Köyhyyden välttämättömyydestä

Kaikilla Suomen huoltoasemilla tiedetään miksi Juha Sipilä on sopiva pääministeriksi: hän on miljonääri, ja vieläpä itse omaisuutensa luonut. Nämä kylmät faktat oikeuttavat kaikki Sipilän tähänastiset linjaukset poliitikkona. Pelimiehenä Sipilä osaa huolehtia omaisuudestaan ja suo saman muillekin. Ministerin pitää olla taitava, mutta kun hän on myös näin reilu, miestä ei voi kuin ihailla. Ministeriltä edellytettyä rehellisyyttä Sipilä osoittaa lupaamalla kurjuutta ja taistelemalla lupauksensa puolesta.

Kaikesta tästä huolimatta monille vaikuttaa jääneen epäselväksi, miksi juuri kaikkein pienituloisimpien asemaa heikennetään Sipilän Suuressa harppauksessa, riippumatta siitä, ovatko he mukana työelämässä vai eivät.

Kysymyksen voi kääntää toisin päin: miksikäs ei? Sipilän linjaukset ovat aivan loogista jatkoa jo yli kaksikymmentä vuotta jatkuneelle politiikalle, jonka herättämä vastustus ei ole saanut ministeriöissä edes kahvikuppia läikähtämään.

Asian varsinainen pihvi on se, että me tarvitsemme köyhyyttä ja varallisuuseroja. Me tarvitsemme tuloerojen kasvua. Taloudellista eriarvoisuutta tuottamalla tuotetaan myös eri tavoin ajattelevia ja käyttäytyviä ihmisiä. Meidän järjestelmämme toimii tämän dynamiikan varassa, ja pyrkii siksi myös kyseistä dynamiikkaa vahvistamaan.

Uudet tutkimukset vahvistavat ikiaikaisen totuuden rahan ja vallan yhteenkietoutumisesta. Pienituloisimman väestönosan poliittinen passiivisuus on aivan yhtä hyvin tunnettu tosiasia, ja köyhyyteen putoaminen aiheuttaa usein itseään vahvistavan kierteen, kuten tiedetoimittaja Jani Kaaro kirjoittaa kolumnissaan Köyhyys on aivoja syövä loinen. Päivä kerrallaan selviytymiseen käpertynyt ihminen on helppo hallittava.

Henkilökohtainen taloustilanne vaikuttaa muuttavan ihmisen persoonallisuutta myös varallisuusasteikon toisessa päässä, siellä missä raha ja poliittinen vaikutusvalta keskittyvät. Helsingin Sanomien toimittaja Jussi Sippola kärjistää ilmiön otsakkeeksi Vauraus tekee ihmisen itsekkääksi ja köyhyys tyhmäksi. Taloudellinen menestys näyttää heikentävän sosiaalista älykkyyttä ainakin empatiakyvyn osalta.

Henkilökohtainen vauraus koetaan yleensä omaksi ansioksi, riippumatta siitä, mistä se on peräisin. Sen saavuttamiseksi on uhrauduttu ja ahkeroitu. On helppo kuvitella, että tästä näkökulmasta toisten ihmisten köyhyys näyttäytyy itse aiheutettuna tilana, yrittämisen puutteena.

Köyhyys johtuu siis laiskuudesta, työttömyys on työhaluttomuutta ja tasa-arvovaatimukset kateutta. Samalla jatkumolla mielenosoitukset ja lakot ovat ilmoitetuista tavoitteistaan riippumatta pelkkää vahingontekoa ja terroria.

Tällaisen moraalijärjestelmän vallitessa on täysin luontevaa, että hallituksen julistamiin talkoisiin osallistuminen on Sipilän vertaisille vapaaehtoista, mutta (toimeentulonsa perusteella) moraaliltaan kyseenalaisempi osa kansasta otetaan mukaan vaikka pakkolaeilla.

Sama ilmiö ulottuu yritysjohdon palkkioihin, joita maksetaan usein enemmänkin uskollisuuden kuin tulosten perusteella. Erityisesti valtio-omisteisissa yrityksissä käytäntö on herättänyt huomiota, ja sen on esitetty olevan osa uuden, velvollisuuksista vapaan maallisen rälssin syntyä. Iltalehti katsoo Sipilän hallituksen olevan synnyttämässä halpatyö-Suomea.

Meidän järjestelmämme siis vahvistaa itse itseään. Pyrkimys kohti vähemmän tasa-arvoista päätöksentekojärjestelmää edellyttää tuloerojen kasvua – ja päin vastoin.

On vaikea sanoa, milloin tämän kehityksen rajat tulevat vastaan, jos tulevat. Jyrkkäkään tulo- ja varallisuuserojen kasvu ei ainakaan näytä suuremmin muuttavan hallitsevan luokan käsityksiä. Köyhyys on edelleen moraalittomuuden osoitus, vaikka varallisuus keskittyisi yhtä jyrkästi kuin USA:ssa, jossa rikkain tuhannesosa omistaa jo yhtä paljon kuin ”köyhin” 90 prosenttia amerikkalaisista.

Kun vaatimukset tuloerojen kasvattamisesta alkavat noissa olosuhteissa olla jo mahdottomia, moraalittomuuden aiheuttamat tunnekuohut on purettava muilla tavoin. Britanniassa ja Yhdysvalloissa onkin jo noussut keskustelunaiheeksi (toki muualtakin tuttu) köyhiä kohtaan tunnettu avoin viha – jota voidaan osoittaa ja kanavoida monin tavoin.

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Häiriköt

2 vastausta artikkeliin ”Köyhyyden välttämättömyydestä”

  1. Hyvin ruodittu, kiitos.

    Lisää ajatuksia herättävää ruodintaa ja perusteluja taloudesta olen itse löytänyt tästä kirjoituskokoelmasta: http://kirjoituksiataloudesta.blogspot.fi/

    Tällaisia selkeitä ja perusteltuja analyysejä tarvitsemme.

    Missä määrin muuten nykytutkimusten valossa tulevaisuutta koskevien lausuntojen ja kirjoitusten katsotaan olevan ns. itseään toteuttavia? Lieneekö tästä paljon vai vähän tutkimustietoa?

    Mikäli ovat (itseään toteuttavia), siinä valossa voisi perustellusti kysyä tekevätkö mediatalot esimerkiksi vuosittaista strategiaa siitä a) mistä asioista ja b) mihin sävyyn he kirjoittavat? Vai meneekö uutisointi ja ulostulot lähinnä vain ”randomina”? Itse en tiedä. (Mutu-tuntumani sanoo, että strategiat loistavat lähinnä poissaolollaan?)

    Eli olipa aihe mikä tahansa, sen esiintuominen (niin politiikassa, mediassa kuin tavallisten ihmisten välisissä suhteissakin) voi olla dystooppista, neutraalia tai rakentavaa/ratkaisukeskeistä (ja totta kai kaikkea tältä väliltä). Olisi mielenkiintoista tietää miten eri mediatalot toimivat tämän suhteen, eli onko strategioita (itsensä toteuttavuus huomioiden) vai mennäänkö ihan randomisti puoliautomaatilla, ymmärtämättä miten itse koko ajan luomme sekä nykyistä että tulevaa. Sillä niinkuin se kuuluisa sanonta menee: sitä saa mitä tulee tilanneeksi?

    Taantumalla pelottelu saa ihmiset säästämään vähästäkin, se on luonnollista. Se miksi tämän jälkeen poliitikot ihmettelevät miksi ihmiset eivät kuluta, on vähintäänkin epäloogista. Korostus sanalla vähintään.

    Tämän päivän Helsingin Sanomissa haastateltua kasvatustieteen professori Kai Hakkaraista lainaten: elämme älykkään toiminnan keskiaikaa. (lähde: http://www.hs.fi/elama/a1443581259819)

    Vai vieläkö edes keskiaikaa?

    1. Yksittäisten lausuntojen tai artikkeleiden toimimista itseään toteuttavina ennusteina on varmaan suhteellisen vaikea osoittaa (jos kyse ei ole esimerkiksi osakekaupan manipulointiin tarkoitetusta tiedotteista tms.), mutta median osuus todellisuuden hahmottamisen tapaa ohjaavien narratiivien välittämisessä, vahvistamisessa ja luomisessa on totta kai olennainen.

      Tiedonvälityksen vapaus ja objektiivisuus ovat käytännössä kaikkien mediatalojen julkisia tavoitteita, mutta niiden ohella media voi myös sitoutua julkisesti edistämään tiettyjä poliittisia näkemyksiä, kuten Helsingin Sanomat Suomen Nato-jäsenyyttä.

      Julkisten agendojen lisäksi löytyy tietysti myös ei-julkisia tavoitteita (asuntokaupan hiljaisuutta koskevat tutkimustulokset raportoidaan usein varsin erilaisin otsikoin ja painotuksin Ylellä ja niissä julkaisuissa, joille kiinteistövälitystoimistot ovat tärkeitä mainostajia).

      Median johtavissa asemissa oleva joukkotiedotuseliitti on tutkitusti erityisen kokoomusvaltaista http://aikalainen.uta.fi/2014/12/09/valtaeliitti-kannattaa-kokoomusta/, millä on tietysti vaikutuksensa, mutta useissa tapauksissa myös median sisäinen toimintalogiikka (tarve löytää uutisoitava muutos) itsessään ohjailee uutisointia (tästä esimerkkinä vaikkapa Juho Rahkosen ”Nato ja media – Suomen turvallisuuspolitiikasta käyty julkinen keskustelu 2003–2004” http://www.uta.fi/cmt/tutkimus/comet/julkaisut/Natoverkko.pdf , jossa hän toteaa että ”Uutistyön käytännöt ohjaavat journalisteja horjuttamaan vallitsevaa linjaa (sotilaallinen liittoutumattomuus) ja etsimään viitteitä linjan muutoksesta (sotilaallinen liittoutuminen). Näin media osaltaan luo kuvaa, että Suomea ollaan viemässä Naton jäseneksi ja että liittoutuminen on vain ajan kysymys. Toinen Nato-jäsenyyttä kohti vievä käytäntö mediassa on se, että varsinkin pääkirjoituksissa ja kolumneissa luodaan jatkuvasti mielikuvaa nopeasti muuttuvasta maailmasta, joka pakottaa Suomen tarkkailemaan turvallisuuspoliittisen perusratkaisunsa pitävyyttä. Kolmas käytäntö liittyy median rooliin yhteiskunnallisen päiväjärjestyksen rakentajana: kun media pitää Nato-kysymystä näkyvästi otsikoissa, Natosta tulee ihmisille vähitellen tuttu asia. Mediassa on myös sellaisia käytäntöjä, jotka loitontavat Suomea Nato-jäsenyydestä. Nämä ovat kuitenkin enemmän riippuvaisia median ulkopuolisista tapahtumista kuin Nato-jäsenyyttä vievät käytännöt.”)

      Tiedostamattomat ja siksi kyseenalaistamattomat, itsestäänselvyyksinä pidetyt ajattelua ohjailevat narratiivit ovat kuitenkin se varsinainen julkisen keskustelun, median ja politiikan sokea piste, jonka näkyväksi tekeminen tarjoaisi mahdollisuuksia muutokseen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *