Nalle viljelee maata

Teksti Suvi Auvinen

Antti Herlin, meidän äidistä tehdään teidän äidin ruoka!

Olipa kerran suuren suuri harmaakarhu, Nalle W. Karhu vaikutti leppoisalta kaverilta, mutta saattoi olla äkkipikainen. Muut karhut kavahtivatkin hieman, kun Nalle W asteli esiin metsän pimennosta.

Nalle W omisti suuren suuren alueen metsästä ja piti omaisuudestaan tarkkaan huolen. Nalle takoi jemmaamaansa Sampoa huolella, ja kankahalle virtasi suolaa, kultaa ja etenkin EU-tuettua viljaa. Pienemmät karhut Nalle W ajoi äristen pois apajiltaan ja huusi mahtavalla äänellä: ”Vastustan tukia, hankkikaa oma Samponne, senkin loiset!” Nalle eleli tyytyväisenä, välittämättä lainkaan siitä ristiriidasta, että hän itse oli yksi suurimpien tukien nostajia.

Kuulostiko absurdilta? Tervetuloa todellisuuteen, jolle sadut valitettavasti kalpenevat.

EU:n maataloustukien saajat Suomessa on julkistettu. Suurin yksittäinen tuensaaja oli Suo Oy, eli energiayhtiö Vapon tytäryhtiö. Neljännesmiljoonan maataloustukia nostivat mm. Antti Herlin ja Björn Wahlroos. Tiesittekö, että Herlin harjoittaa nautakarjataloutta, eli lehmien viljelyä, ja Wahlroos kasvattaa viljaa? Voin miltei kuulla Herlinin vasikoiden iloisen rallatuksen Suomen lapsille: ”Meidän äidistä tehdään teidän äidin ruoka!”

Ruoka on kallista, sen on huomannut ainakin pienituloinen duunari vuoden alussa. On hyvä, että ruoan hintaa kompensoidaan antamalla taloudellista tukea ruoan tuottajille. On kuitenkin jokseenkin kieroa, ettei kahdenkymmenen suurimman maataloustuensaajan joukossa ei ole yhtään yksityishenkilöä. Björn Wahlroos myös tunnetaan suurena tukien vastustajana. Näyttää neljännesmilli kuitenkin Nallelle kelvanneen.

Mitä EU oikeastaan rahoittaa antaessaan eläintiloille tukia?

Tuskin kukaan on voinut välttyä eläinoikeusaktivistien salakuvista niin kettutarhoilta, kanaloista kuin sikaloistakin. Kuvio on joka kerta sama: aktivistit hiippailevat tilalle, ottavat kuvia, julkaisevat ne, syntyy mediahässäkkä, jossa vaaditaan asian selvittämistä, tarkastajat käyvät tiloilla ja lopulta toteavat kaiken olevan lain pykälän mukaista.

Kuvitellaan, että joku valittaisi Martoille siitä, ettei kotonani ole imuroitu pitkään aikaan ja villakoirat elävät vapaina laumoina lattiallani. Jos minulle tulisi aiheesta kirje, jossa ilmoitettaisiin Marttojen tekevän tarkastuksen tiettynä ajankohtana, arvatkaa imuroisinko ennen visiittiä? Eläintilojen kohdalla voi olla kyse tästä, mutta todennäköisempää on, että eläinten epäinhimillinen kohtelu ja suoranainen rääkkääminen on yksinkertaisesti lain siunaama tila. Me, jotka emme työskentele eläintuotannon parissa, emme voi uskoa silmiämme nähdessämme, millainen julmuus ja välinpitämättömyys on arkipäivää tiloilla.

Lihaa, kuten kaikkea muutakin, myydään mielikuvilla. ”Virikekanala” synnyttää mielikuvan, jossa kanat kuopivat maata, nokkivat jyviä, pesivät olkipesissä ja hengaavat toistensa kanssa. Virikekanalan todellisuutta ovat pienet häkit, joissa on puoliksi maatuneita lajitovereita lattiana, kuramatonpalanen virikkeenä ja punainen sermi merkkaamassa pesän paikkaa. Tukia saa sitä enemmän, mitä enemmän tilalla on eläimiä. Mitä suurempi tila, sitä vaikeampi on valvoa sitä, löytyykö virikehäkeistä ruumiita muiden kanojen viihteeksi.

Ja tämä kaikki on täysin laillista.

Maataloustukien avulla eläinperäisen ruoan kuluttajahinta painetaan keinotekoisen alas. Sen takia kanan jalat maksavat alle kaksi euroa laatikko, siinä missä savutofukimpaleesta saa pulittaa miltei tuplahinnan. Jokainen voi itse arvioida, mikä on eläimen elämän hinta, jos jalostettu, pakattu ja kauppaan kuljetettu lihapaketti maksaa alle kaksi euroa. Tuet pitäisi suunnata uusiksi. Jos haluaisimme kaikille reilun, eettisesti kestävän ruoan olevan järkevän hintaista, tulisi tukea maanviljelystä mieluummin kuin lihateollisuutta.

Nalle voisi ehkä jopa sponssata palkastaan muutaman öljyhamppupellon meille viherpiipertäjille ja jättää EU-tukiaiset muille.

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *