Miksi meillä on niin hyvä hallitus?

Hyvinvointiyhteiskunnan puolustajaksi ilmoittautuminen on suomalainen versio lippuvalasta, jolla yksinkertaisesti vahvistetaan samaan ryhmään kuuluminen. Muita syvempiä merkityksiä hyvinvointiyhteiskunta-läpästä ei kannata hakea: se on osa poliittisen kulttuurin pintakerrostumaa, jossa esitetään julkisia tavoitteita. Jotkut noista julkisista tavoitteista saattavat olla myös varsinaisia tavoitteita, mutta varsinaisista tavoitteista hyvin harvat ovat julkisia.

Julkisten ja varsinaisten tavoitteiden ristiriitaisuus synnyttää politiikkaan sille luontaisen vastenmielisen aromin.

Erityisen vahvana tuo aromi on aistittavissa vaalien jälkeen. Takinkääntörituaalissa osa julkisista tavoitteista muokataan sopiviksi peittämään varsinaisia tavoitteita. Poliittisessa uuskielessä ruhjotaan merkityksiltään uuteen uskoon ilmaisuja, kuten kannustaminen, vastuu, luottamus, yhteiskuntasopimus, talkoot.

Nämä perusasiat huomioidenkin poliittinen aromi leijuu Suomessa nyt poikkeuksellisen vahvavana. Sipilän hallituksen muodostamisen yhteydessä toteutettu takinkääntöjen ennätysyritys on perussuomalaisten osalta puhuttanut Ruotsissa saakka, ja saanut monet ennustelemaan Soinin kaartille suosion romahtamista. Tuoreen kannatusmittauksen perusteella mistään romahduksesta ei kuitenkaan voi puhua, ei edes tuolien tutinasta yhdenkään puolueen kohdalla, vaikka kaikki ovat ahkeroineet näissä takinkääntötalkoissa.

Suosio kertonee tyytyväisyydestä. Missä Sipilän jengi on siis onnistunut erityisen hyvin? Miksi meillä on niin hyvä hallitus?

Vaalilupausten (ja ylipäätään julkisten tavoitteiden) sekä käytännön politiikan tekoa ohjaavien varsinaisten tavoitteiden välillä vallitseva ristiriita näyttää vaikuttavan puolueiden kannatukseen lopulta hämmästyttävän vähän. Äänestäjien tuomio vaalilupausten pettäjille on hyvin harvoin niin ankara kuin voisi olettaa (ja vastaavasti asiakysymyksissä onnistuneet puolueet ja poliitikot voivat nähdä suosionsa sulavan).

Selittävä tekijä on puolueiden onnistuminen tai epäonnistuminen identiteettikysymyksissä.

Meille äänestäjille politiikan olennaista sisältöä on aina myös mahdollisuus minuuden rakentamiseen ryhmän kautta, samaistumiskohteiden ja turvallisuuden hakeminen samanmielisten joukosta, tiedostamattomien haaveiden heijastaminen omaan puolueeseen sekä kielteisten piirteiden ulkoistaminen toisten ominaisuuksiksi.

Menestyvä poliitikko tarjoaa äänestäjälle sellaista mielihyvää, jota vaaliuurnille suuntava kansalainen ei välttämättä edes tajua kaipaavansa.

Niinpä politiikassa henkilöt ovat yleensä tärkeämpiä kuin käsiteltävät asiat, poliitikon esiintymistaidot olennaisempia kuin se, mitä hän asiallisesti ottaen sanoo – ja niin sanotut järkisyyt usein vain valikoituja perusteluja sille, mikä on päätetty tehdä joka tapauksessa. Tästä kertoo esimerkin Kreikan entinen valtiovarainministeri Gianis Farouvakis, joka oli varautunut tiukkaan argumentointiin lainaneuvotteluissa euroryhmän kanssa – vain havaitakseen, että voisi perusteiden esittämisen sijastayhtä hyvin laulaa Ruotsin kansallislaulua. Kukaan ei kuunnellut eikä vastannut, päätökset oli jo tehty.

Uutistoimisto Bloombergin perussuomalaisia käsittelevässä jutussa You’re Invited to a Finnish Tea Party sivutaan puolueen identiteettiä, josta jutun kirjoittanut Stephan Faris on poiminut esimerkeiksi lihansyönnin, turkiksiin pukeutumisen ja isoilla autoilla ajamisen. Soini muotoili asian itse toukokuussa hallitusneuvottelujen jälkeen toteamalla, että nyt ”saunominen ei ole synti, formuloissa ja raveissa voi käydä ilman lupaa, lihansyöntiä ei kielletä, eikä kouluihin tule pakollista kasvisruokapäivää. Kanarian saarilla voi vierailla ilman tasa-arvoluentoja. Metsän riistaa voi paistaa parilalla, ajaa autolla Helsingin keskustassa ja pyyhkiä pöytää jäniksenkäpälällä.”

Siinä se. Petettyjen vaalilupausten listaajien kannattaa muistaa, että autoverotus tosiaan kevenee ja teiden ylläpitoonkin tulee lisää rahaa.

Hallituksen piirissä näyttää vallitsevan tanakka yksimielisyys myös pienipalkkaisten naisten aseman kurjistamisesta työelämässä, puolustusmenojen kasvattamisesta muuten ankarien leikkausten kohteena olevassa budjetissa, kehitysyhteistyön ja luonnonsuojelun romuttamisesta, tuulivoimarakentamisen pysäyttämisestä ja ydinvoiman lisärakentamisesta – ja niin edelleen.

Useimmat näistä toimenpiteistä ovat ristiriidassa hallituksen julkisten tavoitteiden kanssa. Tuottavuutta ja työllisyyttähän pitäisi kuulemma kasvattaa, säästää ja saada talous liikkeelle. Ajatella asioita uudella tavalla.

Sipilän tuottavuusloikalla ei ole mitään tekemistä tuottavuuden (vaan työajan pidentämisen ja palkkojen alentamisen) kanssa, ja uudenlaiseksi politiikaksi kutsutut budjettileikkaukset ovat käytännössä vain vanhan politiikan jatketta – minkä vuoksi tiedetään jo nyt, että työpaikkojen luomisen sijasta leikkauspolitiikka supistaa kotimaista kysyntää (Kreikassa katastrofaalisesti, Suomessa toistaiseksi loivemmin).

Taloushistorian professori Sakari Heikkisen laskemien mukaan Sipilän paketti itse asiassa kasvattaa julkisen sektorin alijäämää puolella miljardilla, ja leikkaa ostovoimaa noin 2 miljardilla eurolla.

Vireillä olevat ydinvoimaprojektit ovat puolestaan riippuvaisia julkisesta rahoituksesta ja tuottanevat aikanaan markkinahintaa kalliimpaa sähköä osakkailleen.

Työpaikkojen katoaminen robotisaation myötä, ilmastonmuutos, eurokriisi ja suurvaltojen kasvava molemminpuolisen epäluottamuksen kierre ovat taas asioita, joita hallitus seuraa katseella – silloin kun ei ummista silmiä niiden suhteen kokonaan.

Julkisten tavoitteidensa kannalta hallitus siis rämpii syvällä letossa, mutta sehän ei välttämättä tarkoita epäonnistumista varsinaisten tavoitteiden suhteen – eikä sitä, etteikö mieliala voisi hallituspuolueiden sisällä pysyä korkealla. Tästä Timo Soini antoi lähtemättömän todistuksen kesäkuisten Kultarantakeskustelujen yhteydessä, kun aiheena oli Venäjän huoli Naton laajenemisesta – Soini totesi, että ”ei minua mikään tällaisessa maailmassa huoleta, kun perussuomalaiset menestyy”.

Sisällöllisesti tuon lähemmäksi vauvan jokeltelua Suomen ulkoministeri ei ole päässyt edes Ahti Karjalaisen kauden pisimmissä saunakabinetti-illoissa. Ei vauvan jokeltelua ole sinänsä syytä vähätellä, se on inhimillisen viestinnän kovaa ydintä. Siinä ilmaistaan puhdasta mielihyvää ja pyritään luomaan ja vahvistamaan vuorovaikutusta tärkeimmäksi katsotun sidosryhmän kanssa. Vauva jokeltelee yleensä vanhemmilleen, Soini omalle puolueelleen.

Eikä Soini hallituksen ainoa jokeltelija ole. Valtiovarainministeri Alexander Stubbin toteamus, jonka mukaan ”Suomi ei ole koskaan vaikuttanut omaan valuuttaansa yhtä vahvasti kuin eurokauden aikana” on syytä pistää samaan kontekstiin, tai siitä saa päänsärkyä.

Yksi osa Sipilän hallituksen hyvyyttä onkin se, että pääministeri antaa puolueille mahdollisuuden viestiä omalle ydinkannattajakunnalleen sen omalla kielellä, eikä sorru pikkumaisuuksiin.

Kun perussuomalaisten sisällä vaikuttavan äärioikeistolaisen Suomen Sisun puheenjohtaja Olli Immonen ilmoittaa vaalivoiton jälkeen, että ”on saatava aikaan kansallismielinen vallankumous” ja puuhastelee ja poseeraa samaa tavoitetta avoimesti väkivallan avulla ajavan uusnatsiryhmän kanssa, muissa hallituspuolueissa ei reagoida mitenkään. Jossakin muualla saatettaisin kummastella esimerkiksi Ben Zyskowiczin edustaman puolueen hiljaisuutta, mutta suomalaisella medialla on vielä selvittämättä sekin, voiko Immosen kohdalla puhua äärioikeistolaisyhteyksistä.

Kysymys on hallituspuolueiden välisestä luottamuksesta. Ministerit toistelevat tuota Sipilälle mieluista sanaa huomattavan usein. Luottamus rakentuu yhteisten arvojen varaan. Se ei ole ongelma, koska Sipilän hallitus muodostuu perinteisistä (konservatiivisista) oikeistopuolueista. Niille on tyypillistä taloudellisen ja sotilaallisen kyvykkyyden korostaminen.

Tämä ilmenee puolustusministeri Jussi Niinistön kohdalla tarpeena tutkia rynnäkkökiväärivarastoja ja voimallisena (Ottawan sopimuksen kieltämien) henkilömiinojen kaipuuna, vaikka aseteknologia ja sodankäyntitavat muuttuvat koko ajan. Kokoomuksen puolella sotilaallista kyvykkyyttä haetaan mieluummin Naton suunnasta ja vähemmän äänekkäästi (sekä perinteisen virkamiesvetoisesti), mutta suuri yksimielisyys hallituksessa vallitsee uuden hävittäjähankinnan valmistelusta – ja hyvä hallitus keskittyy enemmän yhdistäviin kuin hajottaviin tekijöihin.

Uusi hävittäjähankinta nielee kymmeniä miljardeja euroja. Summa on niin suuri, että sen täytyy tulla lisäyksenä varsinaisen puolustusbudjetin päälle, kuten Hornet-kaupassa 90-luvun alussa. Hävittäjäkauppojen valmistelua yhdistää myös niiden ajoittuminen keskelle syvintä lamaa ja budjettileikkauksia. Mikä voisikaan olla vaikuttavampi tapa ilmaista omaa mahtiaan? Me täällä hallituksessa voimme tehdä näin, pois tieltä risut, männynkävyt ja leipäjonot. Voimaansa käyttävää vallanpitäjää kunnioitetaan usein refleksinomaisesti, ja silloin itse päätöksen sisältö ja seuraukset ovat merkitykseltään toissijaisia.

Taloudellisen kyvykkyyden tunteen tavoittelussa reaalitodellisuuden tapahtumat merkitsevät varsin vähän. Velkaantuminen pysäytetään miehekkäästi leikkaamalla (vaikka vaje todellisuudessa kasvaisikin), eikä esimerkiksi puuttumalla veronkiertoon ja aggressiiviseen verosuunnitteluun, joissa valtio menettää eri arvioiden mukaan 5-13 miljardia euroa vuodessa (eli likimain nykyisen velkaantumisvauhdin verran).

Kaikille on tietysti päivänselvää, että veronkiertoon puuttuminen lässäyttäisi luottamuksen ja Sipilän hallitus lakkaisi olemasta juuri niin hyvä kuin se on. Tämä on päivänselvää siksi, että tärkeimpiä varsinaisia tavoitteita ei lopulta voi piilotella. Joskus ne myös lipsautetaan julkisuuteen, kuten kokoomuksen Juhana Vartiainen teki tv-haastattelussa todetessaan, ettei Sipilän yhteiskuntasopimuksessa ole ollut kysymys mistään muusta kuin työn ja pääoman välisen tulonjaon oikaisemisesta: ”Kaikki järkevät ihmiset on sen koko ajan ymmärtäny.”

Palkkoja on siis leikattava, jotta pääomatuloja voidaan kasvattaa. Veronkiertoon puuttuminen ei sovi yhteen tämän tavoitteen kanssa.

Niinpä me sitten tehostamme julkista sektoria ja samalla kannustamme ihmisiä kantamaan enemmän vastuuta itsestään ja läheisistään. Näiden jalojen julkisten tavoitteiden mukaisesti toimiessamme me tulemme samalla myös varsinaisesti toteuttaneeksi konservatiivipuolueiden ikiaikaista näkemystä, jonka mukaan naisen paikka on kotona. Lestadiolaisen Sipilän, katolilaisen Soinin ja markkinafundamentalismia tunnustavan Stubbin on epäilemättä ollut helppo löytää tästä yksimielisyys.

Vaalikauden tähän asti viileimmän analyysin läpimenonsa syistä (ja samalla todennäköisesti tärkeimmän hallituspoliittisen linjapuheenvuoron) esitti perussuomalaisten kansanedustaja Hakkarainen vaalien jälkeisenä aamuna sammumistilastaan herättyään: ”minä oon mies”.

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Mitä sä täällä teet

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *