1.jpg

Onko nyt Kurdistanin itsenäistymisen aika?

Teksti Kristiina Koivunen

Etelä-Kurdistan on liian pieni yksikkö pärjäämään valtiona.

Kurdit rakastavat maansa lippua.

Kurdiystäväni eivät ehkä pidä tästä kirjoituksesta, mutta toivon, ettei kukaan suutu, vaan ottaa sen puheenvuorona tarpeellisessa keskustelussa. Jatkossa en aio osallistua siihen aktiivisesti, mutta voin puhua tilaisuuksissa, jos yleisö suostuu kuuntelemaan myös kriittisiä ajatuksia.

Itsenäisen Kurdistanin valtion perustaminen on kurdien eikä meidän, heidän ulkomaalaisten ystävien, asia. Sen sijaan meidän ja koko kansainvälisen yhteisön velvollisuutena on tukea kurdien ihmisoikeuksien turvaamista.

Siis: kurdit päättävät, itsenäistyykö Kurdistan. Muut toimivat sen puolesta, että Etelä-Kurdistanissa vapautetaan Isisin sieppaamat jesidinaiset. Pohjois-Kurdistanissa vapautetaan vangitut poliitikot ja Itä-Kurdistanissa lopetetaan sekä poliitikkojen että rikollisten hirttäminen. Länsi-Kurdistanin kurdit tarvitsevat parempia aseita Isisin pysäyttämiseksi, kuten aseita jo toimitetaan Etelä-Kurdistanin peshmergoille samaa tarkoitusta varten.

Kun Kurdistanin autonomisen alueen presidentin Masoud Barzanin välit pari vuotta sitten huononivat entisestään Irakin silloiseen pääministeriin Nouri al-Malikiin, hän alkoi puhua Kurdistanin itsenäistymisestä. Silloin monet Irakin parlamentissa Bagdadissa olevat kurdikansanedustajat totesivat heti, että itsenäisyysjulistuksella uhkailu ei ole väline poliitikkojen riidassa, vaan se annetaan maan ollessa valmis itsenäisyyteen.

Onko Kurdistan valmis itsenäisyyteen?

Tänä kesänä eri sosiaalisissa medioissa kurdit ovat osoittaneet entistäkin enemmän innostumista Kurdistanin itsenäistymisestä, mikä on ollut vuosikymmeniä kurdien haave. Viime aikoina käydyissä kampanjoissa sillä ymmärretään Kurdistanin irakilaisen osan eli Etelä-Kurdistanin itsenäistymistä.

Itsenäisen valtion perustaminen on hyvin monimutkainen asia. Sitä voisi arvioida monesta näkökulmasta, mutta keskityn nyt kahteen asiaan: itsenäisyyttä haluavan Kurdistanin osan kokoon ja ulkokurdien rooliin. Ulkokurdeilla tarkoitan Kurdistanin ulkopuolella asuvia kurdeja.

Kurdeja on noin 40 miljoonaa, heistä noin viisi miljoonaa asuu Etelä-Kurdistanissa eli Pohjois-Irakissa. Nämä molemmat luvut ovat vain suuntaa antavia arvioita, täsmällisiä lukuja ei tiedä kukaan. Vaikka Etelä-Kurdistanissa asuu vain noin kaksitoista prosenttia kurdeista, monet Irakin kurdit käyttävät alueestaan nimeä Kurdistan, ikään kuin Etelä-Kurdistan ja Kurdistan olisivat synonyymeja. Sen itsenäistyminen tarkoittaisi vain mini-Kurdistanin syntyä. Juuri tämän puolesta kurdit ovat tänä kesänä yleensä kampanjoineet, eivät koko Kurdistanin puolesta.

Etelä-Kurdistan on liian pieni yksikkö pärjäämään valtiona. Se olisi täysin riippuvainen Turkista, johon Kurdistanin aluehallituksella KRG:lla on jo nyt hyvät välit ja paljon taloudellista, erityisesti öljyyn liittyvää, yhteistyötä. Turkki ostaa paljon Kurdistanin öljyä, ja sitä aiotaan kuljettaa maailmanmarkkinoille öljyputkella, joka kulkee Kêrkukista turkkilaiseen Ceyhanin satamakaupunkiin.

Itsenäisyyden perustaminen yhden kortin varassa on todellinen riskiyritys. Kortti on Turkin uusi presidentti Recep Tayyip Erdogan. Kuinka luotettava hän on yhteistyökumppanina sortaessaan oman maansa kurdeja? Mielestäni hänen yhteistyönsä Irakin kurdien kanssa on uusin versio hajota ja hallitse -strategiasta, jolla kurdeja on hallittu 1850-luvun puolesta välistä lähtien.

Vaikka Erdoganin ystävyys Etelä-Kurdistanin kurdeihin kestäisi, tilanteeseen liittyy monia muita riskejä, kuten se kuinka kauan hän pysyy vallassa. Entä jos kemalistit palaavat valtaan Turkissa tai siellä tehdään sotilasvallankaappaus? Etelä-Kurdistanissa ollaan silloin yhtä vaikeassa tilanteessa kuin Saddam Husseinin ollessa Irakin presidentti.

Lähi-idässä liittolaissuhteet vaihtelevat nopeasti, eikä kumppanin luotettavuudesta ole takeita. Kurdistanin työväenpuolue PKK sai kokea tämän karvaasti vuonna 1998. Sen tukikohtia sijaitsi tuolloin Syyriassa, jossa myös järjestön johtaja Abdullah Öcalan asui. Kun Turkin ja Syyrian välit paranivat väliaikaisesti, Syyria pakotti PKK:n lähtemään maasta ja Öcalan joutui pakomatkansa päätteeksi Turkin tiedustelupalvelun käsiin.

Kaikkien kurdien pitäisi muistaa tämä ja olla varovaisia ei-kurdi-liittolaisten suhteen. Kukaan ei tiedä, mitä Turkissa tapahtuu tulevaisuudessa. Sekulaarin kemalistisen vastahyökkäyksen sijasta Erdogan voi joutua taistelemaan terroristijärjestö Isistä vastaan Turkin maaperällä. Hänen AKP-puolueensa voi menettää vallan. Siitä irtosi jo yksi siipi Erdoganin ajauduttua kovaan riitaan oppi-isänsä Fethullah Gülenin kanssa, joka perusti oman puoleen. Gülen on tunnettu kurdivastaisista mielipiteistään.

Kukaan ei elä ikuisesti, ei edes Recep Tayyip Erdogan. Jos itsenäinen Kurdistanin valtio perustetaan, sen on kai tarkoitus olla pystyssä senkin jälkeen kun Erdogan on vetänyt viimeisen henkäyksensä.

Kurdien ei siis pidä luottaa ulkomaisiin liittolaisiin. Valitettavasti kurdihistoria on täynnä esimerkkejä siitä, etteivät kurdit ole voineet luottaa myöskään toisiin kurdeihin. Silti yhteistyötä pitäisi kehittää nimenomaan tähän suuntaan, koska kurdien keskinäisissä tavoitteissa on kurdien kannalta enemmän yhtäläisyyksiä kuin heidän tavoitteissaan arabien, turkkilaisten ja persialaisten kanssa.

Kurdit hallitsivat alueellisia emiraattejaan autonomisesti Persiassa ja ottomaani-imperiumissa 1800-luvun puoleen väliin asti, jolloin ottomaani-imperiumin vaikeuksia yritettiin ratkaista Tanzimat-ohjelmalla, eli keskushallinnon voimistamisella ja verojenkannon tehostamisella. Siitä lähtien tähän päivään asti kurdit ovat kapinoineet asemansa parantamiseksi, aina huonolla tuloksella. Heidän ongelmansa on keskinäisen yhteistyökyvyn puuttuminen. Vaikka kurdit rakastavat lippuaan, kansallislauluaan ja omaa kieltään ja kulttuuriaan, heidän ajattelunsa ei ole ollut kansallista, vaan paikallista. Muuallakin kuin Kurdistanin eteläosissa kurdit ovat kiinnostuneita pääasiassa omasta kotiseudustaan.

1850-luvun puolesta välistä lähtien jossakin Kurdistanin osassa on ollut kansannousu, yleensä ilman muiden kurdien tukea. Tällä hetkellä tilanne on erilainen siten, että parhaillaan on menossa kansannousu Kurdistanin kaikissa osissa. Mutta ainakin viime päiviin, eli Isisin Sengaliin (arabiaksi Sinjar) tekemään hyökkäykseen asti, tilanne on edelleen samanlainen kuin ennen siten, etteivät kurdit tue toisiaan. Nyt on siis menossa neljä erillistä kurdien kansannousua, joilla kaikilla on eri tavoite.

Terroristijärjestö Isisin yritys vallata Etelä-Kurdistanin alueita näyttää muuttaneen tätä tilannetta. Suurimmat kurdipuolueet PKK ja KDP ovat pystyneet työntämään erimielisyytensä sivuun ja tekemään yhteistyötä Isisin pysäyttämiseksi. Ehkä tämä ajan myötä johtaa kurdien kansallistunteen kehittymiseen. Tarkoitan tällä Kurdistanin tajuamista kokonaisuutena, eikä pelkkää kansallissymbolien rakastamista ymmärtämättä oikeasti asioita, joita ne symbolisoivat.

Toivottavasti tämä johtaa kurdit ymmärtämään, miten vahvoja he olisivat yhdistäessään voimansa. Merkkejä tästä onkin näkyvissä, esimerkiksi Kurdistanin nuorten ja opiskelijoiden liiton varapuheenjohtaja Seida Sohrab sanoo kurdeilla olevan nyt talvisodan henki heidän taistellessaan maansa puolesta.

Koska olen asunut ja työskennellyt Etelä-Kurdistanissa kolmisen vuotta, uskallan lausua mielipiteitä Kurdistanin asioista, vaikka en ole kurdi. Tapasin siellä ärsyttävän usein kotimaahansa parin viikon lomalle Euroopasta tulleita ulkokurdeja, jotka nyrpistivät nenäänsä monelle asialle, byrokratialle, surkealle joukkoliikenteelle ja sähkökatkoille. Monet yllättyivät kuullessaan ulkomaalaisen olevan siellä vapaaehtoisesti töissä. Heidän assimiloitumisensa uuteen asuinmaahansa oli edennyt pitkälle.

Onko ulkokurdien kannalta eroa sillä, viettävätkö he parin viikon lomansa itsenäisessä Kurdistanissa vai toisen maan alaisuuteen kuuluvassa Kurdistanissa? Niiden, jotka todella haluavat kehittää itsenäistä kotimaata, pitäisi muuttaa sinne hoitamaan asioita. Mutta kuinka moni ulkomailla asuva kurdi on valmis tekemään oman valtion eteen muuta kuin osoittamaan mieltä silloin tällöin Kurdistanin ulkopuolella? Kuinka moni on valmis laittamaan lapsensa Kurdistanin kouluihin, joiden taso tiedetään huonoksi, ja toimimaan opetuksen tason kohentamiseksi? Varsin monet valitsevat eurooppalaisen koulun, vaativat lapselleen äidinkielen opetusta ja vievät lapsensa kurdikerhoon.

Toisaalta on esimerkkejä toisenlaisestakin toiminnasta. Englantiin viisivuotiaana lapsena vanhempiensa kanssa paennut tutkija-kirjailija Choman Hardi ilmoitti facebookissa viikko sitten muuttaneensa takaisin Kurdistaniin kolmivuotiaan tyttärensä kanssa osallistuakseen meneillään olevaan prosessiin paikan päällä.

Kurdit ovat hyvin emotionaalisia ja isänmaallisia, mutta se ei riitä itsenäisen valtion pyörittämiseen, tarvitaan myös rationaalisuutta. Kehitys on menossa hyvään suuntaan, mutta tarvitaan vielä paljon työtä. Kotimaan puolustaminen asein on vain ensimmäinen askel itsenäisen valtion taipaleella.

Kriittisistä ajatuksista huolimatta tuen ehdottomasti Kurdistanin itsenäistymistä, kuten kaikki minut tuntevat ihmiset varmasti tietävät.

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: