Äärioikeiston hiljainen hyväksyntä ja sote-uudistus

Olen yrittänyt selittää itselleni, miksi rasistinen vihankylvö ja äärinationalismi ovat saaneet niin helposti tarvitsemaansa selkänojaa hallituksen vaiteliaisuudesta. Yritykseni ovat päätyneet usein siihen, että huomaan pohtivani sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakenneuudistuksen eli soten rahavirtoja. Ehkä politiikan yhteydessä ei puhuta turhaan kiemuroista ja epäpyhistä alliansseista.

Rasismin ja fasismin vastaisen Peli poikki! -mielenosoituksen jälkeen eduskunnassa on lausuttu kauniita ja yksimielisiä sanoja ääriliikkeiden väkivaltaa vastaa. Mutta onko kyse muustakin kuin mediaoperaatiosta, jonka jälkeen hiljaisen hyväksynnän linja jatkuu? Kokoomuksen Orpo ja perussuomalaisten Soini murahtelivat mielenosoituksen tiimoilla kevyesti toisilleen ja tekivät sitten pikavauhtia sovinnon, mikä enteilee aiheen hautaamista selvityksiin ja tekevinään olemiseen.

Samaan aikaan perussuomalaisten Mika Niikko pohti Facebookissa, kuinka kansanedustaja voi parhaiten kiertää syytteet kansanryhmää vastaan kiihottamisesta – ja eräänlaiseksi suomalaisen äärioikeiston kattojärjestöksi noussut ja vahvasti perussuomalaisiin kytkeytynyt Suomen Sisu ilmoitti perustaneensa uuden katupartion.

Perusteluksi Suoja kansalaisturva ry:n nimissä järjestettävälle katupartioinnille esitetään paitsi ”poikkeuksellista tilannetta”, myös sitä, että Suomen vastarintaliikettä ja Soldiers of Odinia ”kohtaan koetaan vastenmielisyyttä” (sic). Suomen Sisun tuoreen linjauksen mukaan turvapaikanhakijoiden tekemistä rikoksista kantavat vastuun myös ne, ”jotka ovat tietoisesti nämä taistelijat maahamme asuttaneet ja valjastaneet koko suomalaisen yhteiskunnan heidän elättämiseensä”. Linjauksessa toistetaan äärioikeiston hellimää Eurabia-myyttiä, jonka mukaan islam on yhtenäinen, väkivaltainen ja valloitushaluinen poliittis-uskonnollinen salaliitto, joka pyrkii Euroopan valloittamiseen. Samalla määritelmä ”vastuuseen” asetettavista on riittävän lavea.

Suomen Sisun puheenjohtajana toimii kansallismielistä vallankumousta kaipaava ja Suomen vastarintaliikkeen kanssa sattumalta yhteisiin tilaisuuksiin ja valokuviin päätyvä perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immonen. Koska ääriliikkeet tuomitseva hallitus ei puhu tästä, äärioikeisto vaikuttaa jo vilauttelevan keskisormeaan sen selän takaa: me olemme koskemattomia.

Kysymyksiä

Lokakuun alussa Aamulehti totesi pääkirjoituksessaan, että kun ”poliitikko seuraavan kerran vakuuttaa tuomitsevansa väkivallan, olisi aiheellista kysyä myös sitä, miten hän aikoo näkemystään konkreettisesti toteuttaa, ja suositteleeko joku sitten aktiivisesti väkivaltaa toimintamalliksi. Tällä hetkellä vastauksesta ei tosin voi olla edes täysin varma.”

Muuallakin on kummasteltu, miksi äärioikeistoon liittyvistä kysymyksistä selviää näennäisillä vastauksilla, ja kysytty, miksi poliittista väkivaltaa ei käsitellä järjestäytyneenä rikollisuutena, samaan aikaan kun poliisin tietoon tulleiden viharikosten määrä on kasvanut.

Jos ilmiötä tarkastelee politiikan pintatasolta, kysymyksiä herää entistä enemmän. Eikö Suomen vastarintaliikkeen tuomitseminen ilman tulkinnanvaraisia rinnastuksia olisi perussuomalaisia johtavalle Timo Soinille tilaisuus pestä puolueensa nimeä puhtaaksi kiusallisista äärioikeistoyhteyksistä? Avoimen väkivaltaisen, kansallissosialistiseen vallankumoukseen tähtäävän järjestön yksiselitteisen tuomitsemisen ei pitäisi olla kovin haastavaa – eikä se aiheuttaisi edes syytöksiä poliittisten irtopisteiden keräilystä.

Peli poikki – vai pelin paikka?

Peli poikki! -mielenosoituksen perusteella rasismin ja vihapuheen vastustaminen yhdistää monenlaisia ihmisiä ja laajoja kansanosia. Jo vuoden 2015 Meillä on unelma -mielenosoituksen yhteydessä nähtiin, kuinka arka paikka tämä on niille, jotka pyrkivät esittämään rasisminsa tai äärinationalisminsa kansalaisten ”todellisena mielipiteenä” ja leimaamaan ihmisoikeuskysymykset vähemmistöä edustavan ”punaviherkuplan” puuhasteluksi.

Peli poikki! -mielenosoitus vaikuttaa historialliselta siinä mielessä, että pääministeri Juha Sipilä oli mukana sen rinnakkaistapahtumassa Kuopiossa. Pääministerin osallistumista voi tietysti pitää kädenojennuksena rasismin vastustamiselle, mutta se herättää myös kysymyksiä. Kenelle pääministerin viesti on suunnattu – eli kenen vallassa on oikaista se vääryys, jota vastaan Juha Sipilä osoittaa mieltään? Eikö se ole pääministerillä itsellään? Vai pyrkiikö Sipilä osallistumisellaan viestittämään, että tässä kysymyksessä hänen vaikutusvaltansa ei ole rivikansalaista kummempi?

Samalla voi kysyä myös, eikö yksikään insinöörijärjen varoitusvalo kertonut, että Kajaanin Otanmäen henkirikoksen rinnastaminen Suomen vastarintaliikkeen tilaisuudessa tapahtuneeksi epäiltyyn henkirikokseen toistaa ja vahvistaa äärioikeiston Eurabia-salaliittoteoriaa? Oli rinnastus tarkoituksellinen tai ei, Sipilä tuli nykäisseeksi mattoa omien rasismia ja vihapuhetta vastustavien sanojensa alta.

Mielenosoituksen jälkeisenä maanantaina hallitus ilmoitti, ettei ääriryhmien kieltämiseen tarvita uutta lainsäädäntöä, vaan asia voidaan hoitaa olemassa olevaa lainsäädäntöä soveltamalla. Tämä on totta. Samalla herää kysymys, miksi olemassa olevaa lainsäädäntöä ei ole sovellettu jo tähän mennessä? Tähän on kiinnittänyt huomiota muun muassa blogisti Saku Timonen, joka on samalla viitannut Mikko Niskasaaren näkemyksiin siitä, että ”kyseessä on ollut poliisin ja syyttäjälaitoksen poliittinen valinta”.

Pääministerille on joka tapauksessa tarjolla muitakin vaikuttamisen mahdollisuuksia kuin mielenosoituksissa näyttäytyminen. Nähtäväksi jää, oliko pääministerin osallistumisessa kyse käden ojentamisesta antirasistiselle liikkeelle vai enemmänkin poliittisesta käsienpesusta.

Cui bono?

Jos hallituksen vaikenemista pohtiessaan kysyy roomalaisten tavoin cui bono – eli kuka hyötyy – esiin pomppaa ensimmäisenä Timo Soinin hahmo. Soinin poliittisen uran huipentuma ulkoministerinä on käynyt monin tavoin kalliiksi, eikä pienin kärsijä ole ollut hänen oma puolueensa. Perussuomalaisten hallituspaikan lunastaminen on tarkoittanut pyllistämistä muun muassa niille, jotka uskoivat puheisiin työväenpuolueesta ilman sosialismia, pienituloisimpien puolustamisesta tai EU-kriittisyydestä.

Donald Trumpin kampanjaa kommentoidessaan Soini totesi, että ”äänet on osattava ottaa”. Tämä taito hänellä itsellään on ollut hyppysissä, mutta poliittisesta osaamisesta on löytynyt muita puutteita. Hallistusneuvotteluissa Soini ei hallinnut ainakaan puolueensa tulevan kannatuksen turvaamista – ulkopuolisen silmin katsottuna perussuomalaisia vietiin kuin ensimmäistä kertaa markkinoille tullutta maalaispoikaa. Puolueen gallup-suosion pudotus viime vuoden eduskuntavaalien jälkeen ollut ennätyksellisen nopeaa. Nyt uutta vauhtia haetaan räjähtelevistä lepakoista ja tuulimyllyjä vastaan taistelemisesta.

Tuskin perussuomalaisten niin sanotut maahanmuuttokriitikotkaan aivan tyytyväisiä ovat, mutta he ovat joka tapauksessa se vähiten epätyytyväinen ja puolueelle uskollisin ryhmä, minkä vuoksi heistä on pidettävä kiinni. Sulkia hattuun on saatu turvapaikkalinjan kiristämisestä, joka vaikuttaa tuottavan lähinnä absurdeiksi luonnehdittavia tuloksia.

Ei kannata unohtaa sitäkään, kuinka keskeinen asema rasismin hyödyntämisellä on ollut Timo Soinin poliittisella uralla. SMP:n raunioille 1990-luvulla perustettu perussuomalaiset oli aluksi yhden kansanedustajan miniatyyripuolue. Media ei ollut kiinnostunut Soinin läpänheitosta tai hänen rehevästä kansanomaisuudestaan, vaan tyytyi odottelemaan ryhmän putoamista eduskunnasta ja aikanaan puoluerekisteristä. Toisin kävi Tony Halmeen suunsoiton ansiosta. Halmeen mediassa hankkiman huomion siivellä Soini nousi itsekin ensimmäistä kertaa eduskuntaan. Oppi on tuskin unohtunut.

Soinin poliittisen uran huipentumista ulkoministerin pestiin voi kutsua tähdenlennnoksi. Tähdenlento on taivaalta putoava kivi. Kun kaikki muu on ollut kaupan ja myös myyty, rasismin hyödyntäminen ja äärikansallismielisten kanssa flirttailu ovat ne asiat, joihin hallituskumppaneiden ei sovi koskea. Soini tietää, että hallituksen hajoaminen ja uudet vaalit olisivat juuri nyt puolueelle puhdas katastrofi. Niinpä perussuomalaiset on äärimmäisen taipuisa hallituksen apupuolue – niin kauan kun sen pyhimmälle alueelle ei mennä.

Rahan jäljet

Mikä sitten saa hallituskumppanit sietämään perussuomalaisten toimintaa? Muukalaisvihan hyväksyvien arvokonservatiivien lisäksi keskustasta löytyy myös alkiolaisuuden perinteiden korostajia, ja vaikka kokoomusnuoret monilta osin jakavat halla-aholaisen maailmankatsomuksen, jotkut heidän vanhemmat puoluetoverinsa saattavat edelleen käyttää sanaa arvoliberalismi niin, että se pitää sisällään ihmisoikeuksien kunnioittamisen. Haluaisin mielelläni uskoa, että alkiolaisuus ja arvoliberalismi eivät ole aivan puhdasta ”äänet on osattava ottaa” -läppää, mutta nyt molemmat puolueet lorottavat noiden aatteidensa päälle silloin, kun ne katselevat perussuomalaisten äärioikeistosiiven toimia sormiensa läpi.

Mielipidetiedustelujen perusteella keskustalla ja kokoomuksella menee itse asiassa kohtuullisen hyvin, hallituksen ensimmäisen vuoden saavutukset huomioiden jopa loistavasti, eli uusia vaaleja ei tarvitse pelätä yhtä paljon kuin Soinin leirissä. Immosen ja kumppaneiden uusien vallankumousviestien tai natsikommellusten jälkeen hallituskumppaneiden pöytään lyömä nyrkki pakottaisi Soinin siivoamaan puoluettaan – tai sitten se tarkoittaisi hallituksen hajoamista. Tämähän noudattaisi ”tulos tai ulos” -linjaa, jota Sipilä on ilmoittanut pääministerinä noudattavansa.

Miksi siis tämä hiljaisuus?

Sipilän hallitus on ajamassa läpi historiallisen suurta yksityistämisprojektia. Kokonaisuus vaikuttaa ulottuvan maanteistä ja rautatieliikenteestä työvoimapalveluihin – unohtamatta tietenkään euromääräisesti merkittävintä kakunpalaa eli sotea. Mahdollisimman paljon yhteiskunnan toiminnasta aiotaan alistaa markkinavoimille ja maagisella tavalla viisautta ja hyvyyttä tuottavalle kilpailulle. Miljardit pistetään virtaamaan.

Vaikka kaikkia näitä yksityistämistavoitteita ei saavutettaisikaan, voidaan puhua merkitykseltään vallankumouksellisesta muutoksesta. Ja sellaisen läpiajamiseen nimenomaan nykyinen hallituskoalitio antaa poikkeukselliset mahdollisuudet.

Sote-uudistusta perusteltiin alun perin säästöillä, sittemmin on siirrytty käyttämään perusteluna ”valinnanvapautta”. Jos kuitenkin kysyy jälleen qui bono, tai noudattaa amerikkalaisten kehotusta ”follow the money”, kokonaisuus kirkastuu aika nopeasti. Talouslehdissä intoillaan uusista bisnesmahdollisuuksista, terveysalan yritykset kasvavat ja keskittyvät nopeasti ja poliittiset vaikuttajat kiirehtivät palkintovirkoihinsa – mikä on saanut jopa ajatuspaja Liberan puhumaan arvostelevasti kokoomuksen sote-pyöröovesta.

Ruotsissa on puhuttu terveysbisnesyritysten jopa viiteenkymmeneen nousevista tuottoprosenteista ja vaadittu kermankuorinnalle jonkinlaista kattoa. Ei ihme että Suomessa terveysbisneksen verovälttelyn mahdollisuudet halutaan pitää auki. Nyt käynnissä oleva päiväkotien ryhmäkokojen kasvattaminen ja vanhustenhoidon työntekijämäärien leikkaaminen pohjustavat nekin entistä parempia tuloksentekomahdollisuuksia toimintojen yhtiöittämisen ja yksityistämisen jälkeen. Kokonaisuuteen istuu toki myös omistusten salaamista helpottavan hallintarekisterilain pakkomielteinen edistäminen.

Lyhyesti sanottuna kysymys on niin suurien bisnesmahdollisuuksien avaamisesta, että kokoomus ja keskusta sietävät perussuomalaisilta sen mitä siedettävä on. Alasajon kohteena oleva suomalainen terveydenhoitomalli on ollut itse asiassa kustannustehokas ja pitkään kohtuullisen tasa-arvoinenkin. Aliresursoinnilla siitä on kuitenkin onnistuttu luomaan kiitollinen kohde uudistusvaatimuksille, ja uudistaminen halutaan tietysti ymmärtää synonyymina kilpailulle avaamiselle. Julkisen terveydenhuollon yhtiöittämisen, kilpailutuksen ja terveysbisneksen kansainvälisten jättiyritysten sisäänheittotarjousten jälkeen päädytään muutamassa vuodessa tilanteeseen, josta paluu julkiseen järjestelmään voi vaikeaa, vaikka kustannukset karkaisivat ja kasvava määrä ihmisiä putoaisi palvelujen ulkopuolelle.

Sote-palvelujen ja erityisesti niiden rahoituksen uudistamiselle on tarvetta, mutta ei välttämättä yksityistämiselle. Perusteita nykyisenkaltaisen uudistuksen kaatamiselle ei joka tapauksessa ole vaikea löytää.

Uusia näkökulmia?

Tällä hetkellä sote-uudistus on keskustan vaatimine maakuntamalleineen vielä niin hajallaan, että valmista ei välttämättä tule koskaan, vaikka yritys on kova. Lahon rakennelman saattaisi hyvinkin kaataa opposition yhteisrintaman ilmoitus siitä, että terveysbisneksen kermankuorintamahdollisuudet tullaan leikkaamaan seuraavien vaalien jälkeen, eikä perustuslain kanssa ristiriitaisia yhtiöittämis- ja yksityistämisoperaatioita katsota sormien läpi sitä ennenkään, vaan suuri uudistus on syytä tehdä huolellisesti ja hätäilemättä – ja muiden kuin vuoroaan pyöröovelle odottavien ehdoilla.

Tällaisen ilmoituksen jälkeen meno sote-pyöröovella saattaisi rauhoittua – ja samalla voisi hyvinkin päättyä se hiljaisuus, jolla perussuomalaisten jatkuvat äärioikeistokommellukset on hallituksessa hyväksytty.

Puuttuu vain se opposition yhteisrintama. Jos sellaista ei muodostu, riittävän suuri ja äänekäs kansalaisten joukko voi saada viestinsä läpi ilman puolueitakin – kuten Peli poikki! -mielenosoitus omalta osaltaan näytti.

On tietysti mahdollista, että olen väärässä epäillessäni hallituksen jatkavan hiljaisen hyväksynnän linjaansa äärioikeiston suhteen – ja silloin olen mielelläni väärässä. Ehkä poliisi saa resurssinsa ja puuttuu uudella otteella netissä tapahtuvaan uhkailuun ja vihan levittämiseen, ja ehkä syyttäjälaitos pysyy jatkossakin hereillä. Ehkä Soini toimii Hakkaraisen ja Kiemungin mahdollisten tuomioiden jälkeen lupaustensa mukaan – toisin kuin Halla-ahon kohdalla – ja siivoaa puoluettaan.

Jos näin ei tapahdu, on aika katsella ympärilleen ja miettiä, voivatko naapurimaat oppia toisiltaan samankaltaisissa ongelmatilanteissa, ja jos, niin mitä. Läntisessa naapurissamme ruotsidemokraatit on suljettu käytännössä puolueyhteistyön ulkopuolelle. Asetelma on kasvattanut äärinationalististen ja rasististen liikkeiden ympärille rakentuneen (ja Jussi Halla-ahon mukaan ”erittäin asiallisen ja fiksun”) puolueen kannatusta. Muille puolueille ruotsidemokraattien saarto on tarkoittanut hankaluuksia muun muassa toimintakykyisen hallituksen muodostamisessa, mutta yhteisrintama on pitänyt. Suomessa on toimittu perussuomalaisten suhteen tunnetusti toisin.

 

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: