Onko köyhällä oikeus asua Lontoossa?

Teksti Fanny Malinen

”Nämä kodit tarvitsevat ihmisiä, nämä ihmiset tarvitsevat koteja”, julistavat nuoret äidit protestivaltauksellaan.

Kaksikerroksisen tiilitalon keittiöstä näkyy Lontoon olympiastadion. Se on niin lähellä, että tuntuu peittävän alleen kaiken muun – samoin kuin pihan puolella kohoava Westfields-ostoskeskusjättiläinen, joka rakennettiin Stratfordiin kisaturisteja varten.

Nämä asuintalot kertovat kuitenkin toissavuotisten olympiakisojen toisenlaisesta perinnöstä. Ne seisovat tyhjinä, koska kaupunki on jo vuosia yrittänyt myydä maan tuottavampaan käyttöön. Samaan aikaan kyseisessä kaupunginosassa, Newhamissa, 24 000 ruokakuntaa jonottaa asuntoa. Heikoimmat mahdollisuuden kattoon pään päälle on – ironista kyllä – yhteiskunnan heikompiosaisilla, sillä Newham priorisoi asuntojonossa nykyisin niitä, joilla on työpaikka.

Toissaviikonloppuna joukko nuoria yksinhuoltajaäitejä valtasi neljä tyhjää asuntoa protestina kaupungin asuntopolitiikkaa vastaan. Focus E15-äiteinä tunnetut naiset ovat kokeneet sen järjettömyyden henkilökohtaisesti.

Vuosi sitten he asuivat Focus E15-nimisessä hostellissa, joka tarjosi tukipalveluita kodittomille nuorille äideille. Vaikka hostellin piti olla tilapäinen asuttamisratkaisu, olivat jotkut viettäneet ahtaissa ja homeisissa tiloissa vuosia. Se oli silti jotakin, mitä saattoi kutsua kodiksi, kunnes tuettu asuminen joutui leikkauslistalle. Kaikki 29 naista saivat kuulla, että heidän täytyisi muuttaa muualle – ja koska Itä-Lontoosta ei löytynyt sopivan hintaisia vuokra-asuntoja, tarjottiin ratkaisuksi muuttoa jopa saatojen kilometrien päähän: Birminghamiin, Hastingsiin ja Manchesteriin.

Focus E15-äidit eivät suostuneet. Kaikki olivat alle 25-vuotiaita ja joko raskaana tai pienten lasten äitejä. He eivät muuttaisi satojen kilometrien päähän perheistään ja ystävistään, alueille joiden alhaiset vuokrat heijastelivat olemattomia palveluita, työmahdollisuuksia tai muutakaan tulevaisuutta. He olivat kasvaneet Itä-Lontoossa, joidenkin suvut olivat asuneet Newhamissa yli sata vuotta.

Nuoret äidit eivät onneksi olleet yksin tilanteessaan, ja aloittivat joukolla kampanjan oikeuksiensa puolesta. He kirjoittivat vetoomuksia ja ovat viimeisen vuoden ajan pitäneet pöytää Stratfordin ostoskadulla joka lauantai puhuen ohikulkijoille. Mutta vasta kun naiset marssivat sisään Newhamin kaupunginosanhallituksen toimistoon, löytyi heille kuin ihmeen kaupalla asunnot Lontoosta. Kaupunki taisi toivoa vaientaneensa Focus E15-kampanjan; julkisuudessa kun ei näyttänyt kovin hyvältä, kun kodittomat, minimituloilla elävät nuoret äidit syyttivät kotikaupunkiaan köyhien pakkosiirroista.

Vaientaminen ei kuitenkaan onnistunut. Naiset vaativat edelleen oikeutta muille asunnottomille ja niille, jotka kärvistelevät ylihintaisilla yksityisillä vuokramarkkinoilla. Kun kävin vallatuilla asuintaloilla lauantaina, olivat tarkat vaatimukset vielä työn alla, mutta ainakin Focus E15 halusi lisää kaupungin vuokra-asuntoja ja stopin kaikille häädöille kyseiseltä alueelta. Myös Newhamin korkeakorkoiset lainadiilit, jotka aiheuttavat säästöpaineita, haluttiin tarkempaan syyniin.

Protestivaltaus on kuitenkin jo onnistunut: mediahuomio on ollut uskomatonta. Viikonloppunakin kampanjan aktiivisimmat jäsenet, kaksi 20-vuotiasta 1- ja 2-vuotiaiden lasten äitiä, olivat heränneet seitsemältä antamaan haastatteluja.

Lontoon asuntokriisi on tosiasia. Sen kasvot vain usein jäävät piiloon, kun kadulla nukkuvat kietoutuvat makuupusseihinsa kauppojen ovisyvennyksissä. Kukaan ei tiedä, kuinka moni nukkuu tuttujen sohvalla tai jakaa huoneita puolittaakseen vuokransa (olen itsekin tehnyt niin – meitä asui seitsemän makuuhuoneen talossa pahimmillaan yksitoista). Moni myös lähtee Lontoosta, koska ei saa raavittua kasaan ylimääräistä satasta kuussa, kun vuokranantaja päättää sopimuksen uusimisen yhteydessä korottaa vuokraa. Eikä vuokranantajilla ole mitään syytä olla tekemättä niin: jos yksi vuokralainen lähtee, uusi löytyy kyllä, koska asunnoista on niin kova pula. Siksi vuokralaisia on myös helppo valikoida tulotason, ihonvärin tai sosiaalisen statuksen mukaan. Sen Focus E15-äiditkin huomasivat: jos on syrjäytymisvaarassa ja elää tuilla, ei yksityisille vuokramarkkinoille ole mitään asiaa vaikka viettäisi viikkoja soitellen asunnonvälittäjille. Jos asunnon vihdoin saa, ei tule mieleenkään valittaa rotista tai homeesta, ettei olisi hankala vuokralainen.

Kriisin toinen puoli ovat tyhjillään seisovat upeat vanhat rakennukset, joissa rikkaat ympäri maailmaa lepuuttavat ylimääräisiä varojaan, Britanniassa kun ulkomainen omistaja ei maksa asunnon myyntivoitosta veroa. Lontoon länsi- ja pohjoisosissa on katuja, joiden varsilla ei käytännössä asu ketään. Näiden ”kummituskartanoiden” arvo nousee humisten, vaikka ne olisivat täysin asuinkelvottomia.

Ikkunat ovat pimeinä myös uusissa kiiltävissä kerrostaloissa, joita on noussut Stratfordiin olympiastadionin kupeeseen. Paikalliset vakuuttavat, ettei niissä juuri kukaan asu: hinnat ovat itälontoolaisen työväenluokan ulottumattomissa. Mitä enemmän niihin muuttaa ihmisiä, joilla on varaa maksaa, sen varmemmin gentrifikaatio työntää perinteiset asukkaat Lontoon rajojen ulkopuolelle.

Hipsterien, bisnesväen ja miljonäärien Lontooseen ei haluta tilaa sosiaalituilla eläville yksinhuoltajille. Siksi on hienoa, etteivät Focus E15-äidit yksinkertaisesti lähteneet vähin äänin, vaan antoivat tuhansien muidenkin kärsimyksille kasvot.

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Mitä sä täällä teet

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *