1.jpg

Tää on taas niin tätä

Teksti Oona Juutinen

Lopunajan lauseet: Outolintu.

Outolinnun puolivälissä iski väsymys: tää on taas niin tätä. Jälleen yksi samoja peruspalikoita kierrättävä, nuorille suunnattu poliittisesti sisäsiisti dystopia. Kirjaa tekisi mieli lukea bingolista kädessä. Ai osioihin jakautunut yhteiskunta, jonka historiaa ja muutoksen syitä valotetaan vain puolivillaisesti? Joo, check. Tavalliselta vaikuttava tyttö, joka löytää sisältään erityislaatuisia voimia? Check. Valtavia haasteita tytölle kohdata ja voittaa, ja lopulta tämä nousee sankariksi? Bingo!

Kirja sijoittuu Yhdysvaltoihin, lähitulevaisuuteen, jossa ihmiset ovat sukupolvia sitten jakautuneet viiteen osastoon. Jakautumiseen johti sota sekä erilaiset mielipiteet siitä, mikä ihmisen heikkouksista oli sodan perimmäinen syy. Näiden heikkouksien hallitsemista varten muodostettiin osastot: itsekkyyttä sodan syynä pitävistä tuli Vaatimaton, vihaa soimaavista Sopuisa. Vilpillisyyttä inhoavista muodostui Rehti, pelkuruutta halveksivista Uskalias ja tietämättömyyttä syyttävistä Terävä. Kullakin osastolla on omat norminsa ja he elävät yhteistyössä, mutta samalla vahvasti erillään.

Muiden teini-ikäisten tavoin 16-vuotias Beatrice joutuu valitsemaan lopullisen osastonsa. Päätös on suuri: pysyäkö perheen luona, synnyinosasto Vaatimattomassa, vai valitako houkuttelevat, hurjia temppuja tekevät ja tatuoinnein koristautuvat Uskaliaat? Uusi osasto tarkoittaisi kaiken entisen hylkäämistä. Ketä hänen tulisi valinnoillaan miellyttää? Identiteettipohdiskelussa on potentiaalia, mutta se jää lyhyeksi kirjailijan siirtäessä seuraavalle vaihteelle. Beatrice saa nimittäin osastovalinnalle suuntaa antavasta taipumustestistä erikoisen tuloksen: hän on divergentti – outolintu, joka ei kuulu vain yhteen kategoriaan. Poikkeustulos on hengenvaarallinen ja se pitää piilottaa. Vallanhimoa ei ole saatu kytkettyä ihmisistä ja systeemi pyrkii eroon niistä, joita se ei voi hallita.

Outolinnun tarinan voisi melkein nähdä kannustuksena olla oma itsensä, silläkin uhalla että poikkeaa joukosta. Mutta valitettavasti päähenkilön valtava erinomaisuus vesittää viestin. Näiden formaattidystopioiden formaattipäähenkilöt tuntuvat aina olevan jonkinlaisia valittuja ja päätyvän profeetoiksi, pelastajiksi, vähintään vallankumousten johtohahmoiksi. Saako erilainen siis olla vain jos sattuu myös olemaan kaikin puolin tosi mahtava?

Itse näkisin mielelläni dystopioita kirjoitettavan tavallisten nuorten näkökulmasta, päivittäisen tason sankaritarinoina, joissa ihmisten pienet valinnat olisivat niitä suuria. Mutta taitaa olla niin, että sankaria ja tämän eeppistä matkaa on helpompi kuvailla kuin tavallisten ihmisten pyrkimyksiä elää oikein haasteiden edessä.

Veikkaan Outolinnun olevan viimeinen lukemani nuortendystopia vähään aikaan. Tällainen tusinatavara tursuaa jo korvista ja mieli halajaa nyt taukoa – tai sitten sitä bingolappua seuraavan kirjan lukemista piristämään. Mutta tutusta formaatista tykkääville Outolintu varmasti maistuu. Ja siihenhän nämä myyntimenestykset perustuvat: sarja toisensa jälkeen antaa lukijoille tasan sitä, mitä edellisen sarjan loputtua tilattiin täyttämään syntynyttä tyhjiötä. Ja niinpä muiden samanlaisten teosten tapaan Outolintukaan ei ehkä ole kovin omalaatuinen, mutta toiminnallinen ja vetävä kyllä. Käänteet vievät mukanaan ja koukuttunut lukija jatkaa sivujen kääntelyä, tahtoo tietää miten kukin täpärä tilanne päättyy.

Vinkki: päähenkilö selviää ja kääntää ne voitokseen. Tietysti. Bingo!

Veronica Roth: Outolintu. Suomentanut Outi Järvinen. Otava 2014. 363 s.

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Mitä sä täällä teet

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *