1.jpg

Universumin ikkuna

Teksti Erick Cabrera

Ihminen pärjää ilman vettä kolme vuorokautta. Mutta kuinka kauan on mahdollista pysyä hengissä ilman puhelinta?

Yhtenä päivänä huomasin, että puhelimeni ei toiminut kunnolla. Se oli ärsyttävää. Puhelin oli tosi hieno älypuhelin, ja käytin sitä ihan koko ajan. Pidin yhteyttä veljieni ja ystävieni kanssa Facebookilla ja Whatsappilla ja etsin sanakirjasta sanoja suomen tunnilla. Pelasin, otin valokuvia, luin nicaragualaisia sanomalehtiä, kuuntelin musiikkia ja käytin navigaattoria. Ja nyt puhelin toimi aivan miten sattuu. Siitä loppui virta ennen aikojaan ja se saattoi sammua aivan yhtäkkiä. Kiukutti. Vekotin ei ollut vielä edes vuoden vanha, ja nyt se oli jo mäsänä. Olin saanut sen joululahjaksi, ja siitäkin oli vähän paha mieli. Olinko huolehtinut siitä huonosti ja rikkonut sen itse?

Takuuta oli onneksi vielä jäljellä. Luuri oli siis viisainta viedä takaisin liikkeeseen.

Kun otin vuoronumeron ja istuin jonottamaan, minua alkoi vähän kauhistuttaa. Uumoilin, että näin isolla liikkeellä ei ollut tarjota varapuhelinta. Mitähän tästä tulisi? Tähän saakka yhteydenpito Nicaraguaan oli ollut sujuvaa ja runsasta. Vaihdoin veljieni, siskonpoikieni, serkkujeni, työ- ja opiskelukavereideni kanssa kuulumisia harva se päivä. Nyt siitä tulisi loppu. Putoaisin kommunikaatiotyhjiöön.

Kävelin liikkeestä ulos. Taskussa tuntui tyhjä, suorakulmion muotoinen kohta. Tuntui kuin olisin ollut alasti.

* * *

Ensimmäisinä päivinä oli tosi vaikeaa. Huomasin käyttäneeni puhelinta aivan kaikkeen. Minulla ei ollut edes herätyskelloa. Lainasin vaimon puhelinta ja kyselin opiskelutovereiltani, monenko aikaan kimppakyytimme starttasi minäkin päivänä kohti koulua. Olin tottunut katsomaan kelloa puhelimesta. Nyt piti opetella uudelleen käyttämään rannekelloa.

Olen niitä tyyppejä, jotka vilkuilevat puhelimesta vähän väliä jotain: uutisia, viestejä, sähköpostia, säätietoja. Nyt ei ollut uutisia eikä postia. Musiikki ei soinut korvissa. Se hauska peli, jossa ukkeli ajaa mopolla mäkiä ylös alas ja romuttaa välillä kulkupelinsä, ei enää täyttänyt vapaahetkiäni. Hauskat hetket ja kauniit maisemat jäivät kuvaamatta, ne oli tallennettava lokeroihin, jotka olivat olleet pitkään käyttämättä. Muistoihin. Sydämeen.

Mutta kun ensimmäiset viikot ilman puhelinta olivat kuluneet, minut oli vallannut ihmeellinen rauha. Sen kaltaista en ollut tuntenut pitkään, pitkään aikaan. En enää tuntenut oloani neuvottomaksi vaan iloiseksi. Olin vapaa. Uhkuin hyvää tuulta ja ennenkuulumatonta riippumattomuuden tunnetta. Olin menettänyt puhelimen, jonka kaltaisista jokseenkin koko ikäpolveni Nicaraguassa näkee märkiä päiväunia, ja se oli yksi mahtavimmista jutuista pitkään aikaan.

* * *

“Haluan vaihtaa puhelimeni. Markkinoille on tullut uusi malli.” Näinhän me reagoimme, kun joku keksii taas vähän uudemman ja hienomman matkapuhelimen.

Milloin tämä hulluus alkoi? Aloin tutkia hiukan matkapuhelinten historiaa.

Jotta pääsisimme ensimmäisen puhelimen syntysijoille, meidän on matkustettava aina toisen maailmansodan aikoihin saakka. Nämä olosuhteet herättivät toistuvia havaintoja siitä, että olisi todella kätevää pystyä kommunikoimaan langattomasti. Niinpä yhtiö nimeltä Motorola kehitti laitteen, jota kutsuttiin nimellä Handie Talkie H12-16. Se toimi radioaalloilla. Tämän laitteen avulla käytiin ensimmäiset langattomat “puhelut”. Muutama vuosikymmen myöhemmin keksittiin valtavat, 40 kiloa painaneet autopuhelimet. Varsinainen kädessä pidettävä matkapuhelin kuitenkin keksittiin vasta 1970-luvulla. Se oli kallis laite, jota käyttivät lähinnä suuret yritykset ja rahamiehet. Sen jälkeen jokainen vuosikymmen on tuonut mukanaan lukemattoman määrän erilaisia matkapuhelimia. Evoluutio on ollut nopeaa. On ollut jos jonkinlaista mallia, tyyliä, kokoa ja väriä. Se, mihin kaikki nämä puhelimet ovat aikojen saatossa kadonneet, on mielenkiintoinen kysymys. Vaikkapa viisi vuotta vanha puhelin näyttää nyt isoisän aikaiselta.

Halusin tietää lisää. Mistä nämä arkielämämme muuttaneet aparaatit oli tehty? Aloin etsiä tietoa, ja mitä enemmän tiesin, sitä mietteliäämmäksi kävin. Jokaisessa matkapuhelimessa on ainakin 80 kemiallista ainetta. Metalliseoksia, muovia, mineraaleja, keramiikkaa, lasia. On elohopeaa, jodia, arsenikkia, galliumia, tantaalia sekä koltaania, jota kaivetaan etenkin Keski-Afrikassa. Kongon demokraattisen tasavallan ja Ruandan rajaseudulla on valtava koltaaniesiintymä. Ilman tätä koltaania maailmamme teknologinen todellisuus ei olisi mahdollista sellaisena kuin me nyt sitä elämme. Siksi koltaani on haluttua tavaraa. Kongon ja Ruandan rajamailla sijaitseva koltaaniesiintymä on verisen sisällissodan keskeisimpiä rahoittajia. Koltaania kaivetaan hyvin rustiikkisilla menetelmillä, hiukan samaan tapaan kuin entisaikaan kaivettiin kultaa. Siksi se on myös vahingoittanut ympäristöä hirvittävällä tavalla.

Kongolainen työläinen ansaitsee kymmenisen dollaria kuussa, mutta koltaania kaivava kaivostyöläinen saa kymmenestä viiteenkymmeneen dollaria joka viikko. Tämän tienatakseen on tosin siedettävä täysin epäinhimillisiä työolosuhteita. Jos kaivosmies oikein rääkkää itseään, hän onnistuu hyvänä päivänä kaivamaan maan uumenista noin kilon verran koltaania. Koltaanin lisäksi hän tulee tutuksi monenlaisten muiden radioaktiivisten mineraalien kanssa. On uraania, toriumia ja radiumia. Työntekijät altistuvat jatkuvasti näille aineille. Huomattavan monet sairastuvat. Ketään ei tietenkään sen suuremmin kiinnosta, kuinka näille ihmisille käy.

Matkapuhelinten määrä ylitti muutama vuosi sitten maailman asukasluvun. Uusia puhelimia myydään yli miljardi vuodessa. Yksin Euroopassa heitetään vuosittain pois sata miljoonaa puhelinta. Jokunen prosentti näistä päätyy kierrätykseen. Suurin osa ei. Väärään roskikseen heitetyt matkapuhelimet ovat ympäristölle vaarallista ongelmajätettä. Koska jätettä ei yleensä käsitellä asianmukaisesti, sen myrkyt päätyvät luontoon.

Matkapuhelinliikkeestä soitettiin. Puhelimeni oli palannut huollosta. Käynnistin sen ja kokeilin, joko se toimisi moitteettomasti. Ei toiminut. Vein sen takaisin huoltoon. Se palasi huollosta. Se ei toiminut vieläkään. Vein sen takaisin huoltoon.

“Jos tätä ei kolmannellakaan kerralla saada toimimaan, se vaihdetaan uuteen”, myyjä lupasi.

Minun olisi kai kuulunut ilahtua.

* * *

Kun en enää elänyt puhelimeni syövereissä, minulla oli aikaa tarkkailla ympäristöäni. Matkustin monta kertaa Seinäjoelta Helsinkiin, ja Yali-poikani kanssa matkustin yleensä lasten leikkivaunussa. Skenaario oli aina sama: vanhemmat istuivat penkeissään puhelimiaan tuijottaen, lapset leikkivät yksin tai kaatuilivat toistensa päälle liukumäessä. Ravintoloissa näin pariskuntia, jotka syövät puhelin toisessa kädessä. Joululomalla olin käymässä Ruotsissa. Laivalla oli ryhmä japanilaisia, jotka ilmeisesti matkustivat yhdessä. He istuivat yhdessä rykelmässä, mutta kukaan ei puhunut kenellekään. Kaikki hymyilivät, mutta he eivät hymyilleet toisilleen. Kaikkien hymy oli osoitettu puhelimen näytölle, josta kajastava valo loisti heidän kasvoilleen ja sai koko kuvaelman näyttämään entistä aavemaisemmalta.

Puhelin tekee koulutetuista ja hyväkäytöksisistä ihmisistä hajamielisiä ja töykeitä. Puhelin kaivetaan taskusta mitä älyttömimpinä hetkinä: kesken keskustelun, illallispöydässä, vierailulla ystävien luona. Puhelimeensa uppoava ei enää ole paikalla. Hän on poistunut omaan maailmaansa ja jättänyt muun seurueen pyytämättä anteeksi tai hyvästelemättä. Katsele vaikka itse joskus ympärillesi, kun olet kahvilassa tai ravintolassa. Aina joku katoaa kesken kaiken puhelimeensa.

* * *

Kuva: Erick Cabrera.

Olin ilman puhelinta puolitoista kuukautta. Lopulta yhden puhelimen talous alkoi käydä hiukan hankalaksi, ja ostin itselleni uuden. Se maksoi kympin. Sillä voi soittaa ja lähettää viestejä, ja siinä on herätysääni, joka nostaa kuolleetkin haudoistaan. Se on ihan hyvä puhelin. Tätä kirjoittaessani odotan edelleen uutisia superhienosta älypuhelimestani. En tiedä, saadaanko se kenties vielä joskus hengittämään. Oikeastaan ihan sama.

Täällä Suomessa suhteen matkapuhelimeen kuuluukin olla kiihkeä ja läheinen. Suomea sellaisena kuin me sen tänä päivänä tunnemme ei olisi ilman matkapuhelinta. Nokian haudalla vuodatetaan kyyneleitä vieläkin, ja uutta Jolla-puhelinta odotetaan kuin Messiasta. Täällä ei ehkä ole viisasta lausua ääneen tällaisia ajatuksia. Korostan, että en halua loukata kenenkään tunteita sillä, mitä aion nyt sanoa. Mutta aion tehdä sen silti.

Minulla on ollut hyvää aikaa pohdiskella uutta teknologiaa ja suhdettani siihen. Mitä enemmän mietin, sitä enemmän minusta on alkanut tuntua siltä, että älypuhelin luo ympärillemme maailman, jossa et enää ole oikeasti olemassa. Olemme jo osittain menettämässä kykymme olla sosiaalisia niiden ihmisten kanssa, jotka ovat seurassamme. Meidän on helpompi viettää aikaa virtuaalisten ystäviemme seurassa. Niin, sanoin virtuaalinen ystävä. Sosiaalisissa medioissa pyörivät olennot, joilla on tuntemiemme ihmisten nimiä, eivät ole todellisia henkilöitä. Todelliset henkilöt eivät ole yhtä huolellisesti rakennettuja. He eivät valikoi kaikkea sanomaansa yhtä suurella hartaudella. He eivät näytä instagrammeiltaan, koska tosielämässä ei pysty valitsemaan itselleen pelkästään edullisia kuvakulmia. Heidän elämänsä ei ole pelkkiä huippuhetkiä, lomakuvia ja lasien kohottelua ja puolimaratonin maaliviivalle saapumista. Heille ei välttämättä kuulu juuri nyt yhtään mitään. Heitä ei voi myöskään tervehtiä juuri sillä hetkellä kun itse sattuu haluamaan, eikä jättää napin painalluksella yksin kahvilan nurkkapöytään, kun tulee muuta tekemistä.

Älypuhelin vahvistaa meissä tunnetta siitä, että voimme kokea monta asiaa kerralla, elää monessa tilassa ja roolissa yhtä aikaa, menettämättä ainoatakaan herkkupalaa elämän virrasta. Ei se oikeasti toimi niin. Olemme samaan aikaan kaikkialla, mutta emme enää läsnä missään ajassa tai paikassa. Olen vaimoni ja lapseni kanssa täällä Suomessa, mutta samaan aikaan lörpöttelen joutavia ystävieni kanssa Keski-Amerikassa. On sellaisiakin filosofioita, joiden mukaan olisi hyvin terveellistä olla läsnä tässä hetkessä. Niiden mukaan elämästä on mahdollista saada kaikki irti juuri siellä, missä olet nyt. Sitä voi vaikka alkajaisiksi kokeilla, uskaltaako päästää irti puhelimesta, kalleimmasta aarteesta. Universumin ikkunasta. Testata, miltä tuntuu sulkea tie kaikkiin maailman mahdollisuuksiin. Olla vain yhdessä paikassa ja ajassa kerrallaan, koko keholla, sydämellä ja mielellä. Viipyä tässä tilassa. Pitkään.

Eikö olekin vähän pelottava ajatus?

“Emancipate yourselves from mental slavery. None but ourselves can free our minds.” (Bob Marley)

Käännös: Nina Sarell.

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu