1.jpg

Sata vuotta lisää merijäätä

Teksti Maria Haanpää

Ilmastouutisia tammi-helmikuussa 2014.

Maailman ilmatieteen järjestö WMO on laskenut vuoden 2013 maailman virallisen keskilämpötilan. WMO:n mukaan viime vuosi oli mittaushistorian kuudenneksi lämpimin vuosi. Tilastojen neljästätoista lämpimimmästä vuodesta peräti kolmetoista on koettu vuosisadan vaihteen jälkeen.

WMO:n virallisissa lämpölaskelmissa käytetään aineistona ensisijaisesti Yhdysvaltain Noaan ja Nasan sekä Britannian Met Officen dataa. Nuo kolme tahoa käyttävät hivenen toisistaan poikkeavia laskutapoja, mutta kaikkien tulokset ovat tälläkin kertaa pääpiirteissään hyvin samankaltaiset.

Vuosille 1884–2013 laskettujen viisivuotiskeskilämpötilojen poikkeama vuosien 1951–1980 keskiarvosta. Animaatio päättyy kuvaan, joka esittää viimeisen viisivuotisjakson (2009–2013) lämpöpoikkeamaa. Siniset sävyt kuvastavat keskimääräistä matalampia ja keltaisesta punaiseen liukuvat sävyt keskimääräistä korkeampia lämpötiloja. Mitä tummempi sininen tai punainen sävy, sitä suurempi poikkeama keskiarvosta. (Video: Nasa/Goddard Space Flight Center Scientific Visualization Studio)

WMO julkistaa täyden yhteenvetonsa maailman ilmaston tilasta 2013 myöhemmin tänä keväänä. Sitä odotellessa viime vuoden keskeisiä säätapahtumia voi kerrata kartasta, joka on Noaan vuosiraportissa. Epävirallisempia pieniä koosteita ovat laatineet John Vidal/The Guardian ja Jeff Masters, joka on kerännyt myös erillisen kokoelman aivan erityisiä säävideoita viime vuodelta (varoitus: videot ovat paikoin hyvinkin järkyttävää katseltavaa). Euroopan satelliittijärjestön animaatio vuodesta 2013 (alla) on rakennettu satelliittikuvista, ja siinä on taustalla englanninkielinen selostus:

Tammikuu 2014 oli maailman mittaushistorian neljänneksi lämpimin tammikuu sekä Noaan että Nasan tilastoissa. Suurimmassa osassa maailman maa-alueita kuukauden keskilämpötila oli keskimääräistä korkeampi. Ajankohtaan nähden keskimääräistä kylmemmät alueet on merkitty karttaan sinisillä sävyillä:

Tammikuun 2014 keskilämpötilan poikkeama vuosien 1981–2010 keskiarvosta. (Kartta © Noaa)

Britanniassa tammikuu 2014 oli hyvin sateinen ja sen myötä tulvainen. Tammikuun kaikkien aikojen sade-ennätys rikkoutui esimerkiksi Englannissa ja Walesissa, missä paikallinen mittaushistoria alkaa vuodesta 1766.

Poikkeava tilanne on jatkunut Britanniassa vielä helmikuunkin puolella. Siitä on julkaistu näyttävä kuvakooste In Focus -blogissa.

Ekologian ja hydrologian tutkimuskeskus CEH ja Met Office ovat julkaisseet yhdessä raportin, jossa eritellään alkuvuoden rankkaa sadejaksoa ja sen mahdollisia syitä. Raportti ei esitä tyhjentävää selitystä sääkatastrofille. Pohjois-Atlantin yllä vahvistunut ilmakehän suihkuvirtaus saattaa olla yksi ilmiön aiheuttajista. Näillä asioilla on yhteys myös Kuninkaallisen meteorologisen seuran mukaan.

Australiassa vuosi alkoi ankaran helleaallon merkeissä (pdf), ja tammikuulle sattui vielä toinenkin kansallisesti merkittävä helleaalto (pdf). Australialainen Climate Council selostaa helleasiaa uudessa raportissaan, jonka otsikko on vapaasti käännettynä ”Helleaallot: kuumempia, pidempiä, useammin”. Raportin mukaan Adelaiden, Melbournen ja Canberran kaupungit ovat kuumentuneet jo sellaiselle tasolle, jolle niiden oli aiemmin arvioitu päätyvän vasta vuonna 2030.

Adelaiden yliopiston mukaan tammikuun helleaaltojen maastopalot tuhosivat kokonaan joitakin uhanalaisten lintulajien osapopulaatioita Etelä-Australiassa ja Victoriassa. Kärsineiden lajien joukossa ovat tummaemumaluri (Stipiturus mallee) ja mesikkolaji Manorina melanotis, jotka kuuluvat Australian endeemiseen linnustoon.

Maailman kaikki tummaemumalurit (Stipiturus mallee) sijaitsevat nyt niin suppealla alueella Australiassa, että pahimmassa tapauksessa yksi ainoa maastopalo voi hävittää lajin sukupuuttoon. (Kuva: Ron Knight/Creative Commons)

Tuossa ei suinkaan ollut kaikki, vaan lisää tammikuun erikoisia säähavaintoja maailmalta voi hakea Christopher Burtin blogista.

Arktisen merijään ala oli tammikuussa keskimäärin 13,73 miljoonaa neliökilometriä. Kyseessä on mittaushistorian neljänneksi pienin tammikuinen lukema. Jäiseksi luokiteltavaa merenpintaa oli tällä kertaa 800 tuhatta neliökilometriä vähemmän kuin vuosien 1981-2010 tammikuissa keskimäärin.

Arktisen merijään ala kasvanee tänä talvena vielä muutaman viikon ajan. Tilannetta voi verrata vuosien 1979–2000 havaintoihin: Merijään maksimilukema mitattiin tuolloin keskimäärin maaliskuun kymmenentenä päivänä, ja se oli keskimäärin 15,86 miljoonaa neliökilometriä.

Pohjoisen jäämeren jännittävää loppukiriä voi seurata Yhdysvaltain kansallisen lumi- ja jäätietokeskus NSIDC:n karttapiirroksesta ja tilastokuviosta, jotka päivittyvät vuorokauden viiveellä.

NSIDC:n tilastoimat satelliittihavainnot alkavat vasta 1970-luvun lopulta, mutta yli sata vuotta pidempää historiaa voi nyt silmäillä vuorovaikutteisesta ”Alaskan merijääatlaksesta”, joka julkistettiin viime kuussa.

Uusi, hieno ja kunnianhimoinen Historical Sea Ice Atlas on amerikkalaispainotteisen tutkimusyhteistyön tuote. Se on koottu havainnoista, joista varhaisimmat ovat tammikuulta 1850 ja tuoreimmat (ainakin tätä kirjoitettaessa) joulukuulta 2013. Mukana on myös satelliittidataa, kuten esimerkiksi taulukon alimmalla rivillä mainittu ”Nimbus-7 SMMR”, joka on Sääaseman lukijoille tuttu NSIDC:n merijääanalyysien kautta.

Jääkartasto kattaa paitsi Alaskan lähimeret (Beringinmeri, Tšuktšimeri) myös Kanadan arktisen saariston länsipuolella sijaitsevan Beaufortinmeren. Alueella sijaitsevat siis sellaiset Sääaseman uutisista tutut kohteet kuin merijään saartama Nome (uutiskatsaus 15.2.2012), Barrow jossa jäätä ei ollut näkyvissäkään (katsaus 28.11.2013) ja Point Lay, johon merijään puutteesta kärsineet mursut ovat turvautuneet useamminkin kuin kerran (katsaukset 15.9.2010 ja 7.9.2011). (Katso jääkartan käyttöä varten kohteiden sijainnit Wikipediasta: Nome, Barrow, Point Lay.)

Alaskan merijääatlaksesta uutisoi tuoreeltaan Alaska Dispatch, joka siteeraa hankkeen johtajaa, professori ja meteorologian tohtori John Walshia seuraavasti: ”On silmiinpistävää, miten ainutlaatuisia viimeiset viisi tai kuusi kesää ovat koko aineistossa Alaskan pohjoispuolisen merijääkadon osalta […] tämä seitsemän vuoden jakso on ennätysmäinen siinä 160 vuoden havaintoaineistossa, joka meillä on”.

Yksityiskohtaista tietoa kartastosta löytyy Historical Sea Ice Atlas For Alaska Waters -webinaarin nettisivulta.

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *