Suvakkien myyttinen petos

Myytti petetyksi tulemisesta on elimellinen osa äärioikeistolaista ajattelua. Sillä oikeutetaan vihaa ja kostofantasioita, joiden mahdollisten kohteiden ihmisyyttä kiistetään halventaviksi tarkoitetuilla ilmaisuilla.

Hiljattain julkaistu Oula Silvennoisen, Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen teos Suomalaiset fasistit käy läpi suomalaisen äärioikeiston historiaa ja sen aatteiden vaiettua vaikutusvaltaa sotienjälkeisestä ajasta aina tähän päivään. Tutkijat toteavat maailmansotien välisen ajan fasismin yhdeksi keskeiseksi syntytekijäksi ensimmäisen maailmansodan rintamamiesten pettymyksen (toisaalta vain osa sodassa ”pettyneistä” tai traumatisoituneista hankkiutui tai päätyi ääriliikkeiden piiriin). Tarmo Kunnaksen 2013 julkaistussa Fasismin lumous -järkäleessä sama näkemys esitetään laajemmin eurooppalaisessa mittakaavassa.

Pettyneitähän riitti. Ensimmäisessä maailmansodassa italialaiset joutuivat tyytymään verisesti saavutetun voiton jälkeen vähäisiin aluelaajennuksiin, mikä auttoi Mussolinin valtaannousua. Muuallakin Euroopassa erilaisten ”petosten” vuoksi väärin piirretyt rajat kiukuttivat, ja Hitler tukeutui selkäänpuukotusteoriaansa. Naisten tasa-arvovaatimukset, yleinen äänioikeus ja muu sen kaltainen tapainturmellus oli olennainen osa suurta petosta.

Meillä Suur-Suomesta haaveilleet puhuivat Tarton häpeärauhasta, ja osa sisällissodan voittajista ilmoitti vuoden 1918 valkoisen Suomen tulleen petetyksi 1920- ja 1930-luvuilla. He vaativat demokratian korvaamista diktatuurilla.

Pettyneiden joukko etsi ja löysi syyllisiä pitkin Euroopan ääriä ja Suomen syrjäkyliä. Pettureiksi nimettiin rauhanneuvottelijoita, juutalaisia, venäläisistä tartunnan saaneita kotikommunisteja, demokratian kannattajia ja erilaisia ammattiyhdistysaktiiveja.

Kostoa haudottiin pitkään ja huolella. Toteutusvaiheen laajuus ja intensiivisyys vaihteli eri maiden välillä.

Kun korvaa rotuopit ja juutalaisten maailmanlaajuisen salaliiton kulttuurirasismilla ja Euroopan islamisointiteorioilla, ollaankin jo tanakasti nykyhetkessä. Ammattiyhdistysaktiiveja on taas aivan luontevaa kutsua punakaartilaisiksi ja naisten tasa-arvovaatimukset liehuvat edelleen punaisena vaatteena netin taisteluareenojen härkien edessä. Kansainvälisen kommunismin salajuonien tilalle on löydetty Venäjän kaikkialle ulottuvat lonkerot (EU:n vakautta horjuttavan euron käyttöönottoa ei ole vielä osoitettu itänaapurin juoneksi, mutta eiköhän sekin päivä vielä koita).

Nyt pettureita riittää Suomen Punaisen Ristin työntekijöistä toimittajiin ja tutkijoista suvakeiksi julistettuihin tavallisiin kaduntallaajiin saakka – ja kostoakin lupaillaan: poliisin vaarallisiksi idiooteiksi luonnehtiman Soldiers of Odinin suulla ilmoitetaan, että ”Suvakit luokitellaan samaan luokkaan, näitten pedofiilien ja raiskareiden kans kun takaisin maksun aika koittaa”. Vihan verkko on ollut täynnä vastaavia viestejä jo vuosien ajan, mutta SoO:n esittämänä uhossa on uusia sävyjä – muun muassa sen vuoksi, että osa kansanedustajista tukee ja vielä useampi hiljaisesti sietää kyseistä järjestöä.

Poliisin arvioita ei ole syytä vähätellä, vaikka SoO vaikuttaa noudattavan äärioikeistoliikkeiden ikiaikaisia perinteitä sirpaloitumalla heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. Tammikuun pakkasten hyydyttämä katupartioinnin aloitus on saanut uutta puhtia kevään lähestymisestä ja katuväkivallan yleistymiseen on hyvät mahdollisuudet säiden edelleen lämmetessä ja suomalaisten uskaltautuessa liikkeelle. Pelon kylvämisessä nakkikioskirähinäkin ajaa asiansa, ja kyky tuottaa pelkoa ruokkii vallan tunnetta.

Tietysti kaiken tamän taustalla kummittelee myös Anders Breivik, joka teki iskunsa samojen ideologioiden innoittamana ja samaa ajatusketjua noudattaen kuin netissä suvakeille kostamisesta älämölöä pitävät sankarit. Ajattelultaan Breivik ei ollut millään muotoa poikkeustapaus. Breivikin uhrit olivat nimenomaan norjalaisia ”suvakkeja”, hänen katsontakannassaan pettureita.

Oula Silvennoisen mukaan ”fasismi on väkivaltaan valmista kansallismielisyyttä”. Valmius väkivaltaan pitää poliittisen liikkeen kohdalla nähdäkseni sisällään varsinaisten väkivallantekojen lisäksi myös niiden suorittamiseen kohdistuvat vaatimukset, kehotukset, hyväksynnän ja tuen. Kaikkea tätä on Suomessa tarjolla yllin kyllin, hallituspuolueita myöten. Äärioikeistolaisen aluskasvuston leviäminen lisää mahdollisuutta uuden Breivikin ilmaantumiseen – ja tuon mahdollisuuden ansiosta erilaiset aatteelliset nakkikioskitappelijat saavat uskottavuutta, vaikka uusia joukkomurhia ei enää koskaan tapahtuisikaan.

Oma lukunsa on Soldiers of Odinin levittäytyminen Suomen rajojen ulkopuolelle. Kuten 1930-luvullakin, äärioikeistolaisten ryhmien ideat ja tunnukset saattavat levitä nopeasti maasta toiseen, mutta niiden elinvoimaisuudesta on ennakolta vaikea sanoa mitään. Ilmapiirin vastaanottavaisuudesta ilmiö kuitenkin kertoo, samalla se tulee paljastaneeksi kuinka paljon menneisyyden kipukohtia eri maissa on käsittelemättä.

Norjassa poliisi näyttää ottaneen katupartiointiin kohtuullisen tiukan linjan, Virossa SoO taas vaikuttaa saaneen jäsenistöönsä niin armeijan kuin suojeluskunta Kaitseliitin henkilöstöä. Suojeluskunnan äärioikeistoyhteydet pistävät hieman yskimään, kun muistaa Baltian maiden suojeluskuntajärjestöjen huomattavan osuuden alueen juutalaisten kansanmurhaan toisen maailmansodan aikana. Aihe on haluttu unohtaa Stalinin terrorin varjoon, mutta ainakin Liettuassa tätä menneisyyden kipukohtaa käsitellään vihdoinkin laajemmin.

Viron esimerkki osoittaa myös sen, kuinka vähän tekemistä ulkomaalaisten määrällä on heitä kohtaan lietsotun pelon ja vihan kanssa. Maa on hyväksynyt 18 vuoden aikana yhteensä 114 turvapaikanhakijaa, ja kun pakolaiskriisin yhteydessä on puhuttu EU:n taholta mahdollisuudesta luvun nostamiseen, Viron entinen ulkoministeri ja Euroopan parlamentin jäsen Kristiina Ojuland sanoo valkoisen rodun olevan uhattuna ja katsoo, ettei pakolaisia pitäisi ottaa maahan lainkaan. Surkuhupaisuus ei ole suomalaisten rasistien yksinoikeus.

Äärioikeiston katupartiointiin suhtautumisessa (kuten niin monessa muussakin asiassa) Suomessa keikutaan jossakin Viron ja Skandinavian maiden välillä. Poliittiset tarkoituksenmukaisuussyyt estävät asioista puhumisen niiden oikeilla nimillä. Hallitus ei kutsu terrorismin määritelmän täyttäviä polttopulloiskuja terrorismiksi, rasismia rasismiksi tai äärioikeistolaisuutta äärioikeistolaisuudeksi, koska se ärsyttäisi perussuomalaisia ja saattaisi johtaa uusiin vaaleihin, joissa yhdelläkään hallituspuolueella ei ole kuin hävittävää. Niinpä status quota ei rikota.

Timo Soinin poliittisen uran huipentaminen ulkoministeriyteen maksoi perussuomalaisille niin paljon poliittista liikkumavaraa, ettei jäljelle jäänyt muuta kuin maahanmuuttovastaisuudella elämöinti – johon persut ovat sitten keskittyneetkin. Perussuomalaisten sisäisen äärioikeistosiiven suhteellinen osuus kasvaa samalla kun puolueelta muuta kuin pelkkää vihankylvöä odottaneet äänestävät jaloillaan.

Kevään 2015 vaalitulokset ovat nyt kuitenkin voimassa, ja perussuomalaiset ovat käyttäneet puoluetukiaan muun muassa oman aateopistonsa perustamiseen. Pekasus-opiston koulutuksissa näytettäisiin opetettavan muun muassa keskustelupalstoilta tuttuja näennäisvastauksia ja väistöliikkeitä: ”Jos kysytään onko Immonen rasisti, voi vastata että ei ole nähnyt Immosen tekstissä rasismia, neuvoo kouluttaja.”

Kuten aiemminkin on todettu, politiikka on varsin pitkälle ilmaisujen merkityksistä kamppailua. Silloin kun puhutaan asioista joista ei saa puhua, eikä vaientaminen ole mahdollista, voi yrittää turvautua merkitysten hämärtämiseen. Niinpä Pekasus neuvoo rasismista puhuttaessa kysymään, ”Miten sä määrittelet rasismin?” Tämän jälkeen voi yrittää kyseenalaistaa määritelmän ainakin joiltakin osiltaan, esittää siitä oma versio, todeta asian kiistanalaisuus ja lopulta antaa ymmärtää, ettei rasismia voi oikeastaan määritellä.

Liittyypä asia Pekasuksen koulutustoiminnan aloittamiseen tai ei, olen viime aikoina törmännyt keskustelupalstoilla juuri tällaisiin rasismin määritelmää koskeviin väittämiin. Rasismi-sana on kiitollinen keskustelun sabotoinnin kohde myös sen vuoksi, että sen suhteellisen tyhjentävät määritelmät voivat olla vaikeasti muistettavia. Itse olen käyttänyt työmääritelmää, jonka mukaan rasismi on negatiivisen kohtelun oikeuttamista ihmisryhmien perustavanlaatuiseksi väitetyllä kulttuurisella tai biologisella erilaisuudella.

Suvakki-termin kohdalla kamppailu merkityksistä on hyvässä vauhdissa samalla kun ilmaisun alkuperäinen halventava tarkoitus vaikuttaa avautuvan joillekin kielen ammattilaisillekin hämmentävän hitaasti. Äärioikeistolle ”ylisuvaitsevaisuus” on petturuutta ja vajakkius taas vähäisempää ihmisyyttä, eli suvakki on vähintäänkin halveksittu olento, mahdollisesti koston kohde.

Ainakin toimittajien ja poliitikkojen toivoisi jättävän käyttämättä sellaisia ilmaisuja, joiden merkityksistä he eivät ole aivan varmoja. Nyrkkisääntönä voi pitää sitä, että suvakki, hyysäri tai nekru ovat aivan käyttökelpoisia sanoja silloin, kun täysissä ruumiin ja sielun voimissa oleva ihminen tarkoittaa niillä itseään – ja vain silloin.

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Mitä sä täällä teet

3 vastausta artikkeliin ”Suvakkien myyttinen petos”

  1. Ville Hautakangas facebookissa: Voisiko joku toimituksesta (tai kenties Pesonen itse) avata tätä ihme pökälettä: ”Kansainvälisen kommunismin salajuonien tilalle on löydetty Venäjän kaikkialle ulottuvat lonkerot (EU:n vakautta horjuttavan euron käyttöönottoa ei ole vielä osoitettu itänaapurin juoneksi, mutta eiköhän sekin päivä vielä koita).”

    Meinaan siis vain, että tuossa on ainakin minun kokemani vallitseva todellisuus väännetty vähän niinkuin kaksinkerroin solmuun.

    1. Sotien välisen ajan Suomessa kommunismin (ja kommunistien salajuonien) pelko oli tunnetusti keskeisiä yhteiskunnalliseen ilmapiiriin vaikuttaneita tekijöitä. Pelon lietsomista ja käyttämistä politiikan välineenä helpotti se, että Neuvostoliitosta kyllä pyrittiin vaikuttamaan Suomen sisäisiin asioihin – mutta olennainen kysymys on se, kuinka kaukana todellisten vaikutusyritysten mittakaava oli väitetystä.

      Roseliuksen, Silvennoisen ja Tikan mukaan ”Suomalaisen fasismin historia on sarja fasistien virhearvioita. Ensimmäinen, perustavanlaatuinen erehdys oli fasismin ydinjoukkona olleiden kansallismielisten radikaalien väärä arvio kommunismin vaikutusvallasta Suomessa. He päätyivät silti uskomaan omaan propagandaansa ja paisuttelemaan kommunismin uhkaa, koska paniikkimielialan leviäminen osoittautui heille poliittisesti hyödylliseksi.”

      Suomalaisen äärioikeiston yhtenä päänsärkynä oli muiden poliittisten liikkeiden osoittaminen liian pehmeiksi kommunismivaaran edessä. Tällainen asetelma johtaa helposti retoriikan kovenemiseen ja mopon karkaamiseen käsistä – yhteiskunnallista hysteriaa oman uransa vauhdittamiseen 1950-luvun USA:ssa käyttänyt Joseph McCarthy ehti tuomita muun muassa rock-musiikin yhdeksi kommunistien juoneksi.

      Kommunismin vastustamista käytettiin pitkään eräänlaisena yleisperusteluna. Sotaonnen käännyttyä 1942-1943 Saksa ryhtyi selittämään aloittamaansa sotaa puhtaasti bolsevismin vastaiseksi taisteluksi – ja unohti häveliäästi muun muassa etukäteen suuresti mainostetun Suur-Saksan rakentamisen ja vähemmälle julkisuudelle jätetyt kansanmurhaprojektit.

      Mutta ei kommunismin vastainen taistelu pudonnut tyhjästä niiden syliin, joilla on jatkuva pula kätevistä selityksistä. Venäjä oli ollut jo pitkään Euroopan ”toinen” (perittyään aseman islamilaiselta maailmalta, tarkemmin ottaen osmanivaltakunnalta). Ensimmäisen kommunistisen vallankumouksen tapahtuminen nimenomaan Venäjällä johti siihen, että aiemmin Venäjään ja venäläisyyteen kytketyt ominaisuudet ja ennakkoluulot jatkoivat elämäänsä bolsevikkien ja ”punaryssien” nahoissa (aiheesta voi suositella Matti Klingen teosta Vihan veljet ja kansallinen identiteetti).

      Suomen sisällissodan yhteydessä ajatus kielteisten ominaisuuksien ja näkemysten leviämisestä ”tartunnan” kautta helpotti hankalien tapahtumaketjujen selitettämistä. Niinpä kansanedustaja Lauri Ingman saattoi todeta, että ”Me käymme nyt taistelua vapautuaksemme – suomalais- ja venäläissyntyisistä venäläisistä” ja Akateemisen Karjala-Seuran perustajajäseniin kuulunut (ja myös kansanedustajana toiminut) Elias Simojoki puolestaan todeta: ”Kuolema ryssille, olivatpa ne minkä värisiä tahansa”. Ajatus punaryssätartunnasta ei ole vieläkään kadonnut, sen piirteitä tapaa edelleen venäjätrolleista ja resonaattoreista käydyssä keskustelussa.

      Merkitysten siirtymää on tapahtunut myös Neuvostoliiton romahduksen jälkeen, nyt vain kommunisteihin liitettyjä ominaisuuksia on siirretty (takaisin) venäläisyyttä koskeviksi (sikäli kuin noita kahta asiaa on Suomessa ylipäätään vaivauduttu erottelemaan: kommunismin ja venäläisyyden niputtamisen perinne on meillä elinvoimainen). Joka tapauksessa Venäjä on edelleen Euroopan toinen, vaikka islamilainen maailma ehti välillä haastaa sen ja kilpailee asemasta edelleen vahvasti.

      Historiallisissa rinnastuksissa on aina vaaransa, mutta Euroopan islamisointia koskevien väitteiden yhtäläisyydet juutalaisten maailmanlaajuista salaliittoa koskeviin teorioihin ovat selviä kaikille asiaa seuranneille. Kummassakin tapauksessa yksittäinen uskonto esitetään jyrkästi muista poikkeavana ja todistellaan sen salaliitonomaisuutta, väitetään maallistuneiden uskonnon harjoittajien olevan poikkeuksia, esitellään valtaväestöä ”sortavia” erikoisoikeuksia ja kuvataan uskontoon liittyvää kyseenalaista (eli valtaväestöstä jyrkästi poikkeavaa) moraalia.

      Vastaavasti kommunistien salajuonia koskevia väitteitä ja uskomuksia on nyt siirretty koskemaan Venäjää. Kuten sotien välisenäkin aikana, asiaa auttaa se, että väittämien taustalla on monissa tapauksissa totuuspohjaa. Ratkaisevaa on kuitenkin jälleen mittakaava. Hysteria kavahtaa suhteellisuudentajua, ja jälkimmäinen on pahasti kateissa silloin, kun keskitytään painottamaan Venäjän Syyriassa tekemien pommitusten merkitystä Euroopan pakolaistilanteeseen (tai annetaan suorastaan ymmärtää pommitusten päämotiiviksi pakolaisten määrän kasvattamisen ja EU:n heikentämisen sen kautta).

      Venäjän pommitukset lisäävät pakolaisten määrää, se on totta. Monissa tapauksissa pommitukset täyttänevät myös sotarikosten tunnusmerkit. Mutta jos tarkastellaan Syyrian sisällissodan historiaa, tai tapahtumia Irakissa ja Afganistanissa, Venäjän viime aikoina Syyriassa tekemien sotatoimien vaikutus pakolaisten kokonaismäärään ei ole ratkaiseva. Ongelma on syntynyt huomattavasti pidemmän jakson aikana ja syitä sekä asiaan sekaantuneita on huomattavasti enemmän kuin viime aikojen suomalaisuutisoinnista voisi päätellä.

      Ilmeistä on myös se, että Venäjä väläyttelee pakolaisten läpikulkumahdollisuutta yhtenä politiikan pelinappulana (Turkin härskiyteen se ei ole tosin vielä yltänyt). Tässäkin asiassa on useampia puolia: kansainvälisen pakolaissopimuksen mukaan (http://yle.fi/uutiset/pakolaisjarjestot_venajalla_ei_ole_oikeutta_estaa_turvapaikanhakijoiden_paasya_suomeen/8625800?ref=leiki-uu) Venäjällä ei ole oikeutta estää alueellaan pitkään oleskelleita tai paperittomia ihmisiä hakemasta turvapaikkaa haluamastaan maasta, esimerkiksi Suomesta. Paradoksaalisesti me täällä vapaassa ja demokraattisessa lännessä olemme sitä tyytyväisempiä, mitä enemmän Venäjän rajavalvonta muistuttaa Neuvostoliiton piikkilankavyöhykkeitä. No, kaksoisstandardit ovat toki maailmanpolitiikan arkipäivää muutenkin.

      Lainataan tähän katkelma Helsingin Sanomien 11.3. julkaisemasta jutusta (http://www.hs.fi/ulkomaat/a1457675392251), jossa puhutaan (myös blogissani sivutusta) Baltiasta, pakolaisista ja Venäjästä:

      ”Kerrataanpa vielä: Neljä miljoonaa luvattomasti oleskelevaa siirtolaista maassa, joka pommittaa Syyriaa. Syyriasta, Afganistanista ja Irakista vyöryvät pakolaisaallot Eurooppaan, jonka heikkoudesta hyötyy se Syyriaa pommittava maa. Siis se sama, jossa on ne neljä miljoonaa luvatonta siirtolaista. Se, jolla on maarajaa Viron ja Latvian kanssa sekä Kaliningradin kokoinen kaistale Liettuan naapurissa.”

      Mitä tulee eurooppalaista äärioikeistoa koskevaan uutisointiimme, satunnainen lukija voi tällä hetkellä saada sellaisen kuvan, että kyseessä on vain yksi Venäjän uusi salajuoni Euroopan unionin raunioittamiseksi. Sanallisen ja taloudellisenkin tuen antaminen jyrkän linjan nationalisteille lännessä sopii (ainakin tällä hetkellä) Putinin hallinnolle, joka korostaa perinteisiä arvoja, osoittaa valmiuttaan väkivaltaan ja puuhastelee myyttisen venäläisyyden parissa.

      Laajempi kuva on tässäkin vähemmän mustavalkoinen. Puolan liuku oikeaan alanurkkaan ei sulje pois sen johdon varsin selvää vastakkainasettelua Venäjän kanssa. Äärioikeiston uusi nousu vanhoissa EU-maissa pohjaa puolestaan pitkälti 1960-luvun Ranskassa muodostettuihin toimintamalleihin ja niiden leviämiseen. Eikä unionia itseäänkään voi pitää osattomana ääriliikehdinnän kasvuun: jos lähtee siitä, että organisaation todellinen luonne paljastuu usein kriisitilanteissa, viime vuodet ovat olleet EU:n kannalta aika karua kertomaa.

      Finanssisektorilta liikkeelle lähteneessä talousromahduksessa pelastettiin pankit niin että perussopimukset ryskyivät, venyivät ja paukkuivat, mutta reaalitalouden ongelmat ja niistä siinneet sosiaaliset katastrofit eivät ole olleet kummoisten poikkeustoimien arvoisia. Reaalitalouden asemesta on elvytetty pörssikursseja. Melko täysimittaista avuttomuutta EU on osoittanut myös pakolaistilanteen edessä. Jos hyvin käy, rajat saadaan kiinni, ongelma pois näkyvistä ja loppu hoituu pahojen ihmisten pommitamisella siellä jossakin.

      EU:n rauhanprojekti-kuori on kaunis, mutta sisältö vaikuttaisi olevan raa’an bisnesvetoinen. Tästä on kyse myös eurossa, joka ”onnistuessaan” tiivistää yhteisöä talouskuripolitiikan sisälle – ja Kreikan esimerkistä tiedämme jo valmiiksi, mikä silloin on demokraattisen päätöksenteon kohtalo. Kaikesta tästä hautuva tyytymättömyys luo omalta osaltaan mahdollisuuksia ääriliikkeiden nousulle. Talouskuripolitiikka horjuttaa yhteiskuntien vakautta nyt kun euron olemassaolon puolesta ollaan valmiit tekemään mitä tahansa, mutta varsin ilmeistä on, ettei tilanne rauhoitu vaikka euroalue onnistuttaisiin pelastamaan ja sen uusliberalistinen ohjelma betonoimaan.

      Edellä mainittujen seikkojen pohjalta osoitin pyrkimystä ironiaan kirjottaessani, että ”Kansainvälisen kommunismin salajuonien tilalle on löydetty Venäjän kaikkialle ulottuvat lonkerot (EU:n vakautta horjuttavan euron käyttöönottoa ei ole vielä osoitettu itänaapurin juoneksi, mutta eiköhän sekin päivä vielä koita).” Ironia on tietysti vaikea laji.

      Äärioikeistolaisten piirissä on niitä, jotka tukevat Venäjää, ja huomattavan paljon niitä, jotka taas näkevät Venäjän Suomen ja lännen ikuisena vihollisena (erilaisten sirpaleryhmien näkemykset USA:sta, juutalaisista, islamista ja näiden tahojen keskinäisistä suhteista ovat sitten aivan oma lukunsa). Petoksen ja sen oikeuttaman koston ajatus on kuitenkin näitä ryhmiä yhdistävä tekijä, ja Venäjän salajuonien näkeminen kaikkialla taas Suomessa varsin suosittu harrastus äärioikeiston ulkopuolellakin.

  2. Hyvä ja monikohtainen kirjoitus, kuitenkin niin monikohtainen kaikkine liiteviittauksineen ettei niihin kaikkiin voi tässä vastata.
    Mutta tuohon ’ suvakkien myyttiin’, jos näin oli se otsikko, sinnepäin nyt kuitenkin.
    Suvaitsevaisuus, se on jollakin tavalla sidoksissa suvaitsevan omaan itset tuntoon, pikkasen samassa hengessä kun se lähtemätön tarve nähdä aina jokin toinen vielä arvottomampi kuin itse on, noin niin kun sosiaalisessa katsannossa. Kun tämä juoppo kirjaston esimies Boris Jeltsin alkoi oligarkian ja sinkkarien presidentiksi, niin suomessa- samalla lailla kuin muuallakin odotettiin venäläisien maastamuuttoa, nekin sen aikaiset suvaitsevat pitivät ilmi selvänä sitä että ryssän on oltava nöyrä ja että ilman muuta se nöyryys kuuluu ryssälle, se on vähän samanlaista kun vanha ajattelutapa naisesta; nainen on niin pitkään hyvä kun sillä ei ole omaa tahtoa. Nyt tämä uuden muuttoaallon aikana on vallalla aivan samanlaisia ajatuksia ja mielikuvia. Heti kun alkaa kapinointi ruuasta, taikka mistä hyvänsä, se on epäkiitollista ja vie motiivin auttajilta koska autettavat pyrkivät sitä kautta tasavertaisiksi. Kun leipäkirkot jakavat saarnojen kuuntelun palkaksi leipää, he tekevät sitä kristillisessä hengessä, mutta sitä ei saa heiltä vaatia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *