Isänmaallisuudesta

Kun poliitikko puhuu isänmaallisuudesta, tavoitteena on yleensä edistää hankalaa tai epäsuosittua hanketta, jossa kansalaisen osaksi jää mahdollisuus erilaisten uhrausten tekemiseen.

Sanaa käytetään toki myös positiivisemmissa yhteyksissä: jääkiekkomaajoukkueen voittaessa suomalaiset miehet voivat halata toisiaan jämerän isänmaallisesti. Koska leijonapaitaiseen jääkiekkoilijaan samaistuva katsoja kokee idolinsa kamppailevan – eli uhrautuvan – meidän puolestamme (eikä ensisijaisesti pelaajabrändiään kehittääkseen), voitot ja tappiot nähdään yhteisinä kokemuksina.

Isänmaallisuutta eli patriotismia kutsutaan myös isänmaanrakkaudeksi. Yleensä siihen liitetään ajatus tunteen suuruudesta ja uhrautuvaisuudesta, eikä ilmiö ole mahdollinen ilman samaistumisen kykyä.

Isänmaallisuus tarkoittaa muiden puolesta uhrautumiseen liittyvää tunnekokemusta, joka kohdistuu tietyn valtion tai alueen asukkaisiin.

Muiden puolesta uhrautuminen eli altruismi on valtioita tai ihmiskuntaa vanhempi ilmiö. Se on monille eläinlajeille tyypillistä toimintaa, jota on ihmisen tapauksessa selitetty milloin uskonnon, milloin moraalifilosofian, biologian tai erilaisten peliteorioiden kautta. Altruismi on monin tavoin palkitsevaa, sitä arvostetaan egoismin vastakohtana, ja yleensä pyyteetön toiminta toisten puolesta nähdään keskeisenä osana ihmisyyttä.

Menneisyyden hämärässä altruismi on pakostakin kohdistunut pienempiin ihmisryhmiin, mutta sen hyödyntäminen on onnistunut myös yhdysvaltalaisen politiikantutkijan, Benedict Andersonin kuviteelliseksi yhteisöksi kutsuman kansallisvaltion kokoluokassa – pitkälti juuri isänmaallisuuden käsitteen kautta. Toisten puolesta toimitaan pyyteettömästi maailman mittakaavassakin, mutta ainakaan toistaiseksi kansainvälisellä solidaarisuudella ei ole ollut yhtä laajaa vetovoimaa kuin kansallisilla kertomuksilla.

George Orwell erotti isänmaallisuuden nationalismista eli kansallismielisyydestä. Hän esitti patriotismin muita uhkaamattomana voimana, kun taas nationalismi löytää ja luo viholliskuvia, joita vastaan sitten kamppaillaan. Maltillisimmillaankin nationalismi tarvitsee toisen, johon ei-toivotut ominaisuudet siirretään ja jota vasten peilataan omia myönteisiä piirteitä. Tuo lähtökohta selittää, miksi kansallisten symbolien haltuunotto on äärinationalisteille niin helppoa, ja miksi menneisyyden ylilyönnit siloitellaan vaivattomasti.

On helppo ymmärtää, miksi isänmaallisuus ja sen määrittely näyttävät pysyvän politiikan keskiössä. Se tarjoaa mahdollisuuden tuottaa ja ohjailla syvälle meneviä tunnekokemuksia, jotka voidaan samalla liittää konkreettisiin toimenpiteisiin: esimerkiksi palkanalennuksiin suostumisen väitetään olevan osoitus talvisodan hengestä. Kun jääkiekkovoiton sanotaan yhdistävän suomalaisia, määritellään samalla suomalaisuutta.

Lopulta varsin harvat haluavat julistautua epäisänmaallisiksi – jos käytetyt isänmaallisuuden määritelmät ovat omien arvojen vastaisia, aiheesta mieluummin vaietaan.

Altruistisen tunnekokemuksen hyväksikäyttö on mahdollistanut historian suuret joukkoteurastukset. Toisen maailmansodan aikana sotilaiden käyttäytymistä seuranneet amerikkalaistutkijat havaitsivat omaa pienryhmää kohtaan koetun uskollisuuden olevan taistelutilanteessa ratkaiseva tekijä. Ryhmäuskollisuus oli se ensisijainen voima, joka sai miehet vaarantamaan henkensä kerta toisensa jälkeen ja tappamaan (todennäköisesti oman moraalinsa vastaisesti) muita, ei rangaistuksen pelko tai sotapropaganda.

Toisin kuin muut sotaa käyneet maat, amerikkalaiset eivät pistäneet rintamakarkureitaan teloitusryhmän eteen varoittaviksi esimerkeiksi – eikä tämä näyttänyt vaikuttavan karkureiden määrään. Sotilaiden pienryhmään kohdistuvasta altruismista voi piirtää jatkumon aina ihmiskunnan alkuhämärään saakka, mutta on toki tarvittu jumalien valtaan alistumisen ja lipuksi ommeltuun kankaaseen samaistumisen kaltaisia kulttuurisia kehitysaskeleita, ennen kuin ihmisolennot on saatu marssimaan konekiväärien eteen kymmentuhatpäisinä laumoina.

Sodan myyttisten veriuhrien täyttämä kuvasto tarjoaa tietysti voimaperäisen pohjan tunnekokemuksille. Sotasankareita ihaillaan ja heihin samaistutaan. Sankareille on ominaista se, että heidän toimintansa ei hyödytä pelkästään heitä itseään – sankari on siis nimenomaan altruisti (kirjallisuuden antisankareiden kohdalla joskus tosin tahattomasti).

Vakiintuneisuudestaan huolimatta armeijaan, kansallisiin symboleihin ja perinteisiin arvoihin liittyvä paatos on kuitenkin vain yksi tapa määritellä isänmaallisuutta, ja käyttää sitä poliittisten päämäärien ajamiseen.

Euroopan unionin piirissä valitellaan jatkuvasti sitä, ettei se (kansallisvaltiota laajempana kuviteltuna yhteisönä) voi vedota ihmisten uhrautumishaluun – Eurooppa-tunne puuttuu, ja se vaikeuttaa hallitsemista.

Yritystä ei kuitenkaan ole puuttunut. Kansallisvaltioiden synkästä menneisyydestä muistuttamisen ohessa unioni pystyttää parhaansa mukaan erilaisia muureja ulkorajoilleen, löytää peilikseen toisen islamilaisesta maailmasta ja Venäjästä. EU pyrkii synnyttämään Eurooppa-henkeä lipun, moton, hymnin ja juhlapäivän tapaisilla symboleilla. Eurooppa-päivän uutisointi on kuvannut tuon pyrkimyksen onnistumista melko tyhjentävästi: tv-yhtiöiden kameramiehet rajaavat kuvan yleensä tiukasti esiintymislavaan tai puhujaan, koska juhlien yleisö loistaa poissaolollaan.

Toisaalta Euroopan unionin voi nähdä nimenomaan onnistuneen kansallisvaltiota laajemmalle ulottuvan altruismin hyödyntämisessä: kertomus EU:sta suurena rauhanprojektina on saanut laajaa kannatusta ja riittänyt oikeuttamaan unionin vallankäytön päätösten sisältöön katsomatta. Eurooppalaisten halu tehdä uhrauksia rauhan puolesta on ollut vaikuttavaa riippumatta siitä, mitä tarkoitusperiä nuo uhraukset ovat eniten hyödyttäneet.

Sattumaa ei ole sekään, että puhe talvisodan hengestä on muodostunut yhdeksi suomalaisen politiikanteon kliseistä. Täkäläisiksi erityispiirteiksi voi nostaa myös sankariyrittäjät ja liiketoiminnan isänmaallisen luonteen. Miksikäs ei: jokainen valtio ottaisi avosylin vastaan Supercellin, jonka omistajat kiittävät kauniisti saamastaan tuesta, maksavat kikkailematta veronsa ja osallistuvat vielä hyväntekeväisyyteenkin. Toisenlaisiakin ratkaisuja näkee. Itse olen kiinnittänyt huomiota siihen, että Supercell ei ole myöskään vaatinut erityistä kiitosta ja kunniaa siitä, että se on synnyttänyt työpaikkoja.

Yritykset tapaavat palkata työvoimaa sen verran kuin ne katsovat toimintansa pyörittämisen vaativan. Jos ne palkkaavat väkeä enemmän kuin tarvitsevat, kilpailijat todennäköisesti syövät ne. Tämä on irtisanomisuutisten yhteydessä tehty selväksi kovakalloisimmillekin. Työpaikkojen syntymisen voi siis nähdä puhtaasti liiketoiminnallisena välttämättömyytenä (josta on toki iloa myös kansantaloudelle).

Isänmaallisuuden leiman lyöminen työvoiman palkkaamiseen tai ylipäätään bisnekseen ei ole väärin, koska kyseessähän on tunnekokemus – ei ole olemassa yhtä isänmaallisuutta vaan erilaisia isänmaallisuuksia – mutta kun liiketoiminnan isänmaallisuudella perustellaan poliittisia vaatimuksia verohelpotuksista palkkojen ja sosiaaliturvan leikkaamiseen, on harkinnan paikka.

Ei ole tarvetta epäillä patriootti.com -osoitetta hallinnoivan Suomen Vastarintaliikkeen jäsenten tunteiden palavuutta, kun he haaveilevat Suomen liittämisestä Ruotsista johdetun kansallissosialistisen valtion osaksi – mutta en myöskään näe syytä antaa heidän isänmaalliseksi kutsumilleen tavoitteille minkäänlaista painoarvoa poliittisessa keskustelussa.

On niitäkin, jotka haluavat kutsua pienellä palkalla tehtyä hoitotyötä isänmaallisuudeksi. Jos näkemyksen esittää työntekijä itse, siihen ei ole huomauttamista, mutta jos kyseessä on resursseja leikkaava sosiaali- ja terveysministeri, lausunto pistää yskimään.

Ihminen on olemassa vain suhteessa toisiin. Koska sankarin tai hyvän joukkuepelaajan rooli on useimmille houkuttelevampi kuin egoistin leima, asioita selitetään parhain päin ja isänmaallisuuden nimissä saatetaan toimia välillä kovin ristiriitaisesti – ja koska tuon altruistisen tunnekokemuksen voima on niin suuri, pyrkimys määritellä siihen oikeutettujen ja ei-oikeutettujen joukkoa houkuttelee vallanpitäjiä. 

Vaikka altruismin varjolla saatetaan joskus tehdä raakaa politiikkaa, altruismi  itsessään ei muutu sen enempää arvottomaksi kuin tarpeettomaksikaan, oli mittakaavana sitten kylä, kaupunginosa, planeetta tai Suomi-niminen valtio.

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: