Pisaroita meressä

Teksti Sonja Hyppänen

Joskus minusta tuntuu että olen syntynyt väärään aikaan. Uneksin menneestä ajasta, jolloin seikkailu puhalsi laivojen purjeissa.

Pian on kulunut kuusi vuotta siitä, kun meri vei minut merenkävijäksi. Kevätaurinko seurasi askareitani ensimmäisen laivani kannella Suomen Turussa ja nyt kolmannen kannelta ihailen syysauringon viime säteissä kylpevää Sydneytä Australiassa. Nyt tämä blogikin on saavuttanut viidenkymmenen tekstin rajapyykin!

Joskus minusta tuntuu että olen syntynyt väärään aikaan. Uneksin menneestä ajasta, jolloin seikkailu puhalsi laivojen purjeissa. Menneet ovat ajat, jolloin meri oli suuri tuntematon täynnä maagisia olentoja ja ihmeitä. Me ihmiset olemme pyytäneet kaiken, minkä kiinni saamme ja paljon enemmän.

Laivoilleni ei lähdetä seikkailu tai henkilökohtainen etu mielessä. Työ on kovaa ja sydäntä särkee. Silti, väitän että kenenkään sydän täällä ei voi olla tyytymätön, kun seilaamme eteläisiä tai pohjoisia meriä kohti planeettamme villejä ja etäisiä kolkkia.

Elämä laivalla on palkkio itsessään. Täällä eletään, reagoidaan ja tarkkaillaan ilmoja. Laivat ovat antaneet minulle mahdollisuuden oppia ja rakastaa. Vaikka aloitan seitsemännen vuoteni laiva-asukkina, toisinaan tuntuu kuin olisin vieläkin kansiharjoittelija kuunarin kannella.

Pohjoisen kesä oli lämmin, kun purjehdin ensi kertaa pohjoisia meriä. En voinut olla hurahtamatta mereen ja tuuliin. Opin kuinka kolmimastoinen purjelaiva seilaa ja kääntyy kymmenen purjeen voimin. Pukspröötin ylittäessä tuulensilmän ja purjeiden pullistuessa jälleen ei riemullani ollut rajoja. Rakastin laivan isoja lastiruumaan johtavia luukkuja. Päivän taukojen aikana nautin luukkujen vihreän peitteen imemästä auringon lämmöstä. Yövahdin koittaessa luukkujen päällä maatessa saatoin tuijotella tähtiä ja heiluvia mastoja. Jos tuijotti tarpeeksi, mastot olivat paikallaan ja tähdet heiluivat.

Merten kauneutta ei opi ilman hintaa, on nähtävä pinnan alle. Jokainen hetki merellä voi olla yhtä katkera kuin se on suloinen. Jokainen kokemus on pisara meressä, kuin kyynel. Meremme muuttuvat ja kaikki eivät selviä tästä voittajina tai edes hengissä.

Pohjanmerellä ei voi olla törmäämättä öljynporauslauttoihin, jotka imevät planeettaa tyhjiin ja puskevat ilmoille vain saasteita. Palasin kotipohjolan leveyspiireille Steve Irwinin kansimiehenä. Niihin aikoihin olin jo oppinut että Pohjois-Atlantti on pahassa pulassa ja että turska sekä monet muut merenelävät ovat sieltä jo hävinneet. Skotlannissa näin tämän omin silmin: romahtaneita merilintupopulaatiota ja jättitroolareita raiskaamassa merenpohjaa.

Eräänä päivänä partioimme Färsaarilla Delta-veneellämme. Henkeäsalpaavan vuonon sisältä löysimme peilityynen ympyrän, jonka sisällä vettä ahmi pyörre kuin Moolokin kita. Muutaman mailin päässä sijaitsi yksi paikallisista tapporannoista, joissa aivan liian moni pallopäävalas kohtaa yhä väkivaltaisen loppunsa. Steve Irwinin puskiessa aaltoihin Välimeren painostavassa helteessä todeksi minulle muuttuivat sinievätonnikalan ahdinko ja ajoverkkoihin hukkuvat valaat. Liian monilla riutoilla olen nähnyt liikaa kuollutta korallia. Meremme ovat nykyään täynnä kuolemaa.

Vuosi sitten olin onnekas ja vietin aikaa Pohjois-Norjassa, Jäämeren rannalla. Norjan valaanpyytäjien kiintiö vuosittain on noin 1300 valasta. Kesäisenä arkiaamuna kuulin, kuinka räjähtävät harppuunat iskeytyivät kahteen sillivalaaseen. Pienen kyläni kalatehdas kukoisti, ja kalamiesten mukaan kalakannat olivat kunnossa. Tundralta etelään lohifarmit täplittivät jokisuita ja vuonoja, vuotaen niihin myrkkyjään.

Monta kuunkiertoa myöhemmin planeetan toisella laidalla yritän tavoittaa nuo vuonot ja matalikot mielessäni. Olen oppinut, että norjalaiset laivat jätti-imureineen seilaavat Etelämantereen vesille rahdatakseen sieltä tuhansia ja tuhansia tonneja krilliä viljellyn lohen appeeksi. Kolmas eteläinen kesäni Eteläisellä jäämerellä on taianomaista painajaista. Kohdatessamme adelie-pingviinejä suren niiden sulavaa kotia ja pieneviä perheitä. Meitä tervehtivälle ryhävalaalle toivon voimia ja nopeutta, sillä harppuunalaivat ovat lähellä. Elämme maailmassa, jossa kaikkea yhdistävänä tekijänä on ihmisen ahneus, ei elämän ainutkertaisuus.

Joinain aamuina löydän itseni hyttini lattialta rättiväsyneenä, koska en voi nousta punkastani pyllähtämättä. Laivan keinunnan vietyä yöunet tuijotan sukkaani enkä ymmärrä sen toimintapaperiaatetta. Mikä saa jaksamaan kuukausia merellä harppuunalaivojen, noiden väkivallan lähettiläiden ympäröidessä meidät? Mieleni taipuu helposti tummiin ajatuksiin. Mikä järki kaikissa näissä vuosissa on, kun ihmiskunnan läsnäolo planeetallamme ei anna paljoa aihetta juhlaan.

Aamun ensimmäisen kahvikupin jälkeen yleensä muistan kun katson ympärilleni aamiaispöydässä. Meille meri on yhä täynnä maagisia olentoja ja ihmeitä. Ystävälliset ryhävalaat ovat turvassa niin pitkään kun laivamme ovat tehdaslaiva Nisshin Marun kannoilla. Elämää ei täällä mitata rahassa. Minulle laivamme keulassa ylösalaisin telmivät delfiinit tai ohi lipuva majesteettinen albatrossi on arvokkaampi kuin yksikään tilinauha tai ylennys maalla. Veressäni on yhtä monta pisaraa merta kuin olen vuodattanut kyyneleitä sen vuoksi, eikä tässä maailmassa parane itkeä turhaan.

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: