Mia, artikkelikuva

Mainostaja vastaan taiteilija

Miten pitäisi suhtautua siihen, että jalkapallojoukkue uhkailee muusikkoa joka pitää joukkueen pelipaitaa musiikkivideolla? Entäpä onko sillä mitään väliä, että yksi pelipaidan mainoksista on muutettu vastamainokseksi?

Tämä on taas just tätä. Yrityksen myyvät brändiään kantavia tuotteita maailman täyteen ja sitten kiukuttelevat, kun nuo tuotteen päätyvät osaksi maailmaa. Jos ei kiinnosta olla osa maailmaa, niin sitten kannattaisi varmaan suosiolla vetäytyä parrasvaloista.

Nyt muusiko M.I.A. on saanut niin sanotun cease and desist -kirjeen Paris Saint Germain -jalkapallojoukkueelta, koska hänellä oli joukkueen (hieman korjailtu) pelipaita päällä musiikkivideollaan.

M.I.A. julkaisi kirjeen kokonaisuudessaan Twitterissä (twitter.com/MIAuniverse/).
M.I.A. julkaisi kirjeen kokonaisuudessaan Twitterissä (twitter.com/MIAuniverse/).

 

Vapaasti käännetynä siis:

”Huomasimme epämiellyttäväksi yllätykseksemme, että laulaja esiintyy tällä videolla kahdesti pukeutuneena joukkueemme viralliseen pelipaitaan, josta on tunnistettavissa PARIS SAIN GERMAINin logo sekä sponsoriemme (NIKE ja QNB) brändit sekä sponsorimme EMIRATESin brändi, jonka slogan on muutettu muodosta ”FLY EMIRATES” (”Lennä Emiraateilla”) muotoon ”FLY PIRATES” (”Lennä merirosvoilla”)

Sen lisäksi, että olemme tästä yllättyneitä, me emme ymmärrä, miksi meidät on yhdistetty logomme ja virallisen pelipaitamme kautta moiseen julkiseen häpäisyyn.”

Ja sitten lopuksi vaaditaan videon hävittämistä interwebistä ja uhkaillaan lakikirjalla.

Mitäköhän PSG:n väki on ajatellut ihmisten tekevän niillä paidoilla, joita ostavat – kovaan hintaan – joukkueen fanikaupasta ja jälleenmyyjiltä? Kenties pistävän paidat kaappiin ja kulkevan nakerona kaupungilla, jotta eivät vahingossa saata sponsoreita ikävään välikäteen? Omituista ajattelua moinen. Jos ovat kuluttajien rahat kelvanneet, niin varmaan kannattaisi hyväksyä se, että niitä paitoja näkyy siellä missä ne kuluttajatkin ovat. Vaikka sitten musiikkivideoilla. Ja jos ei halua altistaa sponsoreita moiselle, niin voi vaikkas jättää ne sponsorin leimat pois paidoista (oikeastihan sponsorit maksavat pääsystä näihin faneille myytäviin paitoihin, joten niitä ei tietenkään jätetä pois).

Eikä tuosta logon korjailussakaan hirveästi ole nokkaan koputtamista. Kyllä kukin saa korjailla omaa paitaansa ihan parhaaksi katsomallaan tavalla. Niihin saa halutessaan esimerkiksi ommella eri värisiä paikkoja tai vaikka piirtää kirkkoveneen. Myyjä voi vaikuttaa myytävään tuotteeseen – ei ostettuun. (Tämä viimeinen ei tunnetusti koske digitaalista musiikin, kirjojen ja pelien ”myyntiä”, mutta siitä lisää joskus toiste.)

Katsokaa ja kauhistukaa. Borders on perin ajankohtainen muutenkin kuin PSG:n uhkailujen kautta.

Suomessa näitä cease and desisteja ei hirveästi ole tavattu lähetellä, mutta täysin vieraasta ilmiöstä ei ole kyse. Usein kirjeissä esitetään uhkauksia, joilla ei ole mitään juridista pohjaa. Tällöin tarkoituksena on pelotella vastaanottaja perääntymään rosiksen pelossa, vaikka mitään muuta syytä perääntymiselle ei olisi.

Toisinaan kirjeen vastaanottaja saattaa myös tietää, että mitään juridista perustetta syytöksille ei ole, mutta vetääntyy silti, koska pitkä oikeuskäsittely olisi turhan raskas prosessi (vaikka siis olisikin itse oikeassa).

Esimeksiksi Voima on saanut tunnustuksena vastamainoksen onnistumisesta uhkailukirjeen Volvolta. Meillä oli onneksi sen verran tuntemusta toimialastamme, että tajusimme kirjeen välittömästi totaaliseksi huuhaaksi ja että yksikään kirjeessä lueteltu laki tai säädös (joita väitetysti siis rikoimme) ei liittynyt journalistiseen toimintaan mitenkään. Julkaisimme saamamme kirjeen välittömästä netissä ja tieto uhkailusta päätyikin ripeästi uutisiin.

Mites meni Volvo noin niinku omasta mielestä?

Hanna Nikkanen kirjoitti tuolloin tuoreeltaan uhkailukirjeistä ja Streisand-ilmiöstä:

Niin parodiat kuin tribuutitkin siivotaan verkosta isolla luudalla. Mitä enemmän yhtiöllä on varaa törsätä asianajajien palkkioihin, sitä totaalisemmin se voi hallita julkisuuttaan uhkauksin. Cease & desist -kirjeiden käyttöä sananvapauden rajoittamiseen dokumentoi muun muassa yhdysvaltaisten yliopistojen ja aktivistien yhteinen Chilling Effects -projekti.

Mutta on tässä iloinenkin puolensa. Varsin usein nämä muskeleitaan pullistelevat yhtiöt nimittäin valitsevat kohteensa aivan väärin. Se, mikä näyttää juristin silmissä mainiolta julkisuudenhallintakikalta, onkin kriisiviestinnän emämoka. Yritys vaientaa epämiellyttävä viesti johtaa vain viestin voimistumiseen. Amerikassa kutsuvat tätä Streisand-ilmiöksi.

Vuonna 2005 Helsingin Töölössä sijaitseva ravintola Lehtovaara pillastui blogikirjoituksesta, jossa huomautettiin, ettei ravintola ollut vastannut sille aikaisemmin tehtyyn reklamaatioon. Ravintolan juristit vastasivat uhkauskirjeellä, jossa vaadittiin tekstin poistamista blogista sekä 80 000 euron korvausta ravintolalle aiheutetusta vahingosta.

Bloggaaja oli Herkko Hietanen, silloin oikeustieteen kandidaatti ja internetin sananvapautta ajavan Electronic Frontier Finland ry:n perustajajäsen. Ehkä huono kohde tällaiselle pelottelulle. Hietanen vei asian julkisuuteen, juttu levisi ulkomaille asti eikä ravintolan maine ole oikein vieläkään toipunut tästä seuranneesta mylläkästä.

Tässä se nyt on, vastamainos Voimasta 8/2008. Yhä ajankohtainen – jopa tavalla, jota emme osanneet ennakoida vastista tehdessämme.
Tässä se nyt on, vastamainos Voimasta 8/2008. Yhä ajankohtainen – jopa tavalla, jota emme osanneet ennakoida vastista tehdessämme.

Aina asiat eivät kuitenkaan mene näin hyvin. Yksi esimerkki tuosta perääntymisestä uhkailujen edessä tuli vastaan haastateltuani kahdesti yhdysvaltalaista taiteilijaa, Peter Gronquistia. Gronquistin teoksissa yhdistyivät aseet, kultamaali ja blingbling-brändit.

Tehdessäni vuonna 2008 ensimmäistä haastattelua, Gronquist kertoi avoimesti, että Louis Vuitton oli lähestynyt häntä uhkailevan tyyliin ja että hän parhaillaan punnitsi vaihtoehtojaan. Kun olin taiteilijaan yhteydessä joitain vuosia myöhemmin kirjoittasessani Häiriköt-kirjaa, hän totesi, että hän ei käytä LV-logoa enää osana teoksiaan ja että hän ei voi kommentoida aihetta. Rivien välistä tuli selväksi, että LV:n uhkailu oli purrut ja taiteilija oli joutunut taipumaan.

Vaikka Gronquist oli täysin oikeuksiensa rajoissa käyttäessään logoa osana taideteoksiaan, ei hänellä ollut varaa mittavaan oikeuskäsittelyyn. Mitä hyötyä on olla oikeassa, jos vastapuoli voi sitoa nuoren taiteilija kaikki resurssit vuosiksi pitkitettyyn oikeussalidraamaan? Ja mitä hyötyä on voittaa tapaus vuosien jälkeen, jos on tehnyt henkilökohtaisen konkurssin oikeudenkäyntikulujen takia?

Tämä ainutlaatuinen, käsityönä valmistettu taideteos ylittää teoskynnyksen, eikä kyseessä siis ole piraattituote. Mikäli taiteilija (tai tehtailija) keksisi valmistaa näitä miljoona kappaletta olisi tilanne eri – silloin puhuttaisiin piratismista mitä suurimmissa määrin.
Tämä Peter Gronquistin ainutlaatuinen, käsityönä valmistettu taideteos ylittää teoskynnyksen, eikä kyseessä ole piraattituote. Mikäli taiteilija (tai tehtailija) keksisi valmistaa näitä miljoona kappaletta olisi tilanne eri – silloin puhuttaisiin piratismista mitä suurimmissa määrin.

Tästä #PSGvsMIA-tapauksesta palautuu mieleen myös taannoinen haastattelu, jonka annoin Ylelle. Piti puhua mainoksista, mainosten sisällöistä ja mainostulvasta.

No, mentiin kuvaamaan matskua Kampin kauppakeskukseen, koska se edustaan nykyaikaista, julkisen tilan syrjäyttänyttä niin sanottua puolijulkista tilaa ja siellä niitä mainoksia piisaa. Sitten tulikin Ylen lakiasiainosastolta ohje, että kuvassa ei saa vilahtaa yhtään logoa tai mainosta (koska tekijänoikeushommelit tai jotain). Olisi vissiin pitänyt erikseen pyytää luvat mainostajilta, jotta olisimme saaneet edes taustalla näyttää niiden mainoksia. Riippumatta siitä, onko materiaali kuvattu julkisessa tilassa, puolijulkisessa tilassa tai vaikka minun omassa olohuoneessani.

Eli mainokset onnistuivat kaventamaan entisestään meidän elintilaa pelkästään olemalla olemassa. Sen minä vielä ymmärrän, että mainostajat saavat rahaa vastaan näkyvyyttä julkisessa tilassa, mutta en minä päästäisi niitä sentään määrittelemään (edes epäsuorasti) julkisen tilan käyttöä – saati sitten mitä suurimmissa määrin yksityisen tilan käyttöä.

Lopullisessa ohjelmassa minä sitten juttelin kameralle mainoksista ilman, että yhtään mainosta sai vilahtaakaan missään. Hulluuttahan sekin oli.

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Mitä sä täällä teet

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *