Hallinnan tunteesta

Kun kuolemaantuomittu tekee itsemurhan juuri ennen teloitusta, kyse on elämänhallinnan äärimmäisestä keinosta, viimeisestä ponnistuksesta kohti tunnetta siitä, että elämäänsä voi suunnitella ja ohjata.

Arkisemmin elämänhallinta näyttäytyy mielihyvänä siivotusta asunnosta, selvitetystä pyykki- tai tiskivuoresta, suoritetusta tutkinnosta tai maksetusta laskupinosta. Pyrkimys kohti elämänhallinnan kokemusta on ihmiselämän suuria hiljaisia voimia.

Elämänhallinnasta on kyse myös silloin, kun lääkäri lyö kahdesta sydäninfarktista selviytyneen keski-ikäisen miehen eteen rätingit, joiden mukaan verenpaine sekä kolestroli- ja maksa-arvot ovat pahasti pielessä ja tupakointikin pitäisi lopettaa, ja pohdittuaan asiaa terveyskeskuksen portailla yhden savukkeen ajan mies lähtee nakkikioskin kautta kapakkaan. Miehen elämää eivät kaiken maailman dosentit ohjaile. Hän tekee päätöksensä itse.

Jos elämänhallinnan kokemuksen näkökulmaa soveltaa Sipilän hallituksen toimintaan, päädytään hallituksen vahvuuksiin. Niitä on hyvä pohtia. Paljon on osoiteltu epäonnistumisia ja heikkouksia, vaikka hallitus on nimenomaan vahva, luja ja sitkeä.

Sipilän hallituksessa  on tekemisen meininki. Arvostetaan itseä, unelmoidaan, suunnitellaan, asetetaan tavoitteita ja pyritään niitä kohti, koetaan että omaan ja siinä sivussa muidenkin elämään voidaan vaikuttaa.

Hyvään elämänhallintaan sanotaan kuuluvan myös realismia ja itsetuntemusta, mutta hallinnan tunnetta voi toki tavoitella ja saavuttaa ilman niitäkin. Hallituksen kohdalla realististen arvioiden tekemistä saattaa vaikeuttaa politiikanteon luonteeseen kuuluva ero julkisten ja varsinaisten tavoitteiden välillä – ne menevät ammattipoliitikoiltakin joskus sekaisin.

Mitä tulee kuluvan hallituskauden julkisiin tavoitteisiin, on helppo puhua pelkistä epäonnistumisista tai vesittyneistä kompromisseista, mutta varsinaisten tavoitteiden osalta tilanne on kokonaan toinen. Lihansyönnin, turkisten käyttämisen ja isoilla autoilla ajamisen suhteen menee ihan hyvin, eli Timo Soini ei myhäile turhaan. Lestadiolaisuuden ytimessä oleva sadismi kukoistaa Sipilän pääministeriyden myötä ja lyö kättä kaiken tavoittelemansa taianomaisesti saavuttavan (ja silti malttamattoman) kokoomuksen kanssa. Viimeisimmäksi esimerkiksi tästä voi nostaa sote-uudistuksen, jossa julkisena tavoitteena olevan valinnanvapauden nimissä tehdään terveydenhoidosta bisnestä – samalla kun arviointityöryhmää johtaneen ruotsalaisprofessori Mats Brommelsin mukaan kansalaisten on ”otettava nykyistä enemmän vastuuta terveydestään, sekä oman että lähipiirin sairastelusta” ja ”myös kansalaisten maksamat asiakasmaksut nousevat”.

Varsinaisten tavoitteiden tasolla olennaista on se, että Sipilän hallituksen uudistuksissa ei ole kyse suunnan muuttamisesta, vaan nimenomaan vanhan politiikan jatkamisesta, vuosikymmeniä jatkuneen uusliberalistisen kehityskulun kiirehtimisestä ja viemisestä loppuun (sikäli kuin tälle projektille on varsinaista päätepistettä määriteltävissä). Samalla uusklassiseen talousteoriaan nojaava järjestelmä on kuitenkin systeemikriisissä, eikä ulospääsyä ole vanhoja oppeja noudattaen näkyvissä.

Suuret muutokset ovat siis väistämättömiä, mutta niiden aikataulut ovat vielä vähän hämärän peitossa – niinpä Suomea hallitsevat keski-ikäiset miehet voivat vielä toistaiseksi jatkaa niin kuin ennenkin ja saavuttaa sillä itselleen merkittäviä tunnekokemuksia.

Hallitus korostaa palkkatyön merkitystä, vaikka sitä on työpaikkojen Kiinaan katoamisen ja robotisaation myötä tarjolla jatkuvasti vähemmän: olennaista on se, että työn tekemisen varaan rakentuva identiteetti on ihmisille tuttu ja turvallinen. Viivytyskamppailussa työn katoaminen selitetään työhaluttomuudella, eli rakenteellisesta ongelmasta tehdään yksilön moraalinen puute. Tämä kertomus on porvarihallitukselle hyvä, koska se on yksinkertainen ja syylliset löytyvät yhteiskunnan alimmilta portailta (toki myös oppositiossa oleva SDP hyödyntää työnteon ympärille rakentuvaa identiteettiä, mutta sen ainoa vastaus robotisaation tuottamaan ongelmaan on näyttänyt tähän asti olevan omaan suuhun pistetty peukalo).

Kun ihmistyön kysyntä kaikkialla maailmassa hupenee, vanhat ulkoisiin ja sisäisiin viholliskuviin kytkeytyvät identiteetin rakennustarpeet kasvattavat samalla suosiotaan. Näin tapahtuu myös Suomessa, joka vaikuttaa olevan sielunelämältään lähinnä valtion mittoihin laajennettu sotilasleiri täynnä mahtipontisia puheita ja alistumista, teeskenneltyä kunnioitusta ja kiristämällä hankittua arvonantoa, itsesääliä ja heikompien halveksuntaa, kännissä läpällä heitettyä huumoria ja jatkuvasti sopivaa purkautumiskohdetta etsivää vihaa.

Samalla Sipilän hallitus jatkaa turvallisuuspolitiikan saralla uudistamista menneisyyteen päin sellaisella nopeudella, että luvut pyörivät silmissä, eikä ole vielä selvää, minkä vuosikymmenen kohdalla laskuri pysyhtyy.

Tulossa (tai paremminkin parhaillaan käynnissä) on myös uusiutuvan energian vallankumous, joka tekee joskus mahdollisesti valmistuvista uusista ydinvoimaloistamme saman tien kannattamattomia, kunnallisten sähköyhtiöiden (eli julkisen sektorin) raskaasti tukemia menneisyyden kummajaisia. Naomi Kleinin siteeraaman Robert Jay Liftonin mukaan ”mikään teknologia ei vahvista käsitystä ihmisestä luonnon herrana paremmin kuin kyky halkaista atomi”.

Hallinnan tunteen kautta selittyvät myös tapaus Talvivaara, soidensuojelulain kohtalo ja hallituksen lähinnä istumalakkoa muistuttava toiminta ilmastonmuutoksen torjunnan suhteen.

Tietty osa miehistä tykkää aina isoista laitteista ja pikaisesti tehdyistä suurista päätöksistä, äijäilystä. Laitteiden tarkoituksenmukaisuus ja päätösten seuraukset ovat äijäilyä harjoitettaessa sivuseikkoja. Sipilän hallitus on tässä suhteessa nimenomaan miesten hallitus (Anne Berneriä mitenkään unohtamatta).

Tasa-arvokysymysten sivuuttaminen ja halveksiva suhtautuminen tieteeseen ”käytännön järjen” rinnalla kytkeytyvät hallituksen aktiivisiin toimenpiteisiin sosiaalisen kierron hidastamiseksi ja naisten palauttamiseksi kotiin. Nykyisellään naisten osuus korkeakoulututkinnon suorittaneista onkin kasvanut jo niin suureksi, että se voi uhata joidenkin miesten tunnetta elämän hallittavuudesta ylipäätään.

Käy pyrkimyksissä miten tahansa, lopussa odottaa armo: poliittisen käsienpesun logiikan mukaan ongelmat ovat aina edeltäjien ja olosuhteiden aiheuttamia, ja tilanne olisi joka tapauksessa nykyistä merkittävästi huonompi, jos vallassa olisi joku muu.

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Mitä sä täällä teet

3 vastausta artikkeliin ”Hallinnan tunteesta”

  1. Ottamatta kantaa viimeaikaisiin kirjoituksiisi haastan sinut Raimo kirjoittamaan yhden positiivisen artikkelin siitä mikä Suomessa on tällä hetkellä hyvin. Kirjoita vaikka niistä asioista jotka ovat muuttuneet hyvään suuntaan sieltä äärivasemmalta katsoen.

    1. Niin, helppoahan on repiä silloin kun pitäisi rakentaa, olla jatkuvasti negatiivinen vaikka positiivisuudelle olisi tarvetta – eikö niin? Positiivisuuden normin sisäistäminen ohjaa julkista keskustelua yllättävän pitkälle: arvostelu on aina ikävää riippumatta sen perusteluista, ja positiivisesti muotoillut pyrkimykset taas miellyttäviä niiden seurauksista huolimatta. Niinpä vapautetaan, kehitetään ja kannatetaan, ei kielletä, vastusteta tai pitäydytä.

      Kyse on kuitenkin myös lukutavasta. Olen nähdäkseni kirjoittanut suhteellisen paljon siitä, kuinka päättävässä asemassa olevat ihmiset pyrkivät kohti tavoitteitaan ja myös saavuttavat ne. Eikö se ole positiivista jos mikä?

      Mitä äärivasemmistolaisuuteen tulee, en ole missään esittänyt valtiojärjestelmästä tai yksityisomistuksesta luopumista sen enempää kuin aseellista vallankumoustakaan. Nämä lienevät niitä yleisimmin hyväksyttyjä äärivasemmistolaisuuden tunnusmerkkejä. Toisen ihmisen poliittisen kannan määrittely tuo tietysti jossain määrin esiin myös arvioijan oman sijainnin poliittisella kartalla.

      Poliittisista kannoista keskusteltaessa voisin todeta Maanpuoluskorkeakoulun everstiluutnantti Jouni Sirenin amerikkalaisuutta koskevaa toteamusta mukaillen, että me kaikki olemme (tai voimme olla) kokoomuslaisia.

      1. ”Äärivasemmistolaiseksi” leimaaminen voi pahimmillaan tarkoittaa sitä, että oletetaan henkilön kannattavan nimenomaan demokraattisesta valtiojärjestelmästä tai yksityisomaisuudesta luopumista, tai kannattavan aseellista vallankumousta, vaikka kansalainen ei tällaista missään nimessä kannattaisikaan, tai paranoidisen vihan, pelon ja ””hyvien kunnon ihmisten” arkipäivän sadismin kohteeksi joutumista. Stalinin ajan Neuvostoliitossa oli tällaisille ihmisille hyvä nimitys: ”Kansanvihollinen”. Samat joukkopsykologiset ilmiöt toimivat nykyäänkin, nykyisin ei tosin puhuta kansanvihollisista vaan heille on keksitty uusi nimi. Myös Suomessa.
        Hallitus runnoo raa`asti uusliberalistiseen ideologiaan perustuvaa politiikkaansa välittämättä köyhimmistä, pienituloisimmista, sairaista tai työttömistä. Kaiken maailman dosenttejakin on liikaa. Periaatteena hallituksella lienee, ettei ”rakenteita uudistavaa politiikkaa” voi tehdä munia särkemättä, kuten ei kunnon munakastakaan.
        Se sopiikin hyvin markkinabolsevismin periaatteeksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *