12308726_1234543586572277_4701461042016213760_n

Messut kellarissa, kuka uskaltaa?

ST. HELSINKI KÄÄRII SAVUUNSA JA NÄYTTÄÄ MYSTISESSÄ VALOSSA SEN, MITÄ NÄEMME ARKIELÄMÄSSÄMME JOKA PÄIVÄ JA SEN, MITÄ EMME NÄE -PALJASTAEN SAMALLA HARRASTELIJATEATTERIN VILLIN VOIMAN

Sali on hämärä ja sieltä täältä hehkuu valoläikkiä. Kun pieni katsomo on saatu täyteen, alkavat messut. Ryysyihin pukeutuneet ja kasvonsa maalanneet hahmot luovat himmeästi valaistuja kuvaelmia Pyhän Helsingin noususta ja tuhosta, sen taisteluista ja vitsauksista sekä suojelupyhimyksistä, joihin esimerkiksi Pyhä dyykkari lukeutuu. Helsinkiläiset joutuvat selviämään muun muassa banaanikärpästen, rottien ja lokkien verisistä hyökkäykistä, Suuresta Apatiasta ja Suomalaisen Sisun lopullisesta tuhoutumisesta.

St. Helsinki on, jos näin voi sanoa, hellän päällekäyvä esitys ajastamme ja elämästämme. Se on abstraktin symbolinen ja samalla äärimmäisen konkreettinen näytelmä, joka ei, luojan kiitos, väännä rautalangasta yhtään mitään. Se kietoo savuunsa ja kuljettaa rytmikkään rummunhakkauksen tahdissa pitkin mielikuvituksellisen absurdeja tarinoita, jotka samalla viihdyttävät ja saavat ajattelemaan. Se kyseenalaistaa sekä nykyisen elämäntyylimme että pyhimyskertomusten luonteen. Taitavasti siihen on ripoteltu myös itseironiaa niin, että paatokselta, puuduttavalta tekotaiteellisuudelta ja oman aatteen kasvoille läiskimiseltä on vältytty.

e9fe178e-fcfb-40d4-95d4-44b35c40127b
Yksi Helsingin suojelupyhimyksistä.

En ole mikään harrastelijateattereiden ehdoton ylistäjä. Olen saanut seurata (ja olla mukana tekemässä) erittäin vaihtelevanlaatuisia tuotoksia, joskus silkkaa kuraakin, ja huomannut, että miltei kaikilla pikkuteattereilla tuntuu olevan samat kompastuskivet. Liian usein harrastelijateattereiden esityksissä sorrutaan turhan kovaan yritykseen järkyttää, haluun tehdä jotain niin uutta ja taiteellista ettei kukaan ikinä, ja tarpeeseen vääntää järjettömän paksusta rautakettingistä joka ikinen aate. Tämän tiedostaen menin katsomaan St. Helsinginkin melko varautuneena. Jos en valmiina pettymään, niin ainakin turhia toiveita elättelemättä.

Tämä oli täysin turhaa. St. Helsinki näytti, mihin harrastelijateattereista parhaimmillaan on. Se ei ole esitys vain niille uskollisille mummoille, vanhemmille ja kavereille, jotka tunnollisuudesta tulevat katsomaan ja kannustamaan omiaan. Se on onnistuneesti kokoon kurottu, ja omaperäisen tekstin ja huolellisesti rakennetun tunnelman yhdistelmä tekee esityksestä ainutlaatuisen kokemuksen kenelle tahansa. Kunhan uskaltaa. Kynnys mennä katsomaan harrastelijateatterin esitystä tuntuu nimittäin monella olevan paljon korkeampikin kuin itselläni. Kuulin erään yleisössä olleen naisen kertovan voitonriemuisesti, että oli ystäviensä varoittelusta huolimatta uskaltautunut harrastelijoiden tekemään esitykseen. Ja että uskaltautuu jatkossakin.

d3187019-0687-4710-b5fa-64390d8c1630
Teatterisavun ja rummunhakkauksen pyhä kombinaatio

Kun puhutaan esimerkiksi kaupunginteattereista, ja verrataan niitä harrastelijateattereihin, on keskustelu lähtökohtaisesti melko hedelmätöntä. Kyse on melkein kokonaan eri taiteenaloista. Suurilla teattereilla on resurssit rakentaa omissa tiloissaan jokaiselle esitykselle omat lavasteet, ommelluttaa kalliilla hinnalla puvut, ja palkata ammattiesiintyjät ja -ohjaajat. Tekstit ovat vanhoja klassikoita tai sitten uusien huippujen kappaleita. Kokeellisemmatkin esitykset saadaan tuotettua vankemmilla resursseilla ja sellaisella ammattitaidolla (jos ei muuten, niin ainakin markkinoinnin puolelta), että onnistuminen on edes jollain tasolla taattu. Harrastelijateattereilta kaikki tämä on riisuttu pois.

Tämä ei ole mikään ongelma. Siis silloin, kun siitä ei tee ongelmaa. Kun pieni teatteri vailla kunnollisia resursseja pyrkii tekemään näytelmän vaikkapa klassikkotekstistä mukaillen täysin esityksen alkuperäistä toteutusta, voi olla varma, ettei esitys voi oikeastaan kilpailla edes samassa sarjassa ammattilaisten tekemän kanssa. Kun taas harrastelijat ymmärtävät omat rajansa ja potentiaalinsa, voivat he saada aikaan jotain paljon parempaa, kuin mitä suurilla lavoilla saa nähdä. Harrastelijateattereilla nimittäin ei ole samankaltaisia paineita esityksen sovinnaisuudesta tai myynnistä, jolloin ne saavat melkolailla vapaat kädet. Kun tätä etua osataan käyttää, on tulos parhaassa tapauksessa loistava.

mummot parkuu
Vanhusten parkuna kaikuu pitkin Helsingin katuja

Kellariteatterin St. Helsinki on osoitus siitä, mitä kaikkea voi tapahtua, kun pikkuteatteri käyttää kaiken potentiaalinsa. Vaikka jokaisella osa-alueella ei ole alan ammattilaista, on harrastelijoilla usein sellaista paloa, intohimoa ja taitoakin, jota ei muualta aina löydä. Markkinointipaineiden puuttuminen antaa tilaa raikkaille ideoille ja toteutustavoille, ja kun ei ole rahaa tai tilaa rakentaa valtavia lavasteita, joudutaan ideoimaan itse, millä ne korvataan. St. Helsingin kohdalla on ymmärretty tämä. Se keskittyy luomaan tiiviin tunnelman, jollaista ei muualla ole, ja näyttelijät toimivat yhdessä sekä kertojina, esiintyjinä että lavasteina luoden huikeita maisemia ja visioita.

St. Helsinki näyttää, miten pärjätään ilman kalliita hökkeleitä lavasteina, kun löytyy osaavia tekijöitä. Teatteri on parhaimmillaan silloin, kun jätetään tilaa katsojan mielikuvitukselle, luoden tunnelmaa ja mielikuvia. Tämä taas on se vahvuus ja potentiaali, joka harrastelijateattereiden kannattaa ehdottomasti käyttää. Parhaimmillaan päästään teatterin ytimeen. Omien rajojen tiedostaminen ei vaadi nöyristelyä, vaan päin vastoin röyhkeyttä ja uskoa omiin taitoihin. Ei ole mitään tarvetta lähteä matkimaan isompiaan, kun osaa ja uskaltaa tehdä omin keinoin jotain paljon parempaa.

Kuvat: Noora Pietilä

St. Helsinki on Kellariteatterin ohjelmistossa 23.1.2016 asti. Käsikirjoitus ja ohjaus: Antto Hinkkanen, Minea Lång 

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *