Marraskuun festivaalitärpit

Keskiviikkona alkaneilla Stockholm Film Festivalilla ja Helsingin Night Visionsillä on ainakin yksi yhdistävä tekijä. Denis Villeneuven scifi Arrival saa kussakin maassa ensimmäisen julkisen esityksensä niillä. Elokuvan pääosaa lingvistinä näyttelee Amy Adams, joka yhdessä Jeremy Rennerin tiedemiehen kanssa pyrkii ottamaan kontaktia ulkoavaruudesta saapuneisiin olentoihin.

Pidin pitkään Villeneuveä sellaisena ohjaajana, joka ottaa valitsemansa genren esikuvat liian lähelle tekemistään enkä ole pitänyt kuin hänen edellisestä elokuvastaan Sicariosta. Arrival on hieno jatke tuolle täysosumalle. Arrival on siitä poikkeuksellinen tieteiselokuva, että se herättä tunteita. Vaikka Villeneuven elokuvassa on muutamia naiveja tilanteita, niin sen sanoma kommunikoinnin tärkeydestä, ja kielen keskeisestä asemasta siinä miten hahmotamme maailmaa, resonoi varmasti Trumpin voiton jälkeisissä tunnelmissa.

Voi myös olla, että nämä teemat koskettivat, koska asun Ruotsissa ja olen hitaasti, mutta varmasti etenemässä sujuvasti sellaiseksi henkilöksi, joka laittaa yhteen lauseeseen kolmea kieltä. Arrivalin tarinan voisi kertoa niin lyhyessä ajassa (elokuva perustuu novelliin), etten viitsi sen yllätyksiä ja elliptistä luonnetta pilata yhdistämällä näitä teemoja tapahtumiin elokuvassa.

Mainitaan kuitenkin, että eri puolille maapalloa saapuu 12 tummaa munaa, joiden sisältä löytyy älykkäitä ehkä vähän cthulhumaisia otuksia. Niiden kanssa kommunikointi etenee äärimmäisen hitaasti, mutta Villeneuve käyttää tämän mahdollisuuden hyvin virittämällä mystisen tunnelman.

Arrivalissa on hetkiä jotka muistuttavat niin Kubrickin Avaruusseikkailua kuin Nolanin Interstellaria. Mieleen tulee myös (Tarkovskin) Solaris. Villeneuve lainaa, mutta keskittyy jatkamaan omaa Sicariossa hyvin toiminutta kuumottavaa linjaa, jossa päähenkilö sen kummemmin kuin yleisökään ei oikein tiedä mitä ihmettä on meneillään.

Tukholmaan on tulossa iso liuta vieraita, joista henkilökohtaisesti odotan eniten perjantain Apocalypse Now ­-esitystä. Olen nähnyt elokuvan viimeksi valkokankaalta Redux-­version tultua elokuvateattereihin. Francis Ford Coppola on siis itse paikalla näytöksessä.

Keväällä toisen kerran Cannesin pääpalkinnon voittanut Ken Loach on myös kaupungissa. Sydänkohtauksesta toipuvasta vanhasta leskeksi jääneestä miehestä kertova I, Daniel Blake ei ole Loachin paras elokuva, mutta se on ehkä surullisimpia elokuvia mitä olen pitkään aikaan nähnyt. Se kuvaa jatkuvasti kovenevaa työttömien kiristämispolitiikkaa muserruttavalla tavalla. Elokuva sisältää ehkä hieman vanhahtavia sävyjä ja valtaosa vihasta tuntuu yksilöityvän pelkästään kasvottomaan valtioon, mutta elokuvan lopussa kuultava puhe sai minut niin voimakkaasti kyynelehtimään, etten ole varma olenko koskaan kokenut vastaavaa lehdistönäytöksessä.

New Yorkin gentrifikaatiota hienosti kuvaavan Little Menin ohjaaja Ira Sachs on tulossa Tukholmaan ensi viikolla. Sachs tunnetaan Suomessa varmasti parhaiten edellisestä elokuvastaan Love Is Strange, joka kosketteli hieman jo samoja teemoja. Suosittelen ehdottomasti tutustumaan siihen, jos se on näkemättä. Kuten myös Tukholmassa nähtävään Little Meniin.

Jim Jarmuschilla on festareilla kolme elokuvaa, mutta mies ei ole itse saapumassa vieraaksi. Patersonista tullaan varmasti kuulemaan vielä lisää kevään Oscareissa ja Stooges dokkari Gimme Danger on tietysti kaikkien musiikista kiinnostuneiden kiikarissa. Näitä en ole nähnyt, mutta Jarmuschin nimi liittyy myös kolmanteen elokuvaan. Gabe Klingerin toinen ohjaustyö Porto jäänee tänä vuonna kuolleen Anton Yelchinin viimeiseksi independent­elokuva ksi. Mies näytteli monissa pienissä elokuvissa tai rooleissa (mm. pääosaa viime vuonna Tukholmassa loistaneessa Green Roomissa; Jarmuschin Only Lovers Left Alivessa sitä nuorta miestä, joka hankkii obskuureja esineitä päähenkilölle sekä uudessa Star Trekissä), mutta hänet huomanneille menetys oli suuri. Porto tekee tämän entistä selkeämmäksi. Suosittelen erittäin vahvasti.

Viimeisenä bonuksena todettakoon, että Night Visionsissä on mahdollista nähdä kaksi maailman parhaiden elokuvien joukkoon kuuluvaa klassikkoa. John Carpenterin ylivoimaisesti paras elokuva They Live saa ensimmäistä kertaa hehkua valkokankaalla ja Sam Raimin Evil Dead (­trilogia) nähdään jopa kahtena päivänä. Koska olen viiksimies, niin mainitsen myös, että päävieraaksi on tulossa Franko Nero.

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Häiriköt

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *