävät mustia elämästä samoilla asuinalueilla valkoisten kanssa tai käymästä samoja kouluja kuin valkoiset tai saamasta hoitoa samoissa sairaaloissa kuin valkoiset. Silti rikkaiden ja köyhien välinen hierarkia, joka määrää, että rikkaat ihmiset elävät omilla luksusasuinalueillaan, opiskelevat omissa paremmissa kouluissaan ja saavat hoitoa omissa paremmin varustetuissa sairaaloissaan, tuntuu monista amerikkalaisista ja eurooppalaisista täysin järkeenkäyvältä. On kuitenkin todistettu, että useimmat ihmiset ovat rikkaita siitä yksinkertaisesta syystä, että he ovat sattuneet syntymään rikkaaseen perheeseen, kun taas useimmat köyhät ihmiset pysyvät köyhinä koko elämänsä yksinkertaisesti siksi, että he sattuivat syntymään köyhään perheeseen.”

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: