Sankaritarinoita ja onnettomuuksia

Totuus on tunnetusti sodan ensimmäinen uhri, mutta kolhittunakin se seuraa tapahtumien perässä (ei, en viittaa tässä Lehtilehden mottoon), ja ilmaantuu yleensä jonkinlaisella viiveellä päivänvaloon. Helsingin Sanomien eilisen uutisen mukaan Yhdysvaltojen erikoisjoukkoja epäillään sadoista murhista Afganistanissa. Amnestyn Wardakin maakuntaa käsittelevä raportti kertoo myös uhrien kidutuksesta.

Kun en tiedä, mitä tuohon jeesustelematta ja itsestäänselvyyksiä vältellen sanoisi, en edes yritä niitä kiertää. Jos valitsee puolensa ja saa päälle sopivan moodin, sodista voi ehkä tehdä sankaritarinoita. Yleispätevästi sota näyttäytyy kuitenkin vain onnettomuutena, jossa kaikki osapuolet ovat jonkinasteisia uhreja. Tämä ei tietenkään sulje pois sitä, että sotarikokset ovat sotarikoksia.

Näkökulman valinnalla on merkityksensä. Onnettomuuksia yritetään yleensä välttää ja ehkäistä, sankaritarinat taas vetävät puoleensa.

Hesarin uutisen kainalojuttu yrittää selvittää, mitä suomalaisjoukot tekivät Wardakissa syksystä 2012 kevääseen 2013. Virallisesti ne kouluttivat erikoispoliisijoukkoja koulutuskeskuksen aitojen sisäpuolella. Enempää vastauksia ei saada.

Afganistanin sodassa ja Suomen osallisuudessa siihen riittää muutenkin pengottavaa. Sheberghanin verilöyly 2007 on suomalaisessa Afganistan-uutisoinnissa jäänyt vähälle huomiolle. Ilmeistä on, että aseettomien mielenosoittajien ampumisen sivusta seuraaminen ei istu Suomen Afganistan-operaatiosta annettuun julkiseen kuvaan – eikä varsinkaan se, että ampujina toimineet paikallisiksi turvallisuusjoukoiksi nimitetyt pyssymiehet olivat saaneet ISAFilta koulutusta ja varusteita.

Vuonna 2006 käyty Maimanan taistelu (jonka jälkeen suomalaissotilaille jaettiin Vapaudenristejä ensimmäistä kertaa sitten toisen maailmansodan, ja joku taisi saada Naton urhoollisuusmitalinkin) on medialle helpompi tapaus, perinteinen ja selkeä sankaritarina. Samaan kategoriaan menee tietysti Iltalehden kesäkuinen juttu ”Suomalainen sankari johti ilmaoperaatioita Afganistanissa”.

Kun suomalaisupseeri puhuu alueen ”putsaamisesta” johtamillaan taisteluhelikoptereilla, olisi tietysti epäkorrektia kysyä, kuinkahan mahtoi olla oheisvahinkojen laita. Niistä ei jutussa puhuta, ja lukijana voi vain todeta, että kylläpä rauhanturvaaminen on muuttunut – sitä ei tunne enää entisekseen.

Rauhanturvaaminen on tietysti periaatteessa vanhentunut termi, joka on korvattu kriisinhallinnalla. Kriisinhallinnan merkitystä venyttämällä voidaan taas osallistua vaikka sotaan, kuten Afganistanin esimerkki on näyttänyt. Rauhanturvaamisella on Suomessa kuitenkin niin pitkät perinteet ja suuri kannatus, että varsinkin Afganistan-operaation alkuvaiheessa kyseistä sanaa käytettiin paljon. Kun siviilien suojelu epäonnistui muuallakin kuin Sheberghanissa, on siirrytty korostamaan operaation merkitystä Suomen Nato-suhteille ja joukkojen saamalle kokemukselle tositoimista. Suomen Afganistan-operaatio onkin siis tavallaan suuri harjoitusleiri.

Myönteisten Nato-suhteiden eteen on Suomessa ponnisteltu myös otsikoita sorvaamalla. Hiljattain törmäsin Facebook-päivitykseen, jossa naureskeltiin sitä, kuinka elokuussa 2014 julkaistussa uutisessa ”Ylen mittaus: Suomen Nato-jäsenyyden kannatus kasvaa” ”kyselyn mukaan 26 prosenttia vastaajista kannatti Suomen liittymistä sotilasliitto Natoon” ja ”Natoa vastustaa kuitenkin yhä liki 60 prosenttia vastanneista” – kun taas vuodelta 2011 olevassa uutisessa ”IS – Nato-kannatus huippulukemissa” ”Suomen Nato-jäsenyyttä kannatti 26 prosenttia ja vastusti 59 prosenttia vastaajista”.

Kasvusta huipulle ei siis ole kovin pitkä matka.

Ylen mukaan Nato-jäsenyyden suosio on ollut korkeimmillaan 90-luvun lopulla, jolloin liittoutumista kannatti hieman yli 30 prosenttia suomalaisista. Ukrainan kriisistä ja massiivisesta kampanjoinnista huolimatta vastaaviin lukuihin ei ole enää päästy, vaan sotilasliiton kannattajien määrä on vakiintunut 20-25 prosentin tienoille.

Mikä sitten selittäisi kannatuksen muutoksen 90-luvun lopun jälkeen? Vaikka Natoa johtava USA onnistui 2001 oikeuttamaan hyökkäyksensä Afganistaniin puheella terrorismin vastaisesta sodasta, siviiliuhrien määrä, sodan pitkittyminen sekä virallisten päämäärien ja käytännön toimenpiteiden ristiriita ovat kyseenalaistaneet operaation jo aikoja sitten.

Tekaistuilla perusteilla vuonna 2003 aloitettu Irakin sota, Guantámo, CIA:n salaiset vankilat ja Obaman kiihdyttämä lennokkisota ovat todennäköisesti avanneet monien silmät huomaamaan, ettei vapauden ja demokratian edistäjänä mielellään esiintyvä läntinen suurvalta välttämättä poikkea toimintatavoiltaan muista historian suurvalloista. Vaikka suomalaiset sotilasliiton kannattajat tekevät hartiavoimin töitä erottaakseen USA:n ja Naton mielikuvatasolla toisistaan, erikoisjoukkojen Wardakissa kiduttamat ja murhaamat afgaanit eivät ainakaan helpota heidän työtään.

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu