1. erä

Kuva: Olli Berg

Lätkää ja kähmintää

Haittaako minua se, että osa kansakunnasta tykkää seurata ja/tai pelata jääkiekkoa? No ei todellakaan. Minua kuitenkin haittaa se, että lätkän ympärille näyttää kehittyneen totaalisen mätä kulttuuri.

Olen tänä talvena kaarrellut useammankin kerran jäällä muksujeni kanssa. Hauskaa on ollut ja neljävuotiaskin sai ideasta kiinni jo parin kerran jälkeen. Itselläni on tainnut olla ennen tätä talvea luistimet jalassa noin viisi kertaa sitten ala-asteen (nyk. ala-koulu).

Se, että meillä kaikilla on ollut jäällä hauskaa ei vähennä päättäväisyyttä, jota koen sitä kohtaan, että aion pitää muksuni kaukana jääkiekkoharrastuksesta. Absurdiksi nousseen harrastusmaksut ovat tietysti yksi hyvä syy väistää laji ja tämän ovat huomanneet monet lajin parissa työtäkin tekevät.

Rahallisten ongelmien lisäksi lätkään liittyy myös melkoisia ruumiillisia riskejä. En toivo muksujeni hakkauttavan aivojaan mössöksi, ja omat legotkin ovat hyvä hommeli.

Ehkäpä näitä edellä mainittuja ongelmia suurempi ongelma lätkässä liittyy kuitenkin ulkourheilullisiin kysymyksiin ja lajia ympäröivään kulttuuriin. Viimeksi tällä viikolla olemme saaneet seurata lajiin liittyvää skandaalia – tällä kertaa Vantaalla. Myyrmäen urheilupuistoa hallinnoivan Myyrmäen urheilupuisto oy:n johtoporras on porsastellut harrastajien rahoilla. Junnujen fyrkat on dokattu ja lovea pankkitilissä on paikattu harrastusmaksuilla.

Ystäväni, katutaiteilija Hende, päätti maalata kuvallisen kommenttinsa tapahtuneesta. Hende on lätkämiehenä ennekin maalannut teemaan liittyviä teoksia, mutta tämä kyllä kiilasi tuon sarjan ykköseksi – liekö tykästymiseni liittyy enemmän omiin antipatioihin tai sitten taiteilijan tunteikkaaseen purkaukseen. Tunteikas ulosanti on varsin ymmärrettävää, vantaalaispomojen sikailu sattui Henden omaankin nilkkaan kuten hän blogissaan kirjoitti:

Erityisen inhottavaa tästä tekee sen, että myös meidän perhe on tehnyt satoja tunteja ilmaistyötä urheiluseuratalkoissa maksaaksemme junioreille treeniaikaa Myyrmäen urheiluhalleissa. Kun ottaa huomioon, kuinka merkittävässä määrin urheilupuistossa lapset ja nuoret hankkivat taitoja elämänsä varalle ja etenkin kuinka huonossa kunnossa ne kyseiset hallit on, alkaa veri kiehua.

Veskit haisee, hanat vuotaa, pölyistä ja nuhjuista on joka nurkassa. Toki täytyy muistaa että vaikeista ja vaatimattomista olosuhteista syntyy ne suurimmat sankaritarinat, mutta niillä kurkusta imailluilla tuhansilla euroilla olisi varmaan saanut halliolosuhteetkin hieman siedettävimmiksi.

Kuva: Olli Berg
Kuva: Olli Berg

Hende maalasi DEOSin kanssa Myyrmäen kauppakeskuksen vieressä olevalle luvalliselle graffitiseinälle yllä näkyvän teoksen.

Myyrmäki oli sopiva paikka maalaukselle tietenkin sikailun nollapisteenä, mutta myös siksi, että alueella on viime vuosina maalattu melkoisesti katutaidetta. Vantaan taidemuseo, joka on myös osallistunut näihin katutaidehankkeisiin, julisti eilen keskittyvänsä jatkossa erityisesti katutaiteeseen.

Tämän museaalisen ulostulon valossa Vantaan kaupungin reaktio teokseen on erityisen häpeällinen. Teos käytiin jyräämässä ja kaupungin miesten jäljiltä seinä oli harmaana. Alueen katutaideprojektien moottorina toiminut Myyrmäki-liike kommentoi tätä siirtoa tuoreeltaan Facebookissa:

Muutama Myyrmäen urheilupuiston aktiivikäyttäjiin lukeutuva graffititaiteilija kävi sunnuntaina maalaamassa oheisen kantaa ottavan kuvan. Mielessä kävi nopeasti, että kriittinen kuva kaupungissa keskeisessä asemassa olevista henkilöistä hallinnoimallamme seinällä saattaa vaikuttaa kilteisesti uusien hankkeidemme etenemismahdollisuuksiin.

Siitä huolimatta katsoimme, että avoin graffitiseinä toimii ”yleisönosaston” tavoin ilman että kenenkään ilmaisunvapautta rajoitetaan. Selkeästi loukkaavat ja hyvien tapojen vastaiset kuvat olemme poistaneet. Kantaa ottavien maalausten kohdalla olemme pitäneet kriteerinä sitä soveltuisiko kuva julkaistavaksi pilapiirroksena sanomalehdessä tai vastaavassa mediassa. Yhteiskunnalliset ja kantaa ottavat teokset kuuluvat katutaiteeseen, jonka vaalimessa Myyrmäki on profiloitunut. Näkemyksemme mukaan kyseinen teos ei ollut sanomalehtien pilapiirrosten keskimääräistä tasoa loukkaavampi, piikikäs toki. Kyseiset henkilöt ovat kuitenkin itse julkisiin tehtäviin hakeutuneita, julkisuutta tehtävissään hyötyneitä ja itse aiheesta on käyty laajaa julkista keskustelua.

Avoimen seinän periaatteisiin kuuluu, että kuka tahansa voi maalata uuden kuvan entisen päälle. Näin tässäkin tapauksessa olisi voinut tapahtua. Toisten töiden sotkeminen ja töhriminen on kuitenkin kiellettyä.

Tänään aamulla saimme kuulla, että kaupunki tulee poistamaan kuvan vielä tämän päivän aikana. Oheisen ”yleisökuvan” perusteella näin on myös tapahtunut. Koska asiasta on jo tullut kyselyjä, toteamme että MYYRMÄKI-liike ei ollut teoksen tilaaja, eikä myöskään osallistunut teoksen poistamiseen. Näkemyksemme ilmaisunvapauteen ja katutaiteen yhteiskunnalliseen rooliin käy ilmi tästä viestistä.

Myrtsi harmaana
Ja näin.

No tuliko tämä Vantaan perseily jotenkin puskista? Ei ihan. Vastahan tässä pari vuotta sitten sai seurata rautakansleri Kalervo Kummolan esikunnan pyrkimyksiä estää Kummolan kääntöpiiri -kirjan julkaisu. Kummola ja Suomen jääkiekkoliitto tekivät jo hyvissä ajoin ennen kirjan ilmestymistä Helsingin käräjäoikeudelle turvaamistoimihakemuksen, jotta tuolloin vielä keskeneräisen Kummolan kääntöpiirin julkaiseminen, myyminen ja jakelu kiellettäisiin sakon uhalla. Kyseessä oli siis pyrkimys ennakkosensuuriin, kirjan kieltämiseen lukematta sitä.

Tämä sapelin kalistelu oikeussalissa toki takasi melkoisen ennakkonäkyvyyden kirjalle ja kustantaja kiitti.

Käräjäoikeus heitti lopulta sensuuripyrkimykset ulos ikkunasta ja räväytti oikeudenkäyntikulut Kummolan ja jääkiekkoliiton maksettaviksi. Tämä ei kuitenkaan lätkäkeisarin hoville riittänyt, vaan se valitti käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuteen.

Ja jälleen kerran kustantaja kiitti näkyvyydestä mediassa. Myös hovioikeus heitti tapauksen ikkunasta, mutta ei se yrityksestä jäänyt kiinni.

Lopulta kirjan ilmestyttyä tilanne rauhoittui, mutta ei tämä suomalaisen sananvapauskeskustelun ylpeänä lukuna näyttäydy. Onneksi Kummolaa muistettiin tässä tovi sitten suomalaisen jääkiekon sankarina ja kanslerin eläköitymistä juhlittiin oikein urakalla.

Näin se vaan menee.
Näin se vaan menee.

Voisihan tässä olla kyse yksittäistapauksesta – tai parista sellaisesta – mutta en oikein usko. Vasta pari viikkoa sitten saimme ihmetellä jääkiekkoliigan kotisivuilla häkellyttävän misogyynistä blogikirjoitusta. Tuossa ihan hirveän humoristisessa kirjoituksessa Liigan blogisti, Radio Deistäkin tunnettu Ari-Pekka Kaipiainen, visioi tulevaisuuden akkavaltaista lätkäkulttuuria.

Naisvalta jääkiekossa vuonna 2046 -kirjoitus nostatti melkoisen kakkamyrskyn netissä ja suhteellisen pikaisesti se vedettiinkin pois Liigan sivulta. Liiga pahoitteli mielien pahoittumista, ei kuitenkaan sitä, että teksti oli luokaton ja edusti melkoisen paskaa makua. Itse en halua olla missään tekemisissä organisaation kanssa, joka julkaisee moisia aatteita sivuillaan ja huomaa tekstin ongelmallisuuden vasta kun internet tulee kylään karmit kaulassa.

Koska Liiga poisti tekstin interwebistä copypeistaan sen alle teidänkin luettavaksenne. Ai Jeesus. Kykenisiköhän kukaan tai mikään karkottamaan minua tehokkaammin kuin mitä Liiga ja Jääkiekkoliitto ovat tehneet. Tuskin.

Ja lapsiani ette saa.

Tätä et Liigan sivuilta enää löydä. Onneksi internet ei ikinä unohda.
Tätä et Liigan sivuilta enää löydä. Onneksi internet ei ikinä unohda.

Naisvalta jääkiekossa vuonna 2046

Aina vuodesta 2015 on toivottu, että lätkässä otetaan naiset paremmin huomioon. Kärkikynä hakeutui Niittyvirralla pelattuun jääkiekko-otteluun alkuvuodesta 2046, 31 vuotta edellisen käyntikerran jälkeen. Mitähän lajikulttuurissa on saatu aikaan?

Niittyvirran lauantainen luonto antaa parastaan. Hallin kulmilla natisee kiva pikku pakkanen auringon vajotessa harjun taa orkidean eri sävyissä. Parkkikset ovat puolillaan perheiden pieniä kasvisbiojätteillä toimivia ja pastellinsävyisiä, kirkkaanvihreitä ja aniliininpunaisia ykkösautoja.

Luukulla koen kivan yllärin: pääsylipun hinta on laskenut 20 prosenttia taannoisesta. Se on räätälöity naisen euron mukaiseksi. Järkkärit, 16-vuotiaat tyttöjunnut, toivottavat mörrimöykynkin iloisina tervetulleeksi. Käytävillä soljuu James Blunt, Adele ja Bon Jovi, jonka Runaway soi ennenkin, mutta nyt Jon vonkuu, että Bed of roses.

Etsiydyn paikalleni. Kaikki vaniljalta tuoksuvat istuimet ovat tasa-arvoisen hintaisia. En ole nähdä mitään edessäni väpäjävän tukkalaitteen takaa. Se kuuluu paikalliselle nuorukaiselle, Arhipalle, joka tervehtii ihan kaikkia. Hallissa on viitisen naista, mutta myös miehet ovat kasvaneet irti alkukantaisen maskuliinisesta hokista. Tupa on yli puolillaan. Arhipan mukaan väki on tullut työsuhde-elämyslipukkeilla, joilla saa myös siivun ranskalaista valkkaria.

Joukkueet lipuvat rasiaan, taitoluistimilla. Kypärät ovat pyöräilykypäriä. Olen lukenut Me Kiekkonaisten turvallisuusosiosta (2/3 julkaisusta), että ne ovat kaatumisen varalta, koska lätkässä ei taklata. Kuuluttaja sanailee hempeästi: ”Ihanat naiset ja herrat! Nyt joukkueiden henkilöstöt! Kotijoukkue Niityvirran Leinikit: maalissa Metsä Virtanen. Avausvitjan takana Ilma Virtanen ja Nietos Ahvenainen. Keskuskiekkoilijana (sana hyökkääjä on sensuroitu kiekkokulttuurista) pelaa Pär-Jää Jäätäväinen, laidoillaan Köynnös Kasvi ja Kauno Hyytiäinen. Vierasjoukkue Seinäjoen Pelisisarusten maalilla…”. Puheensorina jyrää.

Peli on taidokasta, kohteliasta ja tyylittelevää. Maaleja ei kuuluteta, vaan tilastoidaan julkaistaviksi salaisissa mestaruusbileissä. Kilpa on enää etäinen kaiku patriarkaalisesta maailmasta. Ilmatila helmeilee estrogeeniä. Lämärit ja taklaukset on kielletty. Nykypusut ovat erilaisia, kirjaimellisia. Vastustajan, siis ystävän, puolustajien kanssa neuvotellaan: ”josko me voitais tuoda ystävällisesti tästä kohdin kiekko teidän alueelle”.

Jää on täynnä grafiikkaa, avantgardea luomulähitaidetta etunenässä. Kaikki jäässä on jonkin punaista, lähtien siniviivoista, joiden katsottiin ehdollistavan junnukiekkoilijoita vaivihkaa maskuliinisiin piilovaltarakenteisiin. Jäähyjä ei tule, koska nyt uskotaan humanistiseen pelaajankasvatuskäsitykseen. Tyylikäs herra valaisee asiaa erätauolla, kun istumme pytyllä pissalla: ”kasvattaessamme pelaajat taideterapialla tunneälykkäiksi, he löytävät sisällään kukertavan herkkyyden, eivätkä kohtele ketään kaltoin”. Häntä ei haittaa sekään, että miesten arvokisoihin Suomi ei ole yltänyt vuosiin.

Pelinohjaajat touhuavat jäällä kannustavasti keskustellen ja kuvioita sanallisesti arvioiden. Kiekkokielen kukkatarhaan on puhjennut ihan uusia laatusanoja, kun taas sellaiset sanonnat kuin ”äijää maalille”, ”miestä seinälle” ja ”raju tahtotaso” ovat kuolleet sukupuuttoon. Peliaikaa mitataan yhä, jotta tapahtuma pysyisi järkevissä rajoissa. Käpsin tauolla kenenkään tuuppimatta. Kukaan ei ole kevytsiiderimyynnistä huolimatta rähjäpäissään. Pelipaidoissa näkee pitsiä ja tylliä. Puutarhamaisilla ja pehmeillä sisustusratkaisuilla elävöitetyillä avenueilla tuoksuu höyrystetty parsa. Kioskin myyjä kertoo käristemakkaran lemun haipuneen unholaan samasta oven avauksella hien- ja testokatkujen kanssa: ”Nyt naiset viihtyvät. Ennen heitä oli täällä iltaa kohden kaksi, jos yksi Maarit sai siskonsa mukaan, mutta nyt meitä on monin verroin. Kerran, kun oli oheisena jääjoogaa, oli jopa 12”.

Kävelen uutta kulttuuria päässäni ristivalotellen ja löydän vessan. Laskin niitä seitsemän naisille ja yhden miehille, johon on noin 300 metrin apea jono. Joku uskaliaasti parrakas mies kuiskaa pälyillen, että tätä tämä oli kuule heti, kun lajia alettiin salonkikelpoistaa. ”Naisten vessoja oli ennen vähän, koska heitä kävi peleissä niin vähän. Sitten asiasta änistiin eduskuntaa myöten ja vessamäärä päätettiin kääntää hyvitykseksi päikseen. Kantsii käydä pissalla joko etukäteen tai harjun takana.”

Toisen erän nimi on Loreal. Erät on nimetty sponsoreittain. Huomaan, että tanssijoiksi on komennettu armeijan alokkaita. Inttikään ei ole entisensä. Kun tuo Marimekon unikko-paitainen poika ketkuu, tuo Mari mekossaan tykkää, kuin Pentti-eno ennen muinoin rappusten huiskutytöistä. Tuomarinkaan kuosi ei ole enää seeprakas; olivat liian mustavalkoisia. Pelikatkolla pelaajat keskustelevat eloisasti, minkä tuomari lopulta keskeyttää aikatauluun hienovaraisesti vedoten. Katsomo räjähtää. Jyly on puhkoa tärykalvot. Nuija-huuto on raaempi, kuin jo kuopatussa, eläimellisessä hokikulttuurissa koskaan.

Pelin jälkeen matkalla medialoungeen näen monien jonottavan tuomarikopille. Pyytävät anteeksi. Kolmas erä meni mukavissa merkeissä ja tulokseksi ilmoitettiin 7–7. Matsi loppui ryhmähaliin. Joku toivotti ovella terkkujaaaaa.

Yleisöllä on ollut sauma myös hemmotteluhoitoihin pukukopeissa. Fysiot ja huoltajat osaavat täälläkin yhtä sun toista. Myös japanilaista paperintaittelutaidetta sai kokeilla, orien kiekkogamet ovat vaihtuneet origameihin. Koppikäytävällä saapastellessani näen Leinikkien voimalaiturin kulkevan alasuojissa. Yhteiskuntasuhdevastaava taluttaa hajamielisen Ruso Miettisen hissukseen takaisin koppiin. Vielä on urostelevasta kulttuurista joitakin pikku juttuja jäljellä. Mediatilassa lauletaan, että kaikki ollaan sankareita. Lopulta Leinikeiden pään valmentaja T. Nättinen selittää muutamille leimallisesti miehekästä lajia kaihoaville tv-katsojille muutoksen syitä. Laskin Pelisisarusten osuneen useammin, mutta Nättinen sanoo olevan tosi hyvä, että pelaajien henkistä kanttia ei liiskata vertailulla, vaan julistetaan aina rehti tasuri. ”Ei ole rakentavaa arvottaa ketään menestyksellä. Lätkä on moniulotteista vuorovaikutusta autereisissa tunnelmissa. Tunneäly, avoimuus, herkkyys ja lupa olla oma itsensä ovat ottaneet kantin ihannoinnin, salailun, hirveän kilvan ja fyysisyyden paikan. Maailma muuttuu keskoseni.”

Toimari tilittää: ”Aavistamme kyllä, että houkuttelisimme naisia luomalla perhehinnoiteltuja paketteja ja monipuolistamalla tapahtumaa, ei vain naisia, vaan kaikkia kiinnostavaksi. Mutta kun on tämä aate patriarkaalisuuden ja äijäilyn juurimisesta, niin me tehdään nyt näin. On tää, hei, ihan kivaa näinkin”. Mies hymyilee väkinäisesti. Silmäkulmassa häilähtää kyyneleen tapainen pisara.

Ari-Pekka Kaipiainen

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Häiriköt

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *