Lautasliinoja, voodoota ja vitsejä

Laulu on kaikille tuttu: valtio velkaantuu ja talouskasvu mataa, joten valtion on säästettävä menoja leikkaamalla ja samalla talouskasvua on piristettävä veronkevennyksin.

Nämä Sipilän Suomen jokapäiväisyydet muuttuvat piirun verran kiinnostavammiksi, jos niitä tarkastelee USA:n ja Ronald Reaganin kauden valossa. Reaganin ja Sipilän linjausten yhtäläisyydet eivät ole minkäänlainen uutinen, mutta Yhdysvaltojen kohdalla pitkäaikaisvaikutukset ovat selvemmin havaittavissa.

Reaganin kauden lopulla Suomi oli vielä tukevasti pohjoismainen hyvinvointivaltio. Vastaavasti Suomea ohjataan tällä hetkellä uusliberalistisen ideologian pohjalta tiukemmin kuin koskaan – samalla kun uusliberalismin kritiikki Yhdysvalloissa ja Euroopassa vahvistuu ja on muuttumassa varteenotettavaksi poliittiseksi voimaksi. Esimerkkinä voi mainita vaikka Bernie Sanders-ilmiön. Suomi on edelleen vakaasti jälkijunassa.

***

Reaganin kausi on kiinnostava paitsi menoleikkausten ja veronkevennysten pitkäaikaisvaikutusten osalta, myös politiikan perusteluiden läpivalaisun kannalta. Reaganomicsin perusväittämä, jonka mukaan erityisesti rikkaimpien veronkevennykset buustaavat talouskasvua niin, että valtion verotulot eivät lopulta pienene, on sittemmin Reaganin neuvonantajana toimineen ekonomisti Arthur Lafferin 1974 lautasliinaan sutaisema työväittämä. Se oli tarkoitettu koskemaan kapeaa erityistilannetta tietyissä olosuhteissa, ei verotuksen ja talouskasvun suhdetta ylipäätään.

Tämä ei ole millään muotoa estänyt veronkevennys-voodoon voittokulkua ja omaksumista niin Trumpin kuin Sipilänkin talouspolitiikan johtavaksi ideaksi.

Reaganin kauden talouskasvua pidetään todisteena hänen politiikkansa toimivuudesta. Samalla yleensä unohdetaan se, että valtion budjetin alijäämä ja julkinen velka suunnilleen kolminkertaistuivat samaan aikaan. Ongelma kaatui Reaganin seuraajien niskaan, ja sitä on hoidettu johdonmukaisesti kasvavin krapularyypyin.

Löysä rahapolitiikka sysäsi liikkeelle myös yksityisen velan kasvun – jo 1970-luvulla laskuun lähtenyttä palkkojen ostovoimaa paikattiin luottokorteilla. Velkaantumistahdin rajuuteen nähden talous kasvoi itse asiassa suhteellisen hitaasti, mutta mikään ei estänyt politiikan satusetiä kertomasta tarinaa, jonka mukaan talouskasvu oli veronkevennysten ansiota.

Samaan kertomusperinteeseen kuuluu myös trickle down -efekti, joka on alun perin tarkoitettu sarkastiseksi vitsiksi. Tai puhe talouden nousuvedestä, joka nostaa rannalla kaikenlaiset veneet.

Paljastetaan salaisuus nyt ja tässä: talous ei ole meri, eivätkä yksilöt, yritykset tai valtiot ole veneitä.

***

Kyllä leikkauksilla ja veronkevennyksillä todellisiakin vaikutuksia oli: tuloerojen kasvu ja sosiaalisen pääoman tuhoutuminen, luottamuksen katoaminen ja yhteiskunnan rapautuminen, joka näkyy nyt yliannoskuolemina, ääriliikkeiden ja levottomuuden kasvuna, McJobeina ja näköalattomuutena. Vaikka George W. Bushin varapresidentin Dick Chaneyn mukaan ”Reagan opetti meille, ettei alijäämillä ole merkitystä”, velkaongelmat kasvavat ja uhkaavat finanssijärjestelmän ja lopulta yhteiskuntien vakautta.

Ulkoisille vihollisille on entistä enemmän kysyntää: ei reaganomicsin käyttöönoton ja aseisiin nojaavan turvallisuusajattelun uuden tulemisen samanaikaisuus sattumaa ole. Johonkin tyytymättömyys on kanavoitava.

***

Tämä laulu on tosiaan tuttu, ja olennaiset yksityiskohdat on kerrattu kuluneiden kolmenkymmenenseitsemän vuoden aikana lukemattomia kertoja. Pelkästään suomalaista päivänpolitiikkaa seuratessa se on kuitenkin edelleen niin ajankohtainen, että siihen on palattava.

Viimevuotisten USA:n presidentinvaalien aikoihin nousi esiin toteamus, jonka mukaan vaaleja ei voiteta faktaluetteloilla. Politiikka on tunnelaji, ja tunteisiin vetoavat yksityiskohdat on osattava upottaa uskottavalta vaikuttavaan suureen kertomukseen. Tämän taidon uusliberalismin ideologit ovat hallinneet.

Viime keväänä julkaistu Vapauden markkinat – Uusliberalismin kertomus on erinomainen teos ilmiön ymmärtämiseen. Kirjoittaja on Paavo Löppönen, Suomen Akatemian entinen arviointi- ja kehittämisjohtaja. Asia on painavaa ja sitä on runsaasti, minkä näkyy jäsennellyissäkin arvioissa. Kirjasta olisi kuitenkin syytä puhua paljon nykyistä enemmän.

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: