Tällainen on brittiyliopisto

Teksti Fanny Malinen

Kokopäiväinen opiskelu on antoisaa, jos kaikki menee hyvin.

Harvardissa opiskeleva Matti Parpala kirjoitti hiljattain Aalto-yliopiston Aino-lehdessä siitä, kuinka yliopisto korjataan. Luin kirjoituksen mielenkiinnolla, sillä olen joitakin vuosia ollut äänekkäästi sitä mieltä, että brittyliopistoja ei tulisi viedä amerikkalaiseen suuntaan, mutta tunnistin Parpalan kuvauksesta monta kohtaa.

Muutamaa avoimen yliopiston kurssia lukuunottamatta en ole koskaan opiskellut Suomessa enkä niin ollen usko, että minun kannattaa ryhtyä jakelemaan ohjeita suomalaisyliopistoille. SOAS ei myöskään ole Harvard, vaikka arvostettu yliopisto onkin.

Koska olen pitänyt tätä blogia kohta nelisen vuotta opiskelijana kirjoittamatta juuri ollenkaan itse opinnoista täällä, ajattelin kuitenkin että tässä viimeisten lopputenttien keskellä olisi hyvä hetki selittää, miten homma brittiläisessä yliopistossa menee. Uskon nimittäin kovasti opetukseen ja yliopistoon instituutiona, ja uskon, että siinä on vähän kaikkialla parantamisen varaa. Siksi eri maiden koulutuksesta kannattaa jakaa kokemuksia.

Jotkut niistä syistä, jotka vetivät minut tänne, ovat tietenkin täysin yliopiston ulkopuolella: kieli ja kansainvälisyys. Mutta se, että opetus kaikilla kursseilla koostuu sekä luennoista että pienryhmäsessioista, joissa keskustellaan teksteistä ja pidetään esitelmiä, kuulosti enemmän minun tavaltani oppia. Eihän kukaan niitä viikoittaisia artikkeleja pakota lukemaan, mutta on yksinkertaisesti noloa istua tunnin verran kymmenen hengen ryhmässä eikä pystyä osallistumaan keskusteluun ollenkaan. Läsnäolo kun on pakollista. Meidän pienryhmämme ovat yleensä tuommoisia 8–12 hengen. Oxford ja Cambridge, joilla on valtavasti enemmän resursseja tällaiseen pieneen lähinnä humanistisiin aineisiin ja kieliin erikoistuneeseen instituutioon nähden, tarjoavat kuulemma jopa 1-to-1-opetusta.

Totta kai meilläkin on massaluentoja. Tietenkään ne eivät aina ole täynnä inspiraatiota. Näyttäkää minulle luennoitsija, joka osaa sytyttää piilevän intohimoni mikrotaloustieteeseen, ja tarjoan paritkin kaljat. Syventävillä kursseilla luennoitsijat ovat kuitenkin usein alojensa huippuja ympäri maailmaa ja opettavat mielellään, mikä näkyy esimerkiksi siinä että he päivittävät jatkuvasti kurssisuunnitelmia ja lukulistoja.

Pienryhmäopiskelusta tekisi vielä parempaa se, jos osallistumisesta saisi arvosanan. Olen ollut yhdellä kurssilla, jolla niin oli, ja se paransi kaikkien panosta huomattavasti.

Yleensä arvosanat määräytyvät kuitenkin tenttien ja esseiden perusteella, joita kirjoitetaan kokovuotisia kursseja kohden yleensä yksi syys- ja yksi kevätlukukaudella. Niihin panostetaan arvosanojen takia ja koska se, että yliopiston pointti on pitkälti akateemisessa kirjoittamisessa ja argumentoimaan oppimisessa, tehdään aika selväksi. Esseistä saaduista kommenteista on tietenkin myös hyötyä tulevaa oppimista varten, ja vaikka kommenttien määrä ja laatu vaihteleekin, saa lisäpalautetta aina menemällä kysymään luennoitsijoiden tapaamisaikoina. Deadlinet ovat deadlineja: jokaisesta myöhästymispäivästä verotetaan arvosanassa, paitsi jos on esittää lääkärintodistus.

Ja tämä on tärkeää: kaikilla (ainakin kokopäiväisillä) luennoitsijoilla on tapaamisajat, ja opiskelijat ovat erittäin tervetulleita juttelemaan. Olen usein koputtanut professorin ovelle ja tunnin päästä huomannut istuvani edelleen tämän työhuoneessa juttelemassa uusliberalismista, elämästä tai yliopiston tulevaisuudesta.

Poikkeuksena tapaamisaikakäytäntöön on vain se, että yhä enemmästä opetuksesta vastaavat tuntisopimuksilla palkatut avustajat. Heillä on yleensä omat opintonsa ja väitökirjansa tehtävänä, eivätkä tuntimäärät, joita heille maksetaan, todellakaan kata kaikkia työtunteja. Niinpä on ehkä hyvä lisätä, että moni niistä positiivisista asioista, joita olen tähän mennessä listannut, on vaarassa, kun yliopistojen rahoitusta leikataan – mutta olen vuosien mittaan kirjoittanut sen verran paljon erilaisista työtaisteluista, yksityistämiskehityksestä ja velkaantumisesta, että yritän nyt keskittyä kertomaan opiskelukokemuksesta, vaikkei niitä voikaan toisistaan erottaa.

Kurssit kestävät siis vuoden tai puoli vuotta, ja tentit ovat aina toukokuussa. Opiskelu on intensiivistä suunnilleen syksyn toisesta viikosta lähtien, sillä esseiden lisäksi on viikoittaiset lukulistat, ja kurssien määrä on vakio – maisteriohjelmia voi tehdä joko koko- tai osa-aikaisena, kandintutkintoa vain kokoaikaisena. Tenttikauteen mennessä meininki on yleensä jo aikamoista paahtoa.

Harvardissa opiskeleva Parpala hehkuttaa varauksetta opiskelun kokopäiväisyyttä ja siihen sitoutumista. Vaikka sitoutuminen on tärkeää siinä mielessä, että se tekee läsnäolosta ei vain fyysistä, on kokopäiväisissä ja tarkasti vuodenkiertoon mitoitetuissa kursseissa kuitenkin se huono puoli, ettei elämässä aina mene kaikki ihan suunnitelmien mukaan.

Lienen siitä tyypillinen vasemmistolainen, että uskon siihen, ettei yliopistojärjestelmää tai mitään muutakaan instituutiota voi suunnitella vain niiden mukaan, jotka sujahtavat siitä läpi menestyksellä ja ilman rahallisia vaikeuksia.

Täällä sitä nimittäin kertaa koko vuoden, jos vaikkapa toukokuussa sairastuu sen verran pahasti, ettei voi tehdä lopputenttejään – tai jos elämässä tapahtuu jotakin muuta, kuten läheisen sairastuminen, mikä estää keskittymästä opiskeluun juuri tuossa vaiheessa vuotta. Jo tenttikautta ennen opiskelun tahti on sen verran intensiivistä, että monikin meistä on jossakin vaiheessa vuotta sairastunut, väsynyt tai muuten vain jäänyt opinnoissaan jälkeen vain huomatakseen, että vaihtoehtona on kerrata koko vuosi. Se tietenkin tarkoittaa sitä, että lukukausimaksujen muodossa kertyy enemmän velkaa kuin oli alunperin suunnitellut.

Siinä, että opiskelun tahti on ennalta määrätty, on siis puolensa ja puolensa: näin loppumetreillä se ainakin sopii. Sitä tietää täsmälleen, että opinnot ovat purkissa. Ei tarvitse laskea opintopisteitä ja pyörittää byrokratiaa, ei miettiä kesäopintoja ja stressata opintotukikuukausia, ei tuntea kiusausta lykätä opintosuoritusten palauttamista.

Jos saisin suunnitella yliopiston alusta asti, olisi opetus tuskin kovin erilaista kuin täällä: keskustelevaa eikä liian virallista. Unelmayliopistoni olisi yhteisö, jossa keskusteltaisiin enemmän ja välitettäisiin vähemmän arvosanoista. Suurin este sille tuntuu valitettavasti olevan ympäröivä yhteiskunta, jossa kilpailu ja tehokkuusvaatimukset kukoistavat.

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: