1.jpg

Minä olen väärässä

Teksti NHL

Olen Pietari Jean-Jean Kaakkomäki, olen dj ja taiteellinen johtaja.

On oikein olla väärässä, ja väärin olla oikeassa. Olla oikeassa perustuu kokemukseen ja se on originaliteetin vastakohta. Se on riman alitus.

Olla väärässä taas mahdollistaa kaiken. Tietenkin siinä on riskinsä, mutta jos ei ota riskejä ei voi löytää koskaan mitään uutta. Olla väärässä ei ole tulevaisuudessa tai menneisyydessä, vaan se on paikka juuri tässä ja nyt.

Minä olen Pietari Jean-Jean Kaakkomäki, olen dj ja taiteellinen johtaja.

Vahvimmat lapsuusmuistoni liittyvät pullotettuihin käärmeisiin. Isäni oli pienen kansakoulun rehtori ja koulun varasto oli täynnä vanhentunutta opetusmateriaalia. Täytetyt huuhkajat, kuolleet käärmeet, kasviot ja vanhat lintukartastot olivat minulle salaperäisiä aarteita. Mielikuvituksissani ne heräsivät uudelleen henkiin kuin Hayao Miyazakin Totorossa.

Asuimme vanhempieni ja pikkusiskoni kanssa pienessä 500 ihmisen kylässä Etelä-Pohjanmaalla. Olin onnellinen luonnonlapsi. Viihdyin leikeissäni lähimetsissä ja kylän muinaisilla tervanpolttohaudoilla.

Ennen internetiä universumi saattoi olla vain yhden kylän kokoinen. 12-vuotiaana ahmin maailmaa Bravo-lehdestä ja musiikkivideoista. Olin jo lapsena ekstrovertti; en kyennyt tai halunnut sisäistää normeja, olla huomaamaton ja sulautua joukkoon. Vaikka ala-asteella olin saanut silloin tällöin kuulla tytöttelyä, siirryin yläasteelle rohkeasti hiukset värjättyinä, meikattuna ja paljettilegginseissä. Vastaanotto oli melko jäätävä.

En lannistunut vaan menin koko nuoruuden innolla mukaan 80-luvun post-punk- ja mustahuuli-estetiikkaan. Kaveripiirissäni peilailu, pukeutuminen ja meikkailu – iltaan valmistautuminen – oli bailausta tärkeämpää. Laittautumisesta tuli seremonia. Illan kohokohta saattoi olla kynttilän sytyttäminen mustat pitsihansikkaat kädessä Japanin levyn soidessa taustalla. Joskus emme jaksaneet kaiken tämän jälkeen edes lähteä ulos. Se olisi ollut antikliimaksi.

Muistan vieläkin ne kerrat, kun näin Aavelaiva-hitistään tutun Geisha-bändin tytöt kaupungilla. Heidän tyylinsä oli jotain erityistä, rajua ja uutta. He olivat tähtiä. Halusin olla samanlainen.

Tutustuin keväällä 1989 Pro Finlandia -palkittuun lavastaja Ralf Forsströmiin. Aloimme seurustella ja muutin Helsinkiin. Hän oli 43-vuotias ja minä 18. Kävimme Kiinassa, asuimme Pariisissa ja ajoimme Grand Tourin läpi Euroopan. Hänen sivistyksensä, taiteentuntemuksensa ja elämänkokemuksensa avasivat minulle kokonaan uuden maailman. Ralf oli mentorini. Tuo kaksi vuotta oli minulle ihmisenä käänteentekevä: imin tietoa ja vaikutteita taidehistoriasta ja korkeakulttuurista kuin sieni. Ikäeromme oli epäolennaista, molemmilla oli toisesta jotain opittavaa.

Ralfin ohella toinen suuri vaikuttaja oli Joona Brafin ja Petri Sipilän vuodesta 1991 luotsaama Plastic Pony -ryhmä. Plastic Pony oli filosofinen taideprojekti, jonka ydinajatus oli vapauttaa ihminen kahlitsevista sukupuoli-, ikä- ja -seksuaalirooleista. Ponyt järjestivät parodisia muotinäytöksiä, performansseja ja muita happeningejä, esiintyivät musiikkivideoilla, elokuvissa, ja pitivät hetken aikaa jopa omaa liikettä Helsingin keskustassa.

Ponyt pukeutuivat värikkäisiin ja peittäviin latex-kokovartalo-asuihin, jotka mahdollistivat kantajalleen uuden, tämän itsensä valitseman identiteetin. Ponyksi saattoi värväytyä kuka tahansa ikään, sukupuoleen tai ulkonäköön katsomatta.

Plastic Ponyt.

Plastic Pony -look oli jotain ällistyttävää 90-luvun alun harmaassa lama-suomessa. Olimme vielä kaukana kansainvälisyydestä: vain hyvin harvat ja valitut tiesivät klubimuodista tai vaikkapa japanilaisesta anime- ja harajuku-tyyleistä.

Ponyt olivat kuin toiselta planeetalta saapuneita, ja rikkoivat esiintymisillään toistuvasti uutiskynnyksen niin televisiossa kuin suurimmissa sanomalehdissäkin. Pony-asussa olin kotonani. Myös Petri Sipilän kirjoittama taustafilosofia monimuotoisesta seksuaalisuudesta ja esimerkiksi polyamoriasta kosketti minua ja tuntui heti tutulta.

Mutta ponynkin täytyy syödä. Sain ensimmäisen työpaikkani Stockmannin herkun kalatiskiltä. Kalankäsittelyn ja myymisen ohessa värväsin vaivihkaa melkein koko kalatiskin mukaan Plastic Ponyiksi.

Kävin vuonna 1993 ensimmäisen kerran elämässäni New Yorkissa ja löysin itseni bailaamasta pahamaineisen Michael Aligin ”Club Kidsien” kanssa. Koin uskonnollisen klubiherätyksen Sound Factoryn yliaistillisissa Caligula-teemaisissa juhlissa. Palasin Suomeen tehtävän kanssa. Kalatiskiltä ansaitut markat menivät Technicsin levarien ja mikserin ostoon. Harjoittelin levyjensoittoa ja miksaamista salaa kotonani. Ensimmäiset keikkani soitin MSC Finlandin nahkabileissä ja Taideakatemian jatkoilla. Soitin paikoissa, jonne muut dj:t eivät jaksaneet raahautua eli laittomissa bileissä laitakaupungeilla tai metsissä.

Visioin maailmanlopun jälkeistä tulevaisuutta mieltä laajentavalla energisellä ja syvän mystistisellä hard housella. Annoin tilaa hedonistisuudelle, joka mahdollisti villien fantasioiden toteuttamisen, vapauttamalla mielen ja tutkimalla oman kehon rajoja. Kipu voi olla kokemus. Ainoa rajoitus on ja oli mielikuvitus.

Keikat lisääntyivät, huomasin pian soittavani ympäri Suomea, isoilla venueilla, samoissa bileissä Kevin Saundersonin, Dave Clarken ja WestBamin kaltaisten tähtien kanssa. Järjestimme Flop-, Doom -ja PUMP-klubeja ajan makeimmissa yökerhoissa: Stonewallissa, Nylonissa ja DTM:ssä. Teimme usein yhteistyötä Kinky clubin ja MSC Finlandin Tom´s clubin kanssa. Olimme uusi teknoromanttinen visio ja ajan ruumiillistuma.

1990-luvun loppuun mennessä olin soittanut käytännössä jokaisella isolla klubilla Suomessa. Oli taas aika olla väärässä.

Dj Pietarista tuli Jean Michelle. Inspiraatio ja tuore tyyli löytyivät taas New Yorkista, jossa pinnan alla kupli uusi electroclash-niminen soundi. Ihmisillä meni muutama vuosi tajuta metamorfoosini. La Persé -klubi syntyi samanhenkisten luovien ystävien leikkinä. Yhdessä Minna Parikan, Kirsi Nisosen, Jan Koskisen ja Vesa Kemppaisen kanssa esittelimme klubipukeutumisen kulttuurin Suomelle. Vuosi oli 2005 ja La Persé toi Fag You! -klubin ohella täysin uudenlaisen seksuaalisen monimuotoisuuden Helsingin yöelämään. Strategiamme oli herättää dionysoslainen fantasia eloon, luoda oma disco-utopiamme jossa kannustettiin absoluuttisen mielihyvän etsintään samalla tavoin kuin luonnollisissa alkukantaisessa rituaalissa. La Persé valittiin vuonna 2007 muun muassa Helsingin parhaaksi bailupoppooksi (Helsingin Sanomat) ja kaupungin parhaiksi pukeutujiksi (City-lehti). Tämä muutama vuosi ennen Euroopan velkakriisiä, aikana jolloin enemmän oli enemmän eikä koskaan tarpeeksi.

La Persé

Tulin kaapista vanhemmilleni vuoden 1994 presidentinvaali-iltana Elisabeth Rehnin ja Martti Ahtisaaren taistellessa vallasta. Vaalien tulos oli vanhemmilleni taatusti pienempi sokki. On hienoa huomata, kuinka nopeasti maailma ja Suomi ovat muuttuneet. Omat vanhempani ovat syntyneet Suomeen, jossa esimerkiksi homous on ollut sekä rikos että mielisairaus. Ja viime presidentinvaaleissa me saatoimme äänestää maalle avoimesti homoseksuaalia presidenttiehdokasta.

Olen ollut nykyisen mieheni Jarkon kanssa yhdessä jo 20 vuotta. Tapasimme Etu-Töölössä Manalassa loppiaisena 1993. Jarkko opiskeli tuolloin Lahden muotoiluinstituutissa. Jarkko oli nähnyt minut vähän aiemmin jossain raveissa pukeutuneena Plastic Ponyksi ja ajatellut, että ”tuon tyypin kanssa mulla ei voisi olla ikinä mitään yhteistä”. Toisin kävi. Pidimme molemmat teknosta: Mrs Woodista, KLF:stä, Orbiltalista, 808 Statesta, Future Sound of Londonista, ORBista, Jam and Spoonista, mutta myös campistä kuten Pierre & Gillesistä, Gaultierin Euro Trashistä, Sin with Sebastianista ja Army of Loversista. Olimme molemmat käyneet juuri Lontoossa ja nähneet Felixin live-keikan, Jarkko Heavenissa ja minä Turnmillsissä. Alternative- ja indie-kulttuuri, sarjakuvat, The Face ja i-D Magazine yhdistivät meitä.

Taiteilijanimellä KRYON Jarkko kuvitti ja taittoi flyerit 90-luvulla suurimpiin tapahtumiin ja DTM:lle. KRYON oli edelläkävijä.

Olin silloin ja olen edelleen suuresti inspiroitunut Jarkon luovuudesta ja hänen graafisesta näkemyksestään. Jarkko on näyttänyt minulle kokonaisen visuaalisen maailman. Hän on antanut minulle alkuinspiraation tiedonnälkään, jota olen syventänyt taidehistorialla, mytologioilla, digitaalisella osaamisella ja popkulttuurilla.

Urani ei ole ollut perinteisen suoraviivainen. Olen graafisena suunnittelijana itseoppinut. Tällä hetkellä olen taiteellinen johtaja ja teen itsenäisesti digitaalista suunnittelua erilaisille asiakkaille. Työskentelen valtavien kansainvälisten luksusmerkkien mainoskampanjoiden parissa, mutta myös nuorten nousevien taiteilijoiden kanssa.

Olen käynyt läpi erilaisia vaiheita ja oppinut paljon ihmisiltä ympärilläni. 1990-luvun alun klubikulttuurin teknologiausko ja kybertodellisuus oli silta tulevaan ammattiini. Olin mukana aallossa, joka tajusi ensimmäisenä internetin merkityksen tulevaisuuden graafisessa suunnittelussa. Olen oppinut virheiden, yritysten ja riittävien toistojen kautta.

On oikein olla väärässä, ja väärin olla oikeassa. Olla oikeassa perustuu kokemukseen ja se on originaliteetin vastakohta. Se on riman alitus. Olla väärässä taas mahdollistaa kaiken.

Louise Wilson OBE

Lapsuus.

Janne Siironen

Kirjoittaja on helsinkiläinen DJ ja populaarikulttuurinörtti.

La Persé -kollektiivi, Ray Noir, Witches and Wicked Bodies perjantaina 23.1. Helsingin Kaiku-klubilla.

Vanities of Vanitatum – dékollaaseja ja tussipiirroksia 13.2.–13.3. Helsingin Trés Bonesissa.

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Mitä sä täällä teet

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *