Keijut, köyhät ja muut satuolennot

Kun olin pieni, meillä oli siskoni kanssa leikki: ”Köyhät kämppikset”. Meillä oli kymmeniä lapsia ja jouduimme pakoilemaan sosiaaliviranomaisia, jotka halusivat viedä ne meiltä pois. Ruuaksi oli yksi muovivihannes päivässä, eivätkä Köyhät kämppikset saaneet unta öisin, kun vauvat itkivät nälkäänsä. Leikki oli ehdottomasti kaikista leikeistä paras, ja eläytyäksemme kunnolla pukeuduimme risaisiin vaatteisiin.

Helsingin sanomien joulukuussa 2015 julkaiseman köyhyystutkimuksen lukeminen oli hyytävä kokemus. Varakkaat ovat kommentoineet köyhiä sanoin: ”Halveksin köyhiä, koska heiltä puuttuvat lähes kaikki terveen ja onnistuneen ihmisen piirteet.” Köyhyyttä taas kuvattiin esimerkiksi näin: ”Ei ole autoa, ei voi polttaa pikkusikareita eikä juoda viskiä.” Lisäksi kyselyssä tulee ilmi, että varakkaampien mielestä köyhyys on lähes poikkeuksetta köyhän oma syy. Päihteidenkäyttö nousee esiin useassa vastauksessa. Suomalaisten varakkaiden näkemys köyhyydestä on siis tämä: Köyhät ovat itse aiheuttaneet köyhyytensä, ja köyhyys tarkoittaa hieman huonompaa elintasoa kuin mitä heillä itsellään on.

Meidän perheemme ei ollut köyhä, mutta väitän, että jos olisikin, emme olisi tienneet sitä. Köyhät kämppikset olisi silti ollut kaikkien muiden extreme- ja seikkailuleikkien top-kolmessa. Köyhät asuivat metsissä, ei niitä näkynyt ihmisten ilmoilla. Vähän niin kuin keijut ja menninkäiset.

HS:n köyhyyskyselyn mukaan ainakin varakkaampi osa suomalaisista on, vaikkakin täysin eri ääripäässä, aivan yhtä pihalla siitä, mitä köyhyys oikeasti on. Heidän näkemyksensä köyhyydestä näyttävät kyselyn valossa jopa huomattavasti epäkypsemmiltä kuin kahden yhdeksänkymmentäluvun eskari-ikäisen leikit. Sellaiset nälkäiset, elääkseen varastelevat ja vaikka kodittomat köyhät ovat heidän silmissään yhtä totta kuin mökissään elelevät Köyhät kämppikset tai Disneyn Aladdin. Tai sitten he ovat spurguja tai narkkareita. Enemmän väärässä olisi vaikea olla.

Vaikka asenteet siitä, miten köyhyyteen päädytään ja kenen syytä se on vaihtelevat, tuntuu, etteivät aivan tavallisetkaan ihmiset, pienituloisten kanssa tekemisissä olevatkaan, tiedä, mitä köyhyys voi todella olla. Työvoimatoimiston työntekijä naurahti minulle noin puoli vuotta sitten, että ”Eihän Suomessa tarvitse nälässä elää.” Kommentti olisi ehkä absurdiudessaan huvittanut, jos en olisi ollut kahta päivää syömättä ja pudottanut tahtomattani kuluneen kuukauden aikana viittä kiloa.

Jäin työttömäksi heti lukion jälkeen. Nykyisen järjestelmän mukaan työtön on oikeutettu työttömyystukiin kahdenkymmennenyhden viikon, eli noin neljän ja puolen kuukauden työttömyyden jälkeen. Lisäksi minulle kerrottiin puhelimessa, että valmistumisen jälkeen pitää odottaa tukia puoli vuotta. Toimeentulotuki on viimesijainen tuenlähde. Hakemusten ja liitteiden lähettelyn jälkeen saa joskus odottaa parikin kuukautta. Kielteinen päätös on ikävämpi juttu silloin, jos on laskenut tämän avustuksen varaan. Jos ei ole esimerkiksi perhettä tai ystäviä, joilta saisi rahaa edes lainaksi, on aikalailla tyhjän päällä. Puoli vuotta on siihen pitkä aika.

Itselläni oli onneksi äveriäs puhelinmyyjäpoikaystävä, joka noin tuhannen euron kuukausipalkastaan maksoi vuokran ja laskut. Ei tarvinnut muuttaa metsään, mutta pikkusikareita ei paljon polteltu, ja sen lisäksi ei ollut ruokaa. Hurstin avun järjestämä leipäjono oli kahdesti viikossa, se oli aina päivän kohokohta ja sieltä tuli aivan kaikki. Myönnettäköön tosin, että silloin tällöin sujautin kaupasta hiivapaketin, chilin tai hammastahnatuubin hihaani.

Kun Hurstin apu jäi kesätauolle, join kaksi kuukautta sieltä saamaani veteen sekoitettua ”Hoikka dieetti” -nimistä pirtelöjauhetta. Kiinteää ruokaa ei ollut. Kadehdin katkerana niitä, joilla oli varaa ostaa moista oksettavaa litkua sen jälkeen, kun oli ensin ollut varaa syödä itsensä siihen kuntoon, että tarvitsee laihdutusjuomaa. Kadehdin myös tukevampia vastaantulijoita heidän hyllyvistä vatsamakkaroistaan, ja television sairaalloiseksi itsensä syöneitä laihduttajia.

Se, minkä harva hyvinvoiva ymmärtää, on nälkä. Suuri osa nykysuomalaisista ei koskaan joudu kokemaan sitä. Kun jatkuvasti joutuu pelkäämään, että koti menee alta, nälkä ei auta asiaa. Joskus, kun moneen päivään ei ollut syönyt yhtään mitään, oli niin paha olo että yksinkertaisesti purskahti itkuun. Tätäkö köyhyyskyselyyn vastanneet varakkaat tarkoittivat sillä, että ”Köyhyys on henkistä: yrittämisen puute, huonot valinnat, kyvyttömyys hoitaa omia asioita. Varojen yli eläminen.”

Henkiseksi ilmiöksi köyhyys tuntui kumman fyysiseltä. Minulle tuli shokkina se, että 19-vuotiaana jouduin todella huolehtimaan siitä, että saan ruokaa tarpeeksi pysyäkseni hengissä ja terveenä. Olin siirtynyt reippaasta lukiolaisesta ja potentiaalisesta vaikkamistä kaikkien stockmann-kansalaisten sylkykupiksi, ihmiseksi, joka autuaan onnellisena keräilee muiden muruset henkensä pitimiksi.

Mistä sitten syntyy illuusio, että ”ei meillä täällä”? Oikeat köyhät eivät asu metsissä tai kivenkoloissa, he eivät piilottele päivänvalolta tai vaani nurkissa. Heidän äänensä ei vain tule kuuluviin. He ovat kaiken sen ulkopuolella, missä esimerkiksi tutkimusta ja gallupeja tehdään. Harvalla heistä on puhelimia, toisilla ei edes kotia. Ei heitä tilastoida yhtään minnekään.

Sitten on vielä näitä, joilla ei ole mitään kosketusta köyhiin tai edes pienempituloisiin. Erään vastanneen sanoin: ”En tunnista, en tapaa. No ehkä niin sanotut puliukot kaupungilla.” Ja tietenkin niitä, jotka uskovat, että tuilla elävät työttömät ja muuten köyhät ovat sitä vain omaa laiskuuttaan. Silloin kysymys köyhien määrästä tai heidän elämänlaadustaan ei ole edes kiinnostava. Jos köyhyys kerran on oma päätös, ei ole mitään syytä olla tämän valinnan tehneistä huolissaan.

Toki moni kokee elämänsä aikana heikompia taloudellisia vaiheita. Yleisin esimerkki tästä lienee opiskeluaika. Harvalla on opintotuillaan varaa hankkia mitään ylimääräistä, ja joskus joutuu tiukankin paikan eteen, makaronidieetille ja miksei leipäjonoonkin. Tämä on se osa-alue köyhyydestä, joka yleisesti tiedostetaan. Se on kuitenkin kaikin tavoin erilaista kuin esimerkiksi pitkäaikaistyöttömyys, täydestä tukien ulkopuolelle jäämisestä puhumattakaan. Opiskelijoilla on tieto köyhyytensä väliaikaisuudesta. Täysin rahaton ihminen taas on paitsi vaarassa menettää sekä kotinsa että terveytensä, vajoaa myös kokonaan tämän maailman ulkopuolelle. Syrjäytymiseksikin sitä kutsutaan.

Kahvilla, elokuvissa, syömässä tai oluella käyminen muuttui työttömäksi jäätyäni sulaksi mahdottomuudeksi. Huomasin erkanevani täysin ystävistäni, siis niistä köyhistä opiskelijoista, jotka eivät mitään luksuselämää itsekään viettäneet. Ruuan, vakituisen tekemisen ja sosiaalisen elämän lisäksi heillä oli jotain muutakin, mitä minulla ei ollut: toivoa.

Vaikka eläisi pienellä palkalla tai tuilla, mutta on paikka, jonne mennä, on kuitenkin siinä mielessä edullisessa asemassa, että voi tehdä jotakin oman elämänsä ja tilanteensa eteen ja päästä eteenpäin. Nälkäisenä, työttömänä ja turhautuneena muuttuu täysin näköalattomaksi.

Itse huomasin, että silloin harvoin, kun onnistuin ystäviäni näkemään, osallistuin keskusteluihin heittämällä lähinnä katkeria ja kyynisiä kommentteja joka väliin. En minä jaksanut kiinnostua heidän parisuhde- työ- tai perheongelmistaan, kun itse murehdin hengissäselviämistäni. Kun minulta kysyttiin, mitä kuuluu, en keksinyt muuta vastausta, kuin että on nälkä. Siinä vaiheessa, kun ystävät hyväntahtoisesti ihastelivat litteää vatsaani, ymmärsin, että on parempi pitää taukoa heidän näkemisestään, ennen kuin karkottaisin raivoissani viimeisetkin ihmiset luotani. Me emme olleet enää samassa maailmassa.

Täydessä, kokonaisvaltaisessa köyhyydessä suurimpia ongelmia onkin omaan maailmaan eristäytyminen. Se on väistämätöntä. Ympäristössä, jossa ihmiset eivät usko, että köyhiä, siis oikeasti köyhiä, on, on melko mahdotonta olla osa yhtään mitään yhteisöä. Miljoonasti minulta kysyivät niin ystävät kuin tuntemattomatkin, että enkö minä nyt edes jotain tukia saa. Minua ei uskottu. ”Eihän kukaan nyt Suomessa joudu nälkää näkemään” kuului muidenkin kuin työkkärin tädin suusta. Moni myös totesi avuliaasti, että kyllähän töitä löytyy, kun jaksaa vain hakea. Sama asenne hehkui ohikulkijoista, jotka pysähtyivät katselemaan minua, kun keräilin panttipulloja roskiksista. Varmaan joku spurgu. Varmaan kerää rahaa kaljaan tai huumeisiin. Eihän Suomessa kenenkään tarvitse pulloja ruokaa varten kerätä.

Halveksunta, jonka koin tuona aikana, heijastelee kyselytuloksia täydellisesti. Eivät ihmiset varmastikaan ajatelleet, että minä olen ilmaisutaidon lukiosta kunniallisesti valmistunut (ja ylioppilaan puheenkin pitänyt!) työhakemuksia sitkeästi rustaileva ahkera ihminen, joka on vain joutunut tilanteeseen, johon kuka tahansa voisi joutua. Minua tuijotettiin kuin roskaa, olin ihmisten tiellä ja haittana. Ei hyvinvointivaltiossa kukaan joudu risoissa vaatteissa pulloja keräilemään nälissään, jos oikeasti yrittää. Ei oikeita köyhiä ole, ne ovat harhaluulo saduista ja lasten leikeistä, yhtä totta kuin yksisarviset. HS:n kyselyyn vastanneen sanoin: ”Ei Suomessa ole köyhiä, yhteiskunta ruokkii ihmisiä, vaikka he eivät joudu tekemään mitään. Ihmiset ovat laiskoja.”

Totta puhuen olin itsekin hämilläni. Vaikka tiesin, ettei köyhyys ole aivan sellaista kuin Köyhien kämppisten aikaan, ajattelin, että köyhyys hyvinvointivaltiossa tarkoittaa sitä, että joutuu elämään pienillä tuilla ja laskeskelemaan rahojaan muita tarkemmin. En minäkään uskonut, että joku joutuu tässä maassa oikeasti pohtimaan, mistä saa ruokaa syödäkseen vai saako ollenkaan.

Minulla oli asiat lopulta kaikkeen nähden aika hyvin. Katto pysyi kuin pysyikin pään päällä, eikä minulla ollut esimerkiksi perhettä elätettävänä. Lisäksi olin nuori ja työkykyinen. Minuun haluttiin panostaa, koska olin täysin käypää työvoimaa.

Elän tällä hetkellä työttömyys- ja asumistuilla, jotka kattavat asumiseni ja ruokani. Ei mitään herkkuruokaa, mutta nälkä ei ole enää pelottava ja hallitseva osa elämää, kun sen saa korjattua. Olen nyt yksi niistä, joita aikanaan kadehdin, ja tiedän sen olevan täysin nuoren ikäni ja hyvän tuurin ansiota. Vaatteiden ostaminen on kaukana siintävä haave, sen toteutumiseen asti olen täysin tyytyväinen kavereiden ja isän vanhoissa, ja pikkusikareiden polttelukin saa toistaiseksi odottaa. Velaksi hankin ainoastaan tupakkaa. Jonkun mielestä, ja ehkä virallisinkin määritelmin olen varmasti köyhä. Joka näin väittää, ei tiedä mitä köyhyys todella on.

Omin voimin en noussut yhtän mistään, työkkärin kautta aloin saada asiotani kasaan. Samaa ei käy niille keski-ikäisille pitkään pulloja keränneille ukoille, joiden kohdalla toivo on jo menetetty. He tuskin edes tietävät enää, mihin kääntyä. He etääntyvät etääntymistään maailmassa, jossa heidän uskotaan valinneen tiensä itse.

Suomessa on köyhiä. Niin köyhiä, että hengissä selviäminen ei ole heille itsestäänselvyys. Vähintä, mitä näiden ihmisten eteen voi kuka vain tehdä, on tiedostaa heidän tilanteensa ja ymmärtää, että esimerkiksi sellaiset köyhyyskyselyssä annetut kommentit, kuten ”Köyhyys on lähes aina ihmisen oma vika, ja lähes jokainen köyhä on yhteiskunnan rupusakkia” on täyttä kuraa. Ehkä voisi ainakin lähteä siitä, että seuraavan kerran pullonkerääjän ohi kulkiessaan jättää mulkoilematta.

Jotta mikään voisi parantua, ihmisten on ymmärrettävä ja tunnustettava ongelma. Tällä hetkellä aikuisten ihmisten, äänestäjien ja päättäjien näkemykset ovat yhtä valistuneita kuin minun, kuusivuotiaana. Se on toki varmasti huojentava ajatusmaailma niille, jotka saattaisivat muuten kokea sympatiaa tai vaikka jopa piston sydämessään, mikäli ymmärtäisivät köyhyyden todellisen luonteen, mutta yhteiskunnallisen kehityksen ja yhdenvertaisuuden kannalta tärkeä ensiaskel olisi ymmärtää ja myöntää, että eivät ne nallekarkit aivan tasaisesti jakaudu.

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Mitä sä täällä teet

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *