Suvakkien myyttinen petos

Myytti petetyksi tulemisesta on elimellinen osa äärioikeistolaista ajattelua. Sillä oikeutetaan vihaa ja kostofantasioita, joiden mahdollisten kohteiden ihmisyyttä kiistetään halventaviksi tarkoitetuilla ilmaisuilla.

Hiljattain julkaistu Oula Silvennoisen, Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen teos Suomalaiset fasistit käy läpi suomalaisen äärioikeiston historiaa ja sen aatteiden vaiettua vaikutusvaltaa sotienjälkeisestä ajasta aina tähän päivään. Tutkijat toteavat maailmansotien välisen ajan fasismin yhdeksi keskeiseksi syntytekijäksi ensimmäisen maailmansodan rintamamiesten pettymyksen (toisaalta vain osa sodassa ”pettyneistä” tai traumatisoituneista hankkiutui tai päätyi ääriliikkeiden piiriin). Tarmo Kunnaksen 2013 julkaistussa Fasismin lumous -järkäleessä sama näkemys esitetään laajemmin eurooppalaisessa mittakaavassa.

Pettyneitähän riitti. Ensimmäisessä maailmansodassa italialaiset joutuivat tyytymään verisesti saavutetun voiton jälkeen vähäisiin aluelaajennuksiin, mikä auttoi Mussolinin valtaannousua. Muuallakin Euroopassa erilaisten ”petosten” vuoksi väärin piirretyt rajat kiukuttivat, ja Hitler tukeutui selkäänpuukotusteoriaansa. Naisten tasa-arvovaatimukset, yleinen äänioikeus ja muu sen kaltainen tapainturmellus oli olennainen osa suurta petosta.

Meillä Suur-Suomesta haaveilleet puhuivat Tarton häpeärauhasta, ja osa sisällissodan voittajista ilmoitti vuoden 1918 valkoisen Suomen tulleen petetyksi 1920- ja 1930-luvuilla. He vaativat demokratian korvaamista diktatuurilla.

Pettyneiden joukko etsi ja löysi syyllisiä pitkin Euroopan ääriä ja Suomen syrjäkyliä. Pettureiksi nimettiin rauhanneuvottelijoita, juutalaisia, venäläisistä tartunnan saaneita kotikommunisteja, demokratian kannattajia ja erilaisia ammattiyhdistysaktiiveja.

Kostoa haudottiin pitkään ja huolella. Toteutusvaiheen laajuus ja intensiivisyys vaihteli eri maiden välillä.

Kun korvaa rotuopit ja juutalaisten maailmanlaajuisen salaliiton kulttuurirasismilla ja Euroopan islamisointiteorioilla, ollaankin jo tanakasti nykyhetkessä. Ammattiyhdistysaktiiveja on taas aivan luontevaa kutsua punakaartilaisiksi ja naisten tasa-arvovaatimukset liehuvat edelleen punaisena vaatteena netin taisteluareenojen härkien edessä. Kansainvälisen kommunismin salajuonien tilalle on löydetty Venäjän kaikkialle ulottuvat lonkerot (EU:n vakautta horjuttavan euron käyttöönottoa ei ole vielä osoitettu itänaapurin juoneksi, mutta eiköhän sekin päivä vielä koita).

Nyt pettureita riittää Suomen Punaisen Ristin työntekijöistä toimittajiin ja tutkijoista suvakeiksi julistettuihin tavallisiin kaduntallaajiin saakka – ja kostoakin lupaillaan: poliisin vaarallisiksi idiooteiksi luonnehtiman Soldiers of Odinin suulla ilmoitetaan, että ”Suvakit luokitellaan samaan luokkaan, näitten pedofiilien ja raiskareiden kans kun takaisin maksun aika koittaa”. Vihan verkko on ollut täynnä vastaavia viestejä jo vuosien ajan, mutta SoO:n esittämänä uhossa on uusia sävyjä – muun muassa sen vuoksi, että osa kansanedustajista tukee ja vielä useampi hiljaisesti sietää kyseistä järjestöä.

Poliisin arvioita ei ole syytä vähätellä, vaikka SoO vaikuttaa noudattavan äärioikeistoliikkeiden ikiaikaisia perinteitä sirpaloitumalla heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. Tammikuun pakkasten hyydyttämä katupartioinnin aloitus on saanut uutta puhtia kevään lähestymisestä ja katuväkivallan yleistymiseen on hyvät mahdollisuudet säiden edelleen lämmetessä ja suomalaisten uskaltautuessa liikkeelle. Pelon kylvämisessä nakkikioskirähinäkin ajaa asiansa, ja kyky tuottaa pelkoa ruokkii vallan tunnetta.

Tietysti kaiken tamän taustalla kummittelee myös Anders Breivik, joka teki iskunsa samojen ideologioiden innoittamana ja samaa ajatusketjua noudattaen kuin netissä suvakeille kostamisesta älämölöä pitävät sankarit. Ajattelultaan Breivik ei ollut millään muotoa poikkeustapaus. Breivikin uhrit olivat nimenomaan norjalaisia ”suvakkeja”, hänen katsontakannassaan pettureita.

Oula Silvennoisen mukaan ”fasismi on väkivaltaan valmista kansallismielisyyttä”. Valmius väkivaltaan pitää poliittisen liikkeen kohdalla nähdäkseni sisällään varsinaisten väkivallantekojen lisäksi myös niiden suorittamiseen kohdistuvat vaatimukset, kehotukset, hyväksynnän ja tuen. Kaikkea tätä on Suomessa tarjolla yllin kyllin, hallituspuolueita myöten. Äärioikeistolaisen aluskasvuston leviäminen lisää mahdollisuutta uuden Breivikin ilmaantumiseen – ja tuon mahdollisuuden ansiosta erilaiset aatteelliset nakkikioskitappelijat saavat uskottavuutta, vaikka uusia joukkomurhia ei enää koskaan tapahtuisikaan.

Oma lukunsa on Soldiers of Odinin levittäytyminen Suomen rajojen ulkopuolelle. Kuten 1930-luvullakin, äärioikeistolaisten ryhmien ideat ja tunnukset saattavat levitä nopeasti maasta toiseen, mutta niiden elinvoimaisuudesta on ennakolta vaikea sanoa mitään. Ilmapiirin vastaanottavaisuudesta ilmiö kuitenkin kertoo, samalla se tulee paljastaneeksi kuinka paljon menneisyyden kipukohtia eri maissa on käsittelemättä.

Norjassa poliisi näyttää ottaneen katupartiointiin kohtuullisen tiukan linjan, Virossa SoO taas vaikuttaa saaneen jäsenistöönsä niin armeijan kuin suojeluskunta Kaitseliitin henkilöstöä. Suojeluskunnan äärioikeistoyhteydet pistävät hieman yskimään, kun muistaa Baltian maiden suojeluskuntajärjestöjen huomattavan osuuden alueen juutalaisten kansanmurhaan toisen maailmansodan aikana. Aihe on haluttu unohtaa Stalinin terrorin varjoon, mutta ainakin Liettuassa tätä menneisyyden kipukohtaa käsitellään vihdoinkin laajemmin.

Viron esimerkki osoittaa myös sen, kuinka vähän tekemistä ulkomaalaisten määrällä on heitä kohtaan lietsotun pelon ja vihan kanssa. Maa on hyväksynyt 18 vuoden aikana yhteensä 114 turvapaikanhakijaa, ja kun pakolaiskriisin yhteydessä on puhuttu EU:n taholta mahdollisuudesta luvun nostamiseen, Viron entinen ulkoministeri ja Euroopan parlamentin jäsen Kristiina Ojuland sanoo valkoisen rodun olevan uhattuna ja katsoo, ettei pakolaisia pitäisi ottaa maahan lainkaan. Surkuhupaisuus ei ole suomalaisten rasistien yksinoikeus.

Äärioikeiston katupartiointiin suhtautumisessa (kuten niin monessa muussakin asiassa) Suomessa keikutaan jossakin Viron ja Skandinavian maiden välillä. Poliittiset tarkoituksenmukaisuussyyt estävät asioista puhumisen niiden oikeilla nimillä. Hallitus ei kutsu terrorismin määritelmän täyttäviä polttopulloiskuja terrorismiksi, rasismia rasismiksi tai äärioikeistolaisuutta äärioikeistolaisuudeksi, koska se ärsyttäisi perussuomalaisia ja saattaisi johtaa uusiin vaaleihin, joissa yhdelläkään hallituspuolueella ei ole kuin hävittävää. Niinpä status quota ei rikota.

Timo Soinin poliittisen uran huipentaminen ulkoministeriyteen maksoi perussuomalaisille niin paljon poliittista liikkumavaraa, ettei jäljelle jäänyt muuta kuin maahanmuuttovastaisuudella elämöinti – johon persut ovat sitten keskittyneetkin. Perussuomalaisten sisäisen äärioikeistosiiven suhteellinen osuus kasvaa samalla kun puolueelta muuta kuin pelkkää vihankylvöä odottaneet äänestävät jaloillaan.

Kevään 2015 vaalitulokset ovat nyt kuitenkin voimassa, ja perussuomalaiset ovat käyttäneet puoluetukiaan muun muassa oman aateopistonsa perustamiseen. Pekasus-opiston koulutuksissa näytettäisiin opetettavan muun muassa keskustelupalstoilta tuttuja näennäisvastauksia ja väistöliikkeitä: ”Jos kysytään onko Immonen rasisti, voi vastata että ei ole nähnyt Immosen tekstissä rasismia, neuvoo kouluttaja.”

Kuten aiemminkin on todettu, politiikka on varsin pitkälle ilmaisujen merkityksistä kamppailua. Silloin kun puhutaan asioista joista ei saa puhua, eikä vaientaminen ole mahdollista, voi yrittää turvautua merkitysten hämärtämiseen. Niinpä Pekasus neuvoo rasismista puhuttaessa kysymään, ”Miten sä määrittelet rasismin?” Tämän jälkeen voi yrittää kyseenalaistaa määritelmän ainakin joiltakin osiltaan, esittää siitä oma versio, todeta asian kiistanalaisuus ja lopulta antaa ymmärtää, ettei rasismia voi oikeastaan määritellä.

Liittyypä asia Pekasuksen koulutustoiminnan aloittamiseen tai ei, olen viime aikoina törmännyt keskustelupalstoilla juuri tällaisiin rasismin määritelmää koskeviin väittämiin. Rasismi-sana on kiitollinen keskustelun sabotoinnin kohde myös sen vuoksi, että sen suhteellisen tyhjentävät määritelmät voivat olla vaikeasti muistettavia. Itse olen käyttänyt työmääritelmää, jonka mukaan rasismi on negatiivisen kohtelun oikeuttamista ihmisryhmien perustavanlaatuiseksi väitetyllä kulttuurisella tai biologisella erilaisuudella.

Suvakki-termin kohdalla kamppailu merkityksistä on hyvässä vauhdissa samalla kun ilmaisun alkuperäinen halventava tarkoitus vaikuttaa avautuvan joillekin kielen ammattilaisillekin hämmentävän hitaasti. Äärioikeistolle ”ylisuvaitsevaisuus” on petturuutta ja vajakkius taas vähäisempää ihmisyyttä, eli suvakki on vähintäänkin halveksittu olento, mahdollisesti koston kohde.

Ainakin toimittajien ja poliitikkojen toivoisi jättävän käyttämättä sellaisia ilmaisuja, joiden merkityksistä he eivät ole aivan varmoja. Nyrkkisääntönä voi pitää sitä, että suvakki, hyysäri tai nekru ovat aivan käyttökelpoisia sanoja silloin, kun täysissä ruumiin ja sielun voimissa oleva ihminen tarkoittaa niillä itseään – ja vain silloin.

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: