Vastaanotto Espoossa (joka laskettakoon tässä yhteydessä Helsingin lähiöksi) oli varsin positiivista. Itsekin pääsin paikalla käydessäni juttelemaan ohi menneen lenkkeilijän kanssa ja innostus oli käsinkosketeltavaa.

Kaikkihan rakastavat kunnon graffitia

Onko Helsinkiin tulossa katutaiteelle omistettu kaupunginosa ja jatkuuko katutaideintoilu ikuisesti? Saas nähdä ja tuskin.

Kun graffiti saapui Suomeen 80-luvulla noin kaikki olivat innoissaan. Sitten tuli vastareaktio paheksunnan ja nollatoleranssin muodossa. Maalaamisen kerrottiin johtavan huumekierteeseen ja kuolemaan. Helsingissä alkoi nollatoleranssi kaikkea katutaidetta kohtaan ja myös olemassa olevat luvalliset teokset maalattiin piiloon pois vandaalinalkuja inspiroimasta. Vartiointiliikkeiden miehet alkoivat pamputtamaan junnuja ja otteet kovenivat molemmin puolin.

Viima vuosina tilanne on kuitenkin lientynyt ja nyt lähes kaikki tuntuvat intoilevat katutaiteen perään. Lupaseiniä on pystytetty runsaasti ja kun Jukka Hakanen maalasi Arabiassa 8-kerroksisen talon päätyyn komean muraalin sitä käsiteltiin ja ylistettiin mediassa ja laajasti.

Vasemmistoliiton kunnanvaltuutettu Petra Malin jopa ehdotti kokonaista katutaidekaupunginosaa. Tämä kaikki on kertakaikkisen hienoa. En voi kuin iloita, mikäli saamme Helsinkiä hieman värikkäämmäksi ja eloisammaksi paikaksi elää ja olla.

Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri lausui avajaissanat kun tätä juhlistettiin.
Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri lausui avajaissanat kun tätä juhlistettiin.

Jukka Hakanen maalasi teoksensa osana Arabian katufestivaalia. Samassa tapahtumassa järjestettiin myös kaksi paneelikeskustelua suomalaisesta katutaiteesta nyt ja tulevaisuudessa. Mukana oli (itseni lisäksi) myös varsin virallista väkeä: keskustelun avaustervehdys saatiin Helsingin kaupungin kulttuurijohtaja Stuba Nikulalta ja mukana keskustelemassa oli myös apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri.

Virkamiehet suhtautuivat katutaiteeseen varsin myönteisesti, vaikka eivät ymmärrettävästi vandalismiin kannustakaan. Koko keskustelun voi katsoa täältä, jos sellainen kiinnostaa.

Myönteistä suhtautumista epäilemättä tarvitaankin, tai tuosta Petra Malinin ehdottamasta katutaidekaupunginosa ei varmaan tule mitään. Kaupungin aktiivista osallistumista tarvitaan jo sen takia, että rahan kerääminen asunto-osakeyhtiöiden osakkailta ei ole pelkästään vaivatonta. Voin kuvitella (vuosia taloyhtiön hallituksessa istuneena) vastaanoton, kun hallitus esittää ylimääräistä yhtiövastiketta, jotta ”saataisiin snadisti katutaidetta tohon talon seinään”.

Ei se mahdotonta ole, mutta ei myöskään helppoa eikä sen varaan voi rakentaa katutaidekaupunginosaa.

Kaupungin osallisuus kuitenkin toisi epäilemättä mukana kankeutta ja byrokratiaa. Esimerkiksi vuosia Helsingin virkamieskoneiston kanssa vääntänyt Viva Granlund on kohdannut monia yllättäviä hankaluuksia [http://uusi.voima.fi/artikkeli/2012/hieman-outsider/] hakiessaan lupia suurikokoisille seinämaalauksilleen.

Granlundilla meni pitkään, ennen kuin hän sai luvan maalata betonille. Vuosien ajan hän joutui maalaamaan vanerilevyille, jotka sitten pultattiin seinään. Suoraan betoniin maalaamisen pelättiin kannustavan graffitimaalareita. Vuosien yrittämisen jälkeen kesällä 2012 heltisi ensimmäistä kertaa lupa maalata suoraan betonille. Tänä vuonna sitkeys palkittiin jälleen kerran ja hän pääsi maalaamaan Helsingin halkaisevan Baanan seinään. Teemaksi valikoitui monimuotoisuus ja siirtymät (kuvassa teos vielä keskeneräinen).
Granlundilla meni pitkään, ennen kuin hän sai luvan maalata betonille. Vuosien ajan hän joutui maalaamaan vanerilevyille, jotka sitten pultattiin seinään. Suoraan betoniin maalaamisen pelättiin kannustavan graffitimaalareita. Vuosien yrittämisen jälkeen kesällä 2012 heltisi ensimmäistä kertaa lupa maalata suoraan betonille. Tänä vuonna sitkeys palkittiin jälleen kerran ja hän pääsi maalaamaan Helsingin halkaisevan Baanan seinään. Teemaksi valikoitui monimuotoisuus ja siirtymät (kuvassa teos vielä keskeneräinen).

 

Granlund on myös joutunut allekirjoittamaan sopimuksia, joissa varmistetaan että Helsingin kaupungilla (ja sen taidemuseolla) ei ole mitään velvoitteita taiteilijaa kohtaan. On sinänsä ymmärrettävää, että kaupunki haluaa turvata selustansa ja varmistaa, että sille ei synny esimerkiksi odottamattomia korjaus- ja huoltovelvoitteita teoksien myötä. Nähtäväksi jää, miten miten näiden kanssa sitten menee, jos kaupunki rupeaa aktiivinen osapuoli katutaidekaupunginosan luomisessa?

Samoin JussiTwoSeveniltä meni vuosia saada lupa maalata isoa kuvaa kotikaupunkinsa Espoon betonille. Nyt, apurahan ja ehkä myös viime kesän Salmelan taiteilijaresidenssin sekä Galleria Heinon myötä tulleen huomion myötä ääni muuttui kellossa. Lupa heltisi ja Jussi pääsi maalaamaan ensimmäisen sovituista alikulkutunneleista tänä keväänä.

Vastaanotto Espoossa (joka laskettakoon tässä yhteydessä Helsingin lähiöksi) oli varsin positiivista. Itsekin pääsin paikalla käydessäni juttelemaan ohi menneen lenkkeilijän kanssa ja innostus oli käsinkosketeltavaa.
Vastaanotto Espoossa (joka laskettakoon tässä yhteydessä Helsingin lähiöksi) oli varsin positiivista. Itsekin pääsin paikalla käydessäni juttelemaan ohi menneen lenkkeilijän kanssa ja innostus oli käsinkosketeltavaa.

 

Ei taidekentän ja virranomaisten laajempi yhteistyö siis ihan mahdoton ajatus Suomessakaan ole. Ehkä pisimmälle tässä on päästy Vantaalla, jossa Myyrmäen kaupunginosaliike ja kaupungin taidemuseo ovat yhteistyössä tilanneet kaupunginosaan katutaideteoksia. Viimeisin lisäys valikoimaan on chileläisen Un Kolor Distinto -taiteilijakaksikon juuri valmistunut teoskokonaisuus, joka peittää Myyrmäen juna-aseman ulkoseinät.

Myyrmäki-liikkeen puuhamies Petteri Niskanen pohti teoksen julkistamistilaisuudessa, että Helsinkihän on jo saanut Myrtsistä ensimmäisen katutaidekaupunginosansa. Hän näkee Vantaan tosiasiallisesti osana Helsinkiä.

Samoihin aikoihin muutama Myrtsin juna-aseman sisäseiniä koristellut taiteilija kutsuttiin maalaamaan myös viereisen Myyrmanni-kauppakeskuksen sisäpuolelle. Kauppakeskuksia pyörittävä Citycon on ennenkin yrittänyt integroida taiteen ja kauppakeskuksen eikä aina ole mennyt putkeen, mutta tällä kertaa homma näyttää menevän paremmin putkeen.

 

Un Kolor Distinton maalaukset käärivät Myyrmäen juna-aseman somaan pakettiin.

Näissä suurissa projekteissa on tietysti kyse asuinympäristön viihtyvyydestä, mutta kyllähän ajatukset monilla kiertävät myös rahaan. Maailmalla on paljon esimerkkejä siitä, että alakulttuurien (kuten katutaide) ympärille on onnistuttu kasvattamaan työpaikkoja. Monissa kaupungeissa katutaiteen ja katutaideteemaisten kaupunkikävelyiden ympärille on kasvanut kokonaisia turistiklustereita, jotka työllistävät taiteilijoita ja taiteesta kiinnostuneita.

Itsekin olen taapertanut monessa kaupungissa moisilla kävelyretkillä. Kiinnostavaa on ollut ja rahani olen oppaille sekä paikallisille yrittäjille jättänyt.

Arabian katutaideseminaarissa oli mukana myös Sara Kärpänen, joka vaikuttaa galleriatoimintaa ja kaupunkikävelyitä pyörittävässä Street Art Londonissa. Puhuttaessa mahdollisista kaupunkikävelyistä ja vastaavista Helsingissä hän huomautti, että Lontoossa katutaiteen ympärillä tapahtuva toiminta on alkanut saamaan liiankin kaupallisia piirteitä.

Kärpäsen (ja monen muun) mielestä taide kärsii, jos mennään raha edellä ja viimeistään siinä vaiheessa, kun katutaideteokset jyrätään graffitin muotoisilla mainoksilla alkaa kyräily. Vaikeampaa on sitten sanoa, mihin raja kaupallisen ja ei-kaupallisen välillä sitten pitäisi vetää mutta tämä ei ole vielä näköpiirissä oleva huolen aihe Stadissa.

Tämä on mainos. Tämä sattui kohdalle Lontoossa taannoin ja osa paikallisista oli nyreissään siitä, että alle oli jäänyt asiallisia teoksia. Ei sillä, että katutaide olisi ikuista, mutta mainoksen alle jääminen on vähän eri asia kuin taiteen alle jääminen.
Tämä on mainos. Tämä sattui kohdalle Lontoossa taannoin ja osa paikallisista oli nyreissään siitä, että alle oli jäänyt asiallisia teoksia. Ei sillä, että katutaide olisi ikuista, mutta mainoksen alle jääminen on vähän eri asia kuin taiteen alle jääminen.

Tämä on mainos. Tämä sattui kohdalle Lontoossa taannoin ja osa paikallisista oli nyreissään siitä, että alle oli jäänyt asiallisia teoksia. Ei sillä, että katutaide olisi ikuista, mutta mainoksen alle jääminen on vähän eri asia kuin taiteen alle jääminen.

Tarkoittaako tämä katutaidebuumi pysyvää muutosta ja ikuista onnea? Olen puhunut aiheesta yhden jos toisenkin tekijän kanssa ja monet heistä ovat pohtineet, että suhtautuminen katutaiteeseen menee heiluriliikkeenä. Ennemmin tai myöhemmin se vääjäämättä kääntyy toiseen suuntaan – nyt intoillaan ja kohta taas dumataan.

Ehkä tässä voi kuitenkin laittaa toivon sen varaan, että tällä kertaa virkamiehistössä ja poliitikkojen joukossa on useita itse katutaiteen parissa kasvaneita, jotka kykenevät rauhoittamaan sitä vastaliikettä. Tarpeettomat ylilyönnit ehkä vältetään. Samoin harrastajat eivät ole enää yksinomaan teinejä – aikuiset ja paikkansa elämässä löytäneet eivät niin herkästi ovat vastaan sellaista kyykyttämistä, mitä Stop töhryille -kamppiksen aikaan harjoitettiin.

Samoin muutos asenteissa näkyy kaupunkikulttuurin muutoksena laajemminkin. Ravintolapäivät, block partyt, katukirppikset ja muut itseohjautuvat yhteisölliset tapahtumat kielivät paremmasta huomisesta.

Sitä kohti kelpaa talsia.

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: