Mitä tehdä valtiolle joka lyö?

Teksti Peristerakis

Väkivalta ei ainoastaan satuta vaan tukahduttaa mielikuvituksen.

Valtiolla voi olla huomattava merkitys ihmisten kohtaloiden määrittämisessä. Tarkoitan, että ihmisten hyvinvointi on riippuvaista rahasta ja julkisista palveluista, joiden molempien liikkeisiin valtio pyrkii vaikuttamaan. Tämä tapahtuu siten, että työehdot, palkat, sosiaalituet, inflaatio, verotus, korot ja palvelut pyritään pitämään poliittisen päätännällä jossain suhteessa keskenään. Soppakauhaa heiluttelee valtio, joka yhtäältä reagoi globaalin talouden heilahteluihin ja toisaalta pyrkii aiheuttamaan itse ”positiivisia” heilahduksia, tosin harkitun hillitysti.

Säätelemällä rahavirtoja ihmiset saadaan työskentelemään eri vuorokaudenaikoina mitä moninaisimmissa tehtävissä tai vaihtamaan tarvittaessa ammattia, asuinaluetta ja niin edelleen. Köyhyys tai sen uhka on tässä paimenen piiska. Usein pieni näpäytys riittää, mutta välillä näyttää siltä, että sitä täytyy vihmoa olan takaa. Köyhyys ja siihen liittyvä kurjuus aiheuttavat tuskaa ja kärsimystä. Niinpä sen voi ajatella olevan yksi väkivallan muoto, joka kuuluu nykyisen talouden pidon keinoihin.

Porkkanoitakin on välillä käytetty, mutta nyt tuntuu siltä, että niistä suurin osa on jo syöty ja jäljellä olevat maistuvat kitkeriltä. Heräsipä jossain vaiheessa vaurasta 1980-lukua sellainenkin kerettiläinen ajatus, etteivät nämä porkkanat – eli helppo raha – olekaan yksioikoinen onnen ja hyvinvoinnin perusta. Ehkäpä soppa tarvitsee jotain aivan muuta? No, tämä tällainen puhe on unohdettu, kuten pienet viettelevät suudelmatkin helposti unohtuvat parisuhteen muuttuessa arkiseksi, tai ainakin menettävät osan voimastaan.

Kreikan nykyistä tilannetta voisikin verrata pitkään kestäneeseen väkivaltaiseen parisuhteeseen. Itse asiassa vertauskuva pätee melkeinpä maahan kuin maahan. Suomen kohdalla voisi sanoa, että tällainen pakkoavioliitto alkoi kovin aggressiivisesti. Itsenäisyyden ensimmäiset vuodet olivat yhtä rajua turpaanvetoa, mutta sitä oppi välttämään nöyryydellä ja kuuliaisuudella, jonka jälkeen suhde muuttui melkeinpä tasapainoiseksi, ellei paikoin jopa helläksi, kun ihmisille tarjottiin puoli-ilmaiseksi aravataloja, vanhainkoteja, kouluja, päiväkoteja, fluoritabletteja ja hammasrautoja. Selvää kuitenkin oli, ja on edelleen, kenen ehdoilla tätä rakkautta harjoitetaan ja kaikki tietävät, mitä aviollisia velvoitteita siihen kuuluu. Poliisi turvautui Suomessa konepistoolimiehiin viimeksi vuoden 1956 yleislakossa, tosin luoteja ei silloin onneksi ammuttu. Työttömyystoimet ja sosiaalipolitiikka ovat tämän päivän tekniikoita.

Kreikassa tilanne oli toinen. Ottomaanien isällisestä kurista vapautunut väki päätyi väkivaltaisen puolison kurittamaksi, mutta osasi panna myös vastaan. Tätä on jatkunut itsenäisyyden ajoista tähän päivään saakka.

Kerrataanpa hieman historiaa. Vuodesta 1821 alkanut itsenäistymisprosessi johti lukuisiin kapinoihin ympäri Kreikkaa, kun hyvin erilaisia alueita, heimoja, sukuja ja erivahvuisia kenraaleita ja paikallispäälliköitä pyrittiin saamaan yhden keskitetyn vallan alle. Ensimmäinen yhdistämistä ajanut valtiomies Ioannis Kapodistria salamurhattiin kirkon portaille vuonna 1931. Kreikka kuitenkin saatiin jonkinlaiseen jööhön vuonna 1832, jolloin valtio virallisesti itsenäistyi.

Ei kestänyt kuin 11 vuotta, kun uutta perustuslakia vaativat sotilaat marssivat Ateenassa entistä Baijerin prinssiä, itsevaltaisin elkein hallitsevaa Kreikan kuningasta, Ottoa vastaan. Vuonna 1862 noustiin jälleen kapinaan, jonka seurauksena samainen Otto savustettiin lopullisesti ulos Kreikasta. Uudeksi yrittäjäksi valittiin tanskalainen prinssi, joka sai nimen kuningas George I.

Ateenan aristokraatit ja tärkeiden perheiden päämiehet pyörivät pitkälti omissa poliittisissa ympyröissään Ateenassa muun maan kärsiessä köyhyydestä ja nälästä. Ensimmäinen valtiollinen konkurssi tapahtui 1890 ja johti valtavaan muuttoaaltoon. Tasavaltalainen vallankumous tapahtui 1909–1910, jolloin kuninkaan rinnalle perustettiin parlamentti. Helmikuussa 1913 anarkisti Alexandros Schinas murhasi George I:n ja tämän poika Constatinos I nousi isänsä paikalle. Kuulusteluissa Schinas sanoin vastustavansa kaikkia hallinnanmuotoja, olivatpa ne sitten rojalistisia tai tasavaltalaisia.

Sitten alkoi rytistä. Balkanin sota syttyi vuonna 1912, ensimmäinen maailmansota vuonna 1914 ja sota Turkkia vastaan sodittiin vuosina 1919–22. Näistä viimeisin päättyi tappioon ja johti jälleen kuninkaan vaihtoon, sekä uuteen vallankumousyritykseen vuonna 1923, jonka seurauksena siirryttiin tasavaltalaisuuteen.

Vuonna 1928 tapahtui jälleen vallankumous. Tällä kertaa valtaa nousi diktaattori kenraali Theodoros Pangalos, jonka syrjäytti seuraavana vuonna toinen kenraali Georgios Kondylis, jonka myötä palattiin tasavaltaan. Vuonna 1930 iski toinen talouskriisi ja konkurssi, vuonna 1933 tehtiin jälleen vallankaappausyritys ja vuonna 1935 sellainen saatiin onnistumaan. Nyt valtaan nousi fasistinen diktaattori Ioannis Metaxas, joka piti kansaa kurissa vuoteen 1941 saakka. Kreikka ajautui toiseen maailmansotaan vuonna 1940 ja natsi-Saksa valloitti alueen 1941. Sota päättyi vuonna 1944, jota seurasi sisällissota kommunistien ja porvareiden välillä, joka jatkui vuoteen 1949 saakka jättäen jälkeensä satoja tuhansia ruumiita ja pahasti tulehtuneet välit vasemmiston ja oikeiston keskuuteen.

Kommunistinen puolue kiellettiin heti sodan jälkeen, Natoon mentiin vuonna 1952 ja päästiinpä viimein kiinni myös sotien jälkeiseen maailmanlaajuiseen talouskasvuunkin. Amerikkalaiset vaikuttivat 1950-luvun kreikkalaiseen politiikkaan pyrkiessään tukemaan autoritaarisia ja antikommunistisia voimia, ja tämä yhdessä kommunismin pelon kanssa johti sotilasjuntan vallankaappaukseen vuonna 1967. Juntalla oli hyvin läheiset suhteet CIA:han ja Yhdysvaltoihin. Tästä diktatuurista vapauduttiin heinäkuussa 1974. Kreikka liittyi Euroopan yhteisöön vuonna 1981, talouskriisi alkoi virallisesti alkuvuodesta 2009 ja talouspolitiikka siirtyi EU:n, IMF:n ja Maailmanpankin hallintaan 2010. Loput tiedämmekin.

Tässä sitä on ollut selviämistä.

Palataanpa takaisin väkivaltaan. Väkivalta on yksisuuntaista kommunikaatiota, jossa toinen pakotetaan vahvemman tahtoon. Tämä tarkoittaa sitä, että uhrin asemaan päätynyt joutuu iskujen pelossa jatkuvasti reflektoimaan, mitä tylyttävä osapuoli tekee ja minkälaisia reaktioita ja päähänpistoja mikäkin hänessä herättää. Niinpä krooninen väkivalta ei ole vain lyöntejä ja mustelmia vaan monimutkaisempi hallinnan ja alistuksen tila, jossa suuri osa vääryyttä tapahtuu silloin kun iskuja ei anneta. Pahinta on, että se pakottaa käyttämään suuren osan henkistä kapasiteettia ja mielikuvitusta siihen, että elää oikein. Tällaisesta asetelmasta käsin on vaikea keksiä ulospääsyä hankalasta tilanteesta.

”Väkivalta on paljon muutakin kuin lyömistä, potkimista, tönimistä tai kuristamista. Se on myös estämistä, erilaista uhkailua, valvontaa ja kaikenlaista liiallista kontrollia. Useimmiten parisuhdeväkivalta kestää vuosikausia ja pahenee vanhetessaan. Se on aina vallan käyttämistä toiseen ihmiseen. […]
Väkivalta on monisäikeinen asia. Siihen liittyy haitallisia luuloja kuten uhrin syyllistäminen tai se että väkivallan kohde on jotenkin ansainnut väkivaltaisen kohtelun tai provosoinut tekoon.”

Tästä Väestöliiton parisuhdeväkivaltaa käsittelevästä tekstinpätkästä saa hyvin käsityksen siitä, miten väkivalta ylipäätään toimii.

Jos jatketaan pitämällä Suomea ja Kreikkaa esimerkkeinä parisuhdeväkivallasta, voidaan erotella, että Suomen tapauksessa kuuliaisuus on säästänyt monilta iskuilta, mutta tehnyt ihmisistä passiivisia alistujia. Kreikan kohdalla vastarintaa on historiallisesti ollut, joka on johtanut useisiin rähinöihin ja ikäviin pahoinpitelyihin, mutta pitänyt ihmiset itsepäisinä ja omavaltaisina. Tästä lienee esimerkkinä Kreikan vilkas ja monipuolinen vastarintaliikehdintä.

Nyt kuitenkin näyttäisi siltä, että tilanne on muuttunut tai muuttumassa. Kreikan kriisin lainoittajien kansainvälinen väliintulo on tehnyt tyrannista puolisosta liian vahvan ja monimutkaisen vastustaa. Tämä näkyy vallitsevana lamaantumisena, mielenosoituksen ja protestien pienenemisenä ja kurjuuden hiljaisena hyväksyntänä. Jos kysyt kadunväeltä miten tästä selvitään, juuri kukaan ei osaa sanoa vastaukseksi oikeastaan mitään. Väkivalta on taannuttanut luovan mielikuvituksen.

Mitä väkivallalle voi sitten tehdä?

Parisuhdeterapeutit suosittelevat avioeroa tai terapiaa, poliisi vankilaa ja rangaistuksia. Kysymykseksi kuitenkin jää, auttaako mikään näistä itse ongelmaan? Entä jos väkivalta on sisällä kulttuurin parisuhdekäsityksessä, jossa kaksi toistensa kohtaloihin tiukasti kytkettyä puolisoa muodostaa väistämättä valtapolariteetin, vaikka se ei aina suoranaiseksi väkivallaksi kehittyisikään. Kulttuuriselle argumentille on vahva tilastollinen tuki. Joka kolmas ihminen kokee parisuhteessaan väkivaltaa. Ehkäpä silloin paras tapa olisi miettiä koko ajatus parisuhteesta uusiksi.

Ehkäpä ihmisten välinen luottamus yhdistettynä laajaan yksilönvapauteen ja itsenäiseen päätöksentekoon voisivat mahdollistaa sellaisen ihmissuhteiden verkoston, jossa yhtäältä on turvallista ja mielekästä elää tai vaikkapa kasvattaa jälkikasvua, mutta toisaalta se ei pohjaa toisen omistamiseen tai rajoittamiseen ja näin luo raameja vallankäyttöön ja väkivaltaan. Jos seksuaalisuus, läheisyys, yhdessä oleminen ja tekeminen – lapsilla tai ilman – jakaantuu laajemmalle pohjalle ja useampien ihmisten välille, mutta luottamuksella ja ketään loukkaamatta, tällaisia atomistisia neljän seinän sisälle kehkeytyviä synkkiä tarinoita ei luulisi syntyvän. Tämä on kaikki kulttuurista, siis sellaista joka voi olla toisin, jos se saa kaikupohjaa toisenlaisista tarinoista ja näiden herättämästä ymmärryksestä.

Jätän tämän pohdinnan tarkoituksella avoimeksi ja suuntaan parlamenttitalon aukiolle ihmettelemään minkälaisia reaktioita hallituksen tämäniltainen äänestys seuraavista leikkauksista herättää. Ehkäpä se, minkä nyt tulkitsen syveneväksi depressioksi, onkin ankaran pohtimisen aiheuttamaa hiljaisuutta, jonka voimistamana ja kirkastamana voi nousta sanomaan: minä haluan jotain aivan muuta. Ehkäpä myös siellä pohjolassa hallituksen viimeaikaiset sopeuttamistoimet – jotka sopeuttavat väkeä seuraavaan väkivallan aaltoon – voisivat myös herätellä pohtimaan, minkälaisessa suhteessa sitä itse kukin elelee, niin kotona kuin yhteiskunnassa. Väkivalta pahenee vanhetessaan.

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: