1.jpg

Valkoisten ristien tiellä

Teksti Erick Cabrera

Nicaraguassa autoilu on erinomainen tapa päästä hengestään.

“Tervemenoa autokouluun. Kurssi alkaa tammikuussa.”

Tuijotin syntymäpäiväkorttiani hämmennyksen vallassa. Kun aloin vähitellen tajuta, mitä kortissa luki, sydämeni alkoi hakata ja karvat nousivat pystyyn. Tämän lyhyen elämäni aikana olen kyllä saanut päähäni kaikenlaista, mutta en ollut ikinä ajatellut, että joskus ihan oikeasti opettelisin ajamaan autolla. Se on kallista ja vaarallista. Ja sitä paitsi minä olen yksityisautoilijaksi ihan liian ympäristötietoinen.

Olimme me kyllä viime aikoina puhuneet aiheesta. Oikeastaan olimme olleet jo vuoden päivät tilanteessa, jossa ilman autoa eläminen vaati melkoisesti aatteen paloa. Bussiasemalle ei kyllä ole matkaa kuin puolitoista kilometriä, mutta bussit kulkevat täällä tunnin välein – siis päiväsaikaan ja arkena. Jos haluamme kaupungille, kirkkoon, kirjastoon, kasvimaalle, uimahalliin tai neuvolaan, laitamme lenkkarit jalkaan. Korvatulehdusta poteva vauva piti taas vastikään työntää vaunuilla viiden kilometrin päähän terveyskeskukseen.

Matkanteko kävellen ei aina suju aivan mutkitta. Keväällä halusimme osallistua lipaskeräykseen Filippiinien taifuunin uhrien auttamiseksi. Punaisen Ristin toimisto, johon on matkaa ehkä seitsemän kilometriä, näytti navigaattorin kartalla olevan melko helpon kävelymatkan päässä. Lähdimme tarpomaan. Kun olimme kävelleet jonkin aikaa, vauva heräsi vaunuissa. Sillä oli nälkä. Vaippakin piti vaihtaa. Löysimme kahvilan ja asetuimme taloksi. Sitten huomasimme, että olimme kävelleet kilometritolkulla väärään suuntaan. Lopulta vaimo lähti vauvan kanssa kotiin ja minä etsin toimiston itse. Olin kotona reilun parin tunnin kuluttua, vaikka vain ihan vähän pyörähdin kirpputorilla ennen paluumatkaa. Kävellen kaikkeen saa kulumaan aikaa aivan loputtomasti.

Koska julkinen liikenne näillä seuduilla on jokseenkin olematonta, olen ollut vähän huolissani tulevaisuudesta. Kunhan kurssini on ohi, haluan alkaa etsiä töitä ihan tosissani. Mutta täällä kaikki työpaikat eivät ole niiden kymmenen olemassaolevan bussireitin varrella, eivätkä bussit aina kulje silloin kuin satut niitä tarvitsemaan. Jos saisin töitä vaikka Ilmajoelta, jaksaisinko ajaa yli 30 kilometriä päivässä pyörällä? Haluaisimme vielä jonakin päivänä asua maalla. Miten kävisimme kaupassa? Entä jos lapsille tapahtuisi jotakin, ja pitäisi äkkiä lähteä sairaalaan?

Mutta vielä kaikkien näiden hyvien syidenkin jälkeen ajatus minusta ajamassa autolla tuntui täysin päättömältä.

* * *

Minun kotimaassani autoilu on erinomainen tapa päästä hengestään.

Vuonna 2012 tilastoitiin 25 880 liikenneonnettomuutta, joissa loukkaantui 5 765 ihmistä ja kuoli 655. Suomessa samana vuonna loukkaantui 3 958 ihmistä ja kuoli 198. Maiden väkiluvut ovat jokseenkin samat. Suomessa onnettomuudet ovat laskussa, Nicaraguassa ne lisääntyvät vuosi vuodelta. Äkilliset virheliikkeet, ylinopeus ja rattijuoppous ovat onnettomuuksien yleisimpiä syitä.

Pääkaupunki Managuassa huristelevat reilusti yli puolet maan 440 tuhannesta autosta. Kaupunki rojahti perustuksiaan myöten maan tasalle 1970-luvun suuressa maanjäristyksessä, ja jota ei koskaan sen jälkeen vaivauduttu suunnittelemaan kunnolla uusiksi – ehkä siinä pelossa, että jonakin päivänä tulee uusi maanjäristys ja pilaa taas kaiken. Ei ole toimivaa liikennesuunnittelua. Ei ole jalkakäytäviä, suojateitä, jalankulkijoiden liikennevaloja. Ensimmäiset pyörätienpätkät on kuulemma juuri avattu, mikä on suoranainen ihme.

Managua on liikenneympyröitä, kaikkialla liikenteen seassa pomppivia kadunylittäjiä, tuulilasinpesijöitä, tulennielijöitä, pellejä ja kaupustelijoita, vanhoja kanabusseja, hevoskärryjä, ja kieroilta lakimiehiltä pelkällä rahalla lunastettuja “ajokortteja”, joita varten ei ole käyty päivääkään autokoulussa. Isot katumaasturit ja pystyyn lahonneet autovanhukset kilpailevat siitä, kuka vielä ehtii risteyksestä ennen punaisia. Kukaan ei muista, ketä pitäisi väistää, eikä kukaan edes välitä. Moottoripyörät ohittelevat autojonoja oikealta ja vasemmalta. Kuvittele tähän sirkukseen neljännesmiljoona autoa. Eipä ihme, että Managuassa sattuu seitsemän jokaisesta kymmenestä liikenneonnettomuudesta Nicaraguassa.

Managuan ulkopuolista maailmaa hallitsevat maantiet, jotka mutkittelevat vuoristoisessa maastossa ja saavat ylinopeutta kaahaavat moottoripyörät ja mikrobussit suistumaan säännöllisesti tieltä varsinkin sadekaudella. Kukaan ei käytä turvavöitä. Arjen optimismin, ylinopeuden ja tällaisten tieolosuhteiden yhdistelmä on tappava. Kaikkein vaarallisimpia ovat tiet, jotka yhdistävät pääkaupungin muuhun maahan. Insinöörien mukaan nämä tiet rakennettiin aikoinaan huomattavasti vaatimattomampia liikennemääriä silmälläpitäen. Nyt ne tukehtuvat autojen paljouteen. Vuonna 2010 pelkästään yhdellä Managuasta lähtevällä seitsemän kilometrin pätkällä tilastoitiin 354 onnettomuutta, melkein yksi vuoden joka päivälle. Niissä kuoli 16 ihmistä. Tie on koko maan vaarallisin.

Tässä liikennekulttuurissa olen viettänyt melkein koko elämäni. Kun ajattelen autoja, ensimmäinen assosiaatio on yleensä ryttyyn ajettu, palava autonraato tai valkoiset ristit, jotka koristavat teiden varsia, paikoin tiheinä kuin metsä. Ristit, joiden juurelle joku on juuri tuonut kukkia, jonkun edesmenneen teiden virtuoosin muistolle. Ja minä olin menossa autokouluun.

* * *

Päivää ennen autokoulun alkua puhelimeni soi. Se oli autokoulun opettaja, joka halusi jutella kanssani ja kysyä muutaman kysymyksen ennen h-hetkeä. Kerroin hänelle, että en ollut koskaan elämässäni ajanut autoa. Tunnustin, että minua pelotti aika tavalla.

“Monet, jotka ovat aloittaneet ihan nollasta, ovat nyt tosi hyviä kuskeja”, opettaja lohdutteli minua. “Niin että älä sinä ole yhtään huolissasi.”

Ajattelin helpottuneena, että auton rattiin ei onneksi tarvinnut sännätä saman tien. Ensin olisi teoriatunteja, ja siinä minä vielä pärjäisin. Mutta olisinko ollut menossa kolmannelle teoriatunnilleni, kun opettajani sanoi, että minun pitäisi tulla tuntia aikaisemmin. Kun saavuin koululle, hän oli vastassa.

“Oletkos valmis?” hän kysyi.

“Ai mihin muka”, minä vastasin hölmönä.

“Nyt lähdetään ajamaan.”

Eihän tämän näin pitänyt mennä. Tuo ukonrahjus oli taatusti tullut hulluksi. Enhän minä mitenkään voinut vielä ajaa. Tuosta noin vain. Pystymetsästä. Mutta opettaja vei minut muitta mutkitta parkkipaikalle, selitti hiukan miten mikäkin poljin ja vempain toimii, ja ilmoitti sitten, että nyt on sinun vuorosi. Istuin kuskin penkille kauhusta halvaantuneena, ja opettaja alkoi antaa minulle neuvoja. Jalka sinne ja käsi tänne. Ihmeekseni auto ei sammunut, vaan sain sen liikkeelle. Ajoin monta kierrosta. Joka kierroksella tunsin voitonriemun kasvavan. Olisin voinut jatkaa ja jatkaa. Viimeinkin tiesin, millaista se oli! Olin kuin lapsi uuden lelun kimpussa. Ymmärsin, miksi niin monet hankkivat auton, vaikka eivät oikeasti edes tarvitse sellaista. Autolla ajaminen oli aivan mahdottoman mukavaa ja jännittävää. Siihen oli helppo jäädä koukkuun.

* * *

Nyt olen käynyt jo kaikki teoriatunnit ja kahdeksan ajotuntia. Olen oppinut autolla ajamisesta vaikka mitä. Loistava opettajani Hannu on paitsi mukava mies, myös huippuammattilainen, autokoulunopettaja toisessa polvessa. Hän käyttää vertauksia, esimerkkejä ja tarvittaessa vaikka viittomakieltä. Hannun ajotunnit eivät ole mitään pinnallista ulkolukua. Hän saa minut tajuamaan itse omilla aivoillani, miksi missäkin tilanteessa toimitaan juuri tietyllä tavalla.

Yksi asia, jota hän ei koskaan lakkaa toistamasta on se, että kun olen auton ratissa, minun vastuullani on paitsi kyydissä olijoiden, myös minua ympäröivien tielläliikkujien henki. Se kuulostaa pelottavalta, mutta myös motivoi. En halua, että kukaan kuolee siksi, että teen liikenteessä tyhmiä virheitä.

Vähän aikaa sitten sain Nicaraguasta viestin, joka sytytti Hannun sanat vilkkumaan päässäni kuin neonvalot. “Muiden-ihmisten-henki-on-sinun-vastuullasi.” Plink. Plink. Kun uutiset saapuivat, ymmärsin, että en koskaan, hetkeäkään voisi suhtautua tähän vastuuseen kevyesti.

Yksi serkuistani oli sairaalassa kriittisessä tilassa. Hän oli odottanut tien vieressä bussia, kun humalassa ajava rekkakuski oli tehnyt pienen ohjausvirheen ja rekka lähti käsistä. Serkkuni sattui valitettavasti seisomaan juuri siinä kohdassa, jossa tämä pieni virhearvio tapahtui. Hänet on leikattu tähän mennessä kymmenen kertaa, mutta hän ei koskaan enää kävele kunnolla.

* * *

Mutta sellaista sattuu Nicaraguassa koko ajan. Yli puolet liikenneonnettomuuksista johtuu alkoholista. Niistä melkein seitsemästäsadasta kuolleesta 230 oli onnettomuudessa, jossa kuljettaja oli humalassa. Suomessa taas rattijuopottelun seurauksena kuolee noin 60 henkeä vuodessa. Luku on pienentynyt kolmanneksella viimeisen kymmenen vuoden aikana, ja rattijuoppojen aiheuttamissa onnettomuuksissa loukkaantuu 45 prosenttia vähemmän ihmisiä. Miksi nämä onnettomuudet lisääntyvät koko ajan Nicaraguassa, mutta vähentyvät Suomessa?

Joka vuosi Suomen poliisi pysäyttää ja puhalluttaa 1,2–1,8 miljoonaa kuljettajaa. Teiltä onnistutaan raivaamaan parikymmentä tuhatta rattijuoppoa. Se on murto-osa todellisten rattijuoppojen määrästä, mutta tällä työllä on merkitystä. Mitä tapahtuisi, jos poliisi lakkaisi vaikkapa resurssipulan vuoksi puhalluttamasta, ja kaikki nämä 20 000 jatkaisivat ajelua? Olisiko kuolleita kuudenkymmenen sijaan 230 niin kuin Nicaraguassa? Tuskinpa vain: kas, kun Nicaraguassa on vaivaiset 440 tuhatta autoa, Suomessa niitä on yli kolme miljoonaa.

Auton rattiin on äärimmäisen helppoa istahtaa vahingossa hieman liikaa nauttineena. On melkein mahdotonta huomata itse humalatilaansa tarkkailemalla, missä vaiheessa ei voi enää ajaa. Promillemäärät, jotka jo lisäävät onnettomuuksien riskiä, eivät tunnu yleensä vielä missään. Tutkijoiden mukaan jo 0,5 promillea tai enemmän alkoholia veressä lisää onnettomuuden riskiä 40 prosentilla. Tämä määrä alkoholia löytyy helposti verestä kahden vaivaisen oluttuopin jälkeen. Nicaraguassa rattiin lähdetään rommipullon ja vielä toisenkin jälkeen ja todetaan, että kyytiin vain, olen vielä ihan ajokunnossa. Jos olen jostakin asiasta tosi iloinen niin siitä, että lopetin pari vuotta sitten alkoholinkäytön kokonaan. Onpahan ainakin yksi murhe vähemmän. Kaikkien näiden ajamisen koukeroiden, liikennesääntöjen ja riskien hallitsemisen sekamelskassa minulla on ihan riittävästi hallittavaa.

* * *

Autoilun luultavasti kaikkein suurin vaara piilee siinä, että se vahingoittaa ympäristöä. Kyllä minä sitä mietin vieläkin, ihan koko ajan. Joka kerta, kun auton käynnistää, se alkaa suoltaa ilmakehään aineita, jotka eivät sinne oikeasti kuulu. Jos jonakin päivänä saan ajokortin ja hankin auton, en halua käyttää sitä turhaan. Kävelemme siis jatkossakin kirjastoon ja kirpputorille. Joka paikkaan ei tarvitse kaahata autolla. Pysytään terveempinäkin, kun hyötyliikutaan.

Mutta yhden turhan reissun kyllä haluan tehdä. Sen aika koittaa sitten joskus Nicaraguassa. Haluan istuttaa isäni ja äitini auton kyytiin ja viedä heidät viikonlopuksi lomailemaan johonkin kauniiseen paikkaan, jonne he eivät koskaan ole päässeet, koska… No, koska heillä ei ole koskaan ollut autoa, eivätkä he kai edes tunne ketään, jolla olisi. Laitetaan turvavyöt kiinni, istutaan asianmukaisesti ja turvallisesti penkeillä eikä seisoskella auton lavalla, ja lähdetään köryyttelemään. Kuunnellaan autoradiosta ikivihreitä ja rancheroja.

Vanhempani saavat katsella ohi vilistäviä maisemia ja minä ajan kieli keskellä suuta, etten vahingossa törmää lehmään, koiraan tai hevoseen. Leppoisalla, eukalyptuspuiden varjostamalla suoralla avoimesta ikkunasta sujahtaa sisään kuolleen autoilijan haamu. Se neuvoo, että seuraavaan mutkaan kannattaa ajaa vähän hiljempaa. Valkoiset ristit seuraavat matkaamme mykkänä kunniakujana. Niiden juurella kuihtuvat kukat aamupäivän auringossa. Siinä mutkassa elämä tuntuu vähän aikaa silmänräpäykseltä. Tältä hetkeltä.

“In this bright future you can’t forget your past.” (Bob Marley)

Käännös: Nina Sarell.

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu