Myytti suomalaisesta taiteilijasta

Teksti Fanniina Tuomola

Olipa kerran suomalainen nuori, joka halusi jostain syystä opiskelemaan taidealalle.

Olipa kerran suomalainen nuori, joka halusi jostain syystä opiskelemaan taidealalle. Hän tiesi, että hänen leipänsä tulisi olemaan pieninä palasina maailmalla mutta silti hän halusi tarjota oman taiteellisen osaamisensa Suomen kansalle ja avata maailmaa omasta näkövinkkelistään, jotta joku muukin voisi katsoa maailmaa eri tavalla – kriittisellä tavalla.

Hän työskenteli ahkerasti, kunnes suomalaiset poliitikot päättivät poistaa taiteilija-apurahat ja siirtää Suomen takaisin mesenaattiaikaan, jolloin taiteilijan toimeentulo koostui pelkästään lahjoituksista. Suomalainen nuori oli umpikujassa, eikä pystynyt elättämään itseään. Hän ei saanut muun alan töitä mistään, koska hänellä ei ollut siivoojan korkeakoulututkintoa, eikä hän pystynyt kouluttamaan itseään uudelleen, koska ei voinut saada opintotukea suorittaakseen uuden samantasoisen tutkinnon. Loppu. Piste. Se siitä.

Taputan käsiäni ironisen hitaasti. Onneksi poliitikkomme ovat kulttuurialan asiantuntijoita. Onhan Perussuomalaisten kansanedustaja Juho Eerolakin kolmenkymmenenyhdeksän vuoden iässä tänä syksynä ensimmäisen kerran tutustunut Aleksis Kiveen ja todennut, että tämäkin eli köyhissä oloissa ja kirjoitti silti kivasti.

Juholle tiedoksi, että internetistä löytyy runsaasti tietoa Kivestä ja muista suomalaisista kulttuurialan tekijöistä. Siellä voi sitten torkkupeiton alla googlailla kaikessa rauhassa. Köyhyyden lisäksi Kivellä lienee ollut myös alkoholiongelma ja psykoosin oireita, jotka lienevät johtaneet hänet itsetuhoisuuteen. Vuonna 1871 Lapinlahdessa ylilääkäri A. Th. Saelan määritteli Kiven taudin syyn seuraavasti: ”Anemia? Juopottelu? Loukattu kirjailijakunnia.”

Tällaiseen malliinko kansanedustaja meidät kaikki taiteilijat haluaa? Suosittelen avaamaan lisää paikkoja päihde- ja mielenterveyskuntoutukseen lähivuosina – ihan vain meitä varten.

Kyllä minä ymmärrän, ettei taiteen arvo ole mitattavissa rahalla. Se tuottaa välitöntä hyötyä vain yksilötasolla herättäen kokijansa ajatukset ja tunteet eloon. Sosiaaliset taidemuodot antavat kaivattua yhteisöllisyyden tunnetta, mutta eihän se, että ihminen on onnellinen, vaikuta yhteiskuntaan.

Eikun kappas… Sehän vaikuttaa! Ja mitä siihen rahaan tulee, niin Nokian kaaduttua ainoa asia, mitä Suomesta viedään ulkomaille ovat Angry Birdsit ja Muumit – molemmat luovan prosessin tuotoksia.

Ehkä poliitikkoja pelottaa se, ettei taide tule liukuhihnalta: sitä ymmärtämätön (tai ymmärtävä) ei pysty sitä kontrolloimaan. Ihmisen on oltava ennustettava – karjaa, joka liikkuu aitauksesta toiseen ja kerran päivässä lypsylle kahdeksaksi tunniksi. Samalla on oltava osa markkinatalouden rattaita – kuluttaja. Ansaitse rahaa ja kuluta se, eihän muulla ole väliä. Se, että taiteilijat haluavat näyttää maailmasta muutakin kuin numeroita, on suorastaan kansallispetos.

Minä valitsin taidealan tietäen, ettei se tule olemaan helppoa. Se on kuitenkin minun keinoni avata maailmaa sekä itselleni että muille. Se lienee kutsumusammatti, mutta toivon, ettei se tarkoita sitä, että minulla ei ole oikeutta saada palkkaa tekemästäni työstä. Taide ei tule liukuhihnalta, se tulee sydämestä ja sielusta. Ei loukata enää taiteilijan kunniaa. Aletaan arvostaa sitä. Aletaan arvostaa ihmistä.

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: