Aku Hirviniemen Esko.

Aku Hirviniemen Esko.

Kosioretkeltä häpeäpaaluun

Suomipoika nuolee haavojaan Kansallisteatterin hurjapäisessä ja suoravainuisessa Nummisuutarit -tulkinnassa, jonka aika on nyrjähtänyt sijoiltaan – pahasti.
Poliittisen teatterin uusi estetiikka on tässä ja nyt.

Kansallisteatterin nurkilla kokoontuu joukko pieniä ryhmiä, joissa väitellään, kehutaan, muistellaan, ollaan jotain mieltä.
Nummisuutarien esitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä on juuri päättynyt. Pysähdyn joukkoon, jossa vuoden 1965 Esko, Esko Salminen ja Topiasta näytelleen Kaarlo Halttusen tytär Marjukka Halttunen muistelevat 50 vuotta sitten syntynyttä versiota.
Marjukka muistaa miten hän silloin ”pikkulikkana” kuulusteli isää, joka opetteli rooliaan. Esko taas muisteli miten esitys oli täysveristä Kiveä. Siinä olivat tukkatupsut kohdillaan, ja Martan pamput.
”Mutta kyllä tämäkin, kunhan toisessa näytöksessä rauhoittui.”
Nummisuutarien veteraanit ottavat avosylin vastaan tulokkaan.

Varjokuvien pimeä maailma

Nautin esityksestä jokaisella aistillani. Maailmasta, joka syntyy varjokuvamaisesta takavalojen leikistä, musiikin kaikkivoimaisuudesta, dervissitansseista, pitkistä munkinkaavuista ja lierihatuista.
Rytmisesti rikas esitys tuo näyttämölle tamppaamaan suuret joukot, kotikylän mustakaavut ja häätalon iloittelijat.
Tänään Nummisuutarit on kansainvälisesti ryydittynyt tragedia päähenkilönään Woyzeck, Hamlet, Nuori Werther, Rosvot, Aleksis Kiven kaikki suuret esikuvat. Ja tietenkin Peer Gynt, unien globetrotter.
Eklektinen Kivi on imaissut itseensä kaikki vuosikymmenet, eri kulttuurit ja kielet, tapakulttuurin jyrkät muutokset, muistot, muistin ja nyky -Baabelin.
Janne Reinikaisen ohjaus, hänen yhdessä Eva Buchwaldin tekemänsä sovitus yhdistää monen aikakauden ja teatterisuuntauksen Nummisuutareiden ohjaustraditioita.

Suomi-Filmistä Turkkaan

Tulkinnassa on viitteitä moneen suuntaan: Suomi-filmistä Jouko Turkan tutinaerotiikkaan, romanttisen Suomi-kuvan kansantarinasta heviajan paahteeseen, jonka runsas laulumusiikki resonoi suuren näyttämön tiiliseiniä myöten paljastettuun tilaan. Ohjaus paukuttaa tekstiä kuin sarvipääperkele saluunan ovia.
Villi Länsi, sheriffi ja kahlekuninkaat astuvat keskelle Suomalaista kylää, hääjuhlaa ja krapulaansa huuhtovia kaupunkiasioiden hoitajia.
Leijonapaidassaan ja riipuksessaan Esko vaeltaa uhoten läpi harmaan kiven ja selättää hänelle suunnatun kohtalon: nähdä Kreeta vaimona puusuutarin käsivarsilla, lipevän eurooppakansalaisen Jaakon, joka puhuu Eskolle tuntemattomia kieliä.
Suomi on jakautunut. Puusuutarit. Nahkasuutarit. Rintamaat ja mielen korpikonnut.

Viel on Suomi voimissaan

Suomi on astunut kohti globaaleja ihmismarkkinoita, mutta nahkasuutarin poika on kiinni entisessä. Yksi koskenkorva saa hänessä padot auki. ”Viel´ on Suomi voimissaan.” Suomen lippu riehuu ja kiehuu, sotii ja sohii.
Suuri näyttämö jytisee hevipelimannien tömisevässä polkassa, ja kilisee hääpöydiltä kumoutuvissa ja pirstoutuvissa laseissa.
Katumusmatka tehdään juuristaan ylösalaisin riippuvien mäntyjen välitse. Kati Lukan lavastama lainaus on Juha Malmivaaran henkeäsalpaavasta, Lahden kaupunginteatteriin 1999 tekemästä Nummisuutarien päivityksestä.

Aku on Esko on Aku

”Juostaan pää mäntyyn”, huutaa Esko kossupullon jälkeisissä huuruissa. Aku Hirviniemen Esko jatkaa muiden eskojen historiallista ketjua. Hän on luonnonlahjainen kiivastelija, räjähtävää voimaa itseensä padonnut luuseri, testosteronia huokuva uros.
Iso lapsi.
Mitä jää jäljelle? Mihin muuhun kaikki tämä uho voisi johtaa kuin tähän.
Veri värjää sekä Eskon että tappelupukarin, joka päätyy arkkuun.
Häistä tuli hautajaiset. Ilojuhla sai surureunat.
Kansallisromanttiset kansankuvuksen ominaisuudet muuttuivat kiihkoksi ja lähisokeudeksi.
Viime päivien lehtiuutisiin kirjoitetut tragediat nähdään Kansallisteatterin lavalla sellaisinaan.
Tuhansia henkipattoja vaeltaa rajojemme yli, heitä joille Eskolla ei ole muuta asiaa kuin muukalaispelko
Unet, painajaiset nousevat kuviin. Ihmiset varjojen maassa kokevat olevansa uhattuja. Siksi he uhoavat itse. Pelosta. Pohjalla –ohjauksessa silmäntasaisen poliittisen kerronnan taiteelliseen ytimeen osunut Reinikainen tekee historiaa. Aleksis Kivi on nähnyt lävitsemme. Katsokaa.

Jälkikirjoitus 25.9.

Heräsin aamulla uutiseen Suomesta: Ku Klux Klanin poika on esittäytynyt turvapaikan hakijoille. Kiviä heitetty SPR:n työntekijän niskaan ja ilotulitteita bussia kohden. Ei mitään rikokseen viittaavaa. Suomalainen poliisi.
Onko tämä oikeusvaltio? Ahoi! Maata näkyvissä?
Janne Reinikaisen hurjapäisen päivitetty Esko-tulkinta onkin aivan mieto. Jos näyttämölle olisi laitettu elävästä elämästä jotain lähellekään Ku Klux Klanin kaltaista kohtausta, olisi sitä pidetty pahana ylilyöntinä ja Reinikaista kaistana. (Hän varmaan olisi joutunut kuulusteluihin.)

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Louserit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *