”Selvästi oikeudenmukainen sota”

Teksti Fanny Malinen

Ensimmäisen maailmansodan juhliminen kirjoittaa yksinkertaistettua historiaa Britanniassa.

Ensimmäisen maailmansodan syttymisestä on pian kulunut sata vuotta. Britanniassa sitä juhlistetaan muistomerkkien ja museoiden restauroinnilla. Myös lisäresursseja kouluille ja yhteisöhankkeille on saatavilla, jotta kasvavat sukupolvet saadaan tutustutettua sotahistoriaan: jokaisesta Englannin koulusta pääsee kaksi lasta tutustumaan Länsirintaman taistelupaikoille.

Ensimmäistä maailmansotaa muistellaan täällä hyvänä sotana. Opetusministeri Michael Gove kiteyttää näkemyksen: ”Ensimmäinen maailmansota saattoi olla ainutlaatuisen kauhea sota, mutta se oli myös ilmiselvästi oikeudenmukainen sota.” Olihan Saksan eliittien pyrkimys laajentaa vaikutusvaltaansa niin maantieteellisesti kuin poliittisestikin pysäytettävä.

Kyynikko näkisi tässä ehkä viittauksen kaikkiin niihin muihin konflikteihin, jossa Britannia on ollut osallinen viimeisen sadan vuoden aikana; jos Afganistanista tosiaan vetäydytään suunnitelmien mukaan tämän vuoden lopussa, saattaa vuosi 2015 olla ensimmäinen rauhan vuosi sitten ensimmäisen maailmansodan syttymisen.

Mutta satavuotispäivän äärellä on hyvä pysähtyä miettimään myös sen merkitystä, kuinka tapahtunutta muistellaan. Voiko historiaa tosiaan katsoa näin mustavalkoisesti? Onko olemassa oikeudenmukaista sotaa?

Saksan, jolla oli vain muutama siirtomaa, laajentumishalujen korostaminen kuulostaa vähintäänkin arveluttavaa valtiolta, jonka imperiumissa aurinko ei koskaan laskenut. Jälkeenpäin on toki helppo maalailla piruja saksalaisten ylle – vuonna 1914 Saksa oli kuitenkin demokraattinen valtio, jossa monipuoluejärjestelmässä olivat vallalla sosiaalidemokraatit, kuten historian professori Richard Evans muistuttaa.

Elintasokuilun kasvaessa vuoden 2014 Britanniassa ei liene ihme, jos vallanpitäjät haluavat painottaa kuvaa yhtenäisestä maasta, joka kamppaili oikealla asialla. Vuonna 1914 Britannia oli kuitenkin hajoamassa käsiin, ja sotaan lähtö kesytti kätevästi kotimaisen vallankumouksellisen liikehdinnän. Suffragetit olivat ottaneet käyttöön yhä militantimpia taktiikoita: vuonna 1912, kun pääministeri veti viime hetkessä pois päätöksen antaa naisille äänioikeuden, ryhtyi liike sellaisiin kansalaistottelemattomuuden muotoihin kuin itsensä kahlitseminen julkisille paikoille sekä sytyttämään postilaatikoita tuleen, olipa joukossa jokunen pommikin. Yhä useampi naisasialiikkeen vanki meni syömälakkoon, mitä hallitus yritti kontrolloida milloin pakkosyötöin ja milloin lainsäädännöllä, joka mahdollisti suffragettien vapauttamisen ja uudelleenvangitsemisen, kun nämä olivat palautuneet tarpeeksi istumaan tuomionsa loppuun.

Vuosi 1911 oli myös poikkeuksellinen lakkovuosi: Britanniassa oli kaiken kaikkiaan 872 lakkoa. Yksi kuuluisimmista on rautatieläisten lakko, joka johti mellakkaan Llanellin asemalla virkavallan ammuttua kaksi lakkoilijoista. Seuranneiden tulipalojen aikana kuoli vielä neljä ihmistä.

Pähkinänkuoressa tilanne kotimaassa oli sellainen, että Britannian johdon kannatti kääntää huomio kansainväliseen politiikkaan ja lähteä sotaan.

Sata vuotta myöhemmin, leikkauspolitiikan kurimuksessa ja saarivaltion kansainvälisen merkityksen kutistuessa entisestään Euroopasta etääntymisen myötä, poliitikoille sopii loistavasti korostaa historiankirjoituksesta valittuja osia Britannian yhtenäisyydestä sodan hetkellä ja jaloista päämääristä, joiden vuoksi nuoret miehet antoivat henkensä.

Se, joka kontrolloi mennyttä, kontrolloi tulevaisuutta: Se, joka kontrolloi nykyhetkeä, kontrolloi mennyttä. Jotenkin näin Orwell sanoi.

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Mitä sä täällä teet

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *