Köyhyyden välttämättömyydestä

Kaikilla Suomen huoltoasemilla tiedetään miksi Juha Sipilä on sopiva pääministeriksi: hän on miljonääri, ja vieläpä itse omaisuutensa luonut. Nämä kylmät faktat oikeuttavat kaikki Sipilän tähänastiset linjaukset poliitikkona. Pelimiehenä Sipilä osaa huolehtia omaisuudestaan ja suo saman muillekin. Ministerin pitää olla taitava, mutta kun hän on myös näin reilu, miestä ei voi kuin ihailla. Ministeriltä edellytettyä rehellisyyttä Sipilä osoittaa lupaamalla kurjuutta ja taistelemalla lupauksensa puolesta.

Kaikesta tästä huolimatta monille vaikuttaa jääneen epäselväksi, miksi juuri kaikkein pienituloisimpien asemaa heikennetään Sipilän Suuressa harppauksessa, riippumatta siitä, ovatko he mukana työelämässä vai eivät.

Kysymyksen voi kääntää toisin päin: miksikäs ei? Sipilän linjaukset ovat aivan loogista jatkoa jo yli kaksikymmentä vuotta jatkuneelle politiikalle, jonka herättämä vastustus ei ole saanut ministeriöissä edes kahvikuppia läikähtämään.

Asian varsinainen pihvi on se, että me tarvitsemme köyhyyttä ja varallisuuseroja. Me tarvitsemme tuloerojen kasvua. Taloudellista eriarvoisuutta tuottamalla tuotetaan myös eri tavoin ajattelevia ja käyttäytyviä ihmisiä. Meidän järjestelmämme toimii tämän dynamiikan varassa, ja pyrkii siksi myös kyseistä dynamiikkaa vahvistamaan.

Uudet tutkimukset vahvistavat ikiaikaisen totuuden rahan ja vallan yhteenkietoutumisesta. Pienituloisimman väestönosan poliittinen passiivisuus on aivan yhtä hyvin tunnettu tosiasia, ja köyhyyteen putoaminen aiheuttaa usein itseään vahvistavan kierteen, kuten tiedetoimittaja Jani Kaaro kirjoittaa kolumnissaan Köyhyys on aivoja syövä loinen. Päivä kerrallaan selviytymiseen käpertynyt ihminen on helppo hallittava.

Henkilökohtainen taloustilanne vaikuttaa muuttavan ihmisen persoonallisuutta myös varallisuusasteikon toisessa päässä, siellä missä raha ja poliittinen vaikutusvalta keskittyvät. Helsingin Sanomien toimittaja Jussi Sippola kärjistää ilmiön otsakkeeksi Vauraus tekee ihmisen itsekkääksi ja köyhyys tyhmäksi. Taloudellinen menestys näyttää heikentävän sosiaalista älykkyyttä ainakin empatiakyvyn osalta.

Henkilökohtainen vauraus koetaan yleensä omaksi ansioksi, riippumatta siitä, mistä se on peräisin. Sen saavuttamiseksi on uhrauduttu ja ahkeroitu. On helppo kuvitella, että tästä näkökulmasta toisten ihmisten köyhyys näyttäytyy itse aiheutettuna tilana, yrittämisen puutteena.

Köyhyys johtuu siis laiskuudesta, työttömyys on työhaluttomuutta ja tasa-arvovaatimukset kateutta. Samalla jatkumolla mielenosoitukset ja lakot ovat ilmoitetuista tavoitteistaan riippumatta pelkkää vahingontekoa ja terroria.

Tällaisen moraalijärjestelmän vallitessa on täysin luontevaa, että hallituksen julistamiin talkoisiin osallistuminen on Sipilän vertaisille vapaaehtoista, mutta (toimeentulonsa perusteella) moraaliltaan kyseenalaisempi osa kansasta otetaan mukaan vaikka pakkolaeilla.

Sama ilmiö ulottuu yritysjohdon palkkioihin, joita maksetaan usein enemmänkin uskollisuuden kuin tulosten perusteella. Erityisesti valtio-omisteisissa yrityksissä käytäntö on herättänyt huomiota, ja sen on esitetty olevan osa uuden, velvollisuuksista vapaan maallisen rälssin syntyä. Iltalehti katsoo Sipilän hallituksen olevan synnyttämässä halpatyö-Suomea.

Meidän järjestelmämme siis vahvistaa itse itseään. Pyrkimys kohti vähemmän tasa-arvoista päätöksentekojärjestelmää edellyttää tuloerojen kasvua – ja päin vastoin.

On vaikea sanoa, milloin tämän kehityksen rajat tulevat vastaan, jos tulevat. Jyrkkäkään tulo- ja varallisuuserojen kasvu ei ainakaan näytä suuremmin muuttavan hallitsevan luokan käsityksiä. Köyhyys on edelleen moraalittomuuden osoitus, vaikka varallisuus keskittyisi yhtä jyrkästi kuin USA:ssa, jossa rikkain tuhannesosa omistaa jo yhtä paljon kuin ”köyhin” 90 prosenttia amerikkalaisista.

Kun vaatimukset tuloerojen kasvattamisesta alkavat noissa olosuhteissa olla jo mahdottomia, moraalittomuuden aiheuttamat tunnekuohut on purettava muilla tavoin. Britanniassa ja Yhdysvalloissa onkin jo noussut keskustelunaiheeksi (toki muualtakin tuttu) köyhiä kohtaan tunnettu avoin viha – jota voidaan osoittaa ja kanavoida monin tavoin.

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: