Sadismista ja markkinapuheesta

Sadismi on nautintoa toiselle osapuolelle tuotettavasta henkisestä tai fyysisestä kärsimyksestä. Suositeltavinta sadismin harrastaminen on vapaaehtoisesti mukana olevien terveiden aikuisten kesken. Vallalla ja rooleilla leikiteltäessä suurin valta saattaakin olla sillä, joka antaa sadistille luvan kiusata itseään.

Mielihyvä yhdistyy valtaan myös silloin, kun muille osapuolille ei pyritä tietoisesti tuottamaan kärsimystä (vallan tunne tosin heikentää empatiakykyä, joten vahingot ovat aina mahdollisia).

Poliittisen järjestelmän kannalta valtaan liittyvä mielihyvä ja toisaalta vallanpitäjiin samaistuminen ovat olennaisia voimia. Ehdokkaita ei motivoi koskaan pelkkä ideologia, eivätkä äänestäjät tee valintojaan pelkkien asialistojen ja argumenttien perusteella.

Totalitaristiset valtiot tarjoavat helppoja ja äärimmäisiä esimerkkejä siitä, mitä voi tapahtua kun vallankäyttö luiskahtaa selkeästi sadismin puolelle, mutta tunnelmaan pääsee kyllä kotimaan uutisia lukemallakin. Miksi nimenomaan kipeät leikkaukset ovat välttämättömiä, miksi talouskuripolitiikasta ei voi tinkiä, miksi pääministerille on niin tärkeää, että kaikkiin sattuu yhtä paljon?

Valta asuu kielessä, ja siellä pesii myös se sadismi, jonka kohteet eivät ole ilmoittautuneet vapaaehtoisesti mukaan eivätkä pidä elämäänsä ensisijaisesti roolileikkinä.

Työttömien kohdalla kannustaminen (sic) on muuttunut synonyymiksi kiusaamiselle, tarjolla on lähinnä keppiä eikä enää porkkanaa. Tapa jolla toimeentulotuen siirto Kelaan toteutettiin, on esimerkki heikommassa asemassa olevien nöyryyttämisestä. Samaa voi sanoa leipäjonoista, jotka ovat meitä niin lähellä sijaitsevissa skandinaavisissa hyvinvointivaltioissa tuntemattomia. Samat markkinavoimat, jotka näyttävät sitovan suomalaispäättäjien kädet ja estävät tilanteen korjaamisen, on kuitenkin itse vapautettava kahleistaan.

Aineellista hätää kokevat ovat tarpeellisia varoittavina esimerkkeinä. Heidän tilanteensa tuo uskottavuutta erilaisille verbaalisen alistamisen tavoille, joiden kohteeksi voi joutua lähes kuka tahansa.

Markkinapuhe on vallankäyttöä, jossa olemassaolo ja inhimillinen kulttuuri pelkistetään suureksi osto- ja myyntiliikkeeksi, ja kielletään sen muiden ulottuvuuksien olemassaolo tai merkitys. Markkinapuheen oletukset ja rakenteet hallitsevat julkista tietoisuutta ja niitä voidaan soveltaa mille elämän alueelle tahansa.

Kilpailukyvystä huolehtiminen on yksi osa markkinapuhetta. Ihminen leipäjonossa kärsii kilpailukyvyn puutteesta ainakin työmarkkinoilla, ilmeisesti myös koulutus- ja asuntomarkkinoilla, ja mahdollisesti myös ihmissuhdemarkkinoilla.

Mutta kuinka on meidän oman kilpailukykymme laita? Kuinka läheiset pärjäävät? Kaikki juoksevat kovempaa pysyäkseen paikoillaan, mutta riittääkö se? Epävarmuus tulevasta näyttää erilaisten kyselytutkimusten perusteella leimaavan tätä aikaa. Se ei ole sattumaa. Riittämättömyyden ja merkityksettömyyden tunteet hakevat purkautumiskanavia.

Lahkolaisoppien tavoin markkinapuhe tarjoaa itseään täydentävän ja omassa todellisuudessaan aukottoman tarinan. Saarnamies tulkitsee jumalan/markkinavoimien tahtoa. Vaikeudet johtuvat ihmisten haluttomuudesta taipua siihen. Jos ihmiset katuvat syntejään/kannattavat leikkauspolitiikkaa, mutta vaikeudet jatkuvat silti, ihmiset eivät ole katuneet syntejään/säästäneet/leikanneet  tarpeeksi.

Asetelma antaa sanan ruoskan heiluttamisesta kiinnostuneille saarnamiehille mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen.

Kohtuullisen hyvän esimerkin tästä antoi Liberan toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen kulttuuripoliittisessa ulostulossaan, jonka ydinajatus on se, että suomalaisen taiteen elinmahdollisuudet ovat lopulta markkinavoimien tahdon tulkitsijan armeliaisuuden varassa.

Pursiaiselle on vastattu asiaperustein, mutta kaikki tietävät, miten käy hyvän tarinan ja totuuden välisessä julkisuuskamppailussa.

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Häiriköt

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *