Teksti Maria Karuvuori

Työväenlaulut kuuluvat vasemmiston perinteeseen. Marx ja Engels itse olivat enemmän klassikoiden ystäviä.

Mikä on vapussa parasta? Työväenlaulut tietenkin.

Pispalanharju oli aikanaan paikka, jossa Tampereen punakaartilaiset seisoivat viimeisen kerran aseet kädessä, mutta tänä vappuna taistelut käytiin jossakin muualla. Silti kun Tellus-kuoro lauloi Pispalan vappujuhlissa punaisten muistomerkin kupeessa Kansainvälisen, ei se olisi voinut paljon komeammissa maisemissa soida.

Työväenliikkeen kuuluisin laulu kirjoitettiin jo 1800-luvulla, ja nimi napattiin Kansainväliseltä työväenliitolta eli niin sanotulta ensimmäiseltä internationaalilta. Siinä vaikutti eräskin Karl Marx.

Olen jo jonkin aikaa pohtinut, mitä Marx ja Engels itse mahtoivat työväenmarsseista ajatella. Tämän Mark Lindleyn artikkelin mukaan he olivat enemmän sonaattien ja sinfonioiden ystäviä.

Ilmeisesti nuori Engels oli innokas livekeikkojen ystävä, ja hän kokeili kykyjään myös säveltäjänä. Kirjeissään siskolleen Marielle hän tilitti sitä, kuinka pirullisen vaikeaa musiikin kirjoittaminen oli. Engels kehotti siskoaan myös harjoittelemaan ahkerasti Beethovenin sonaatteja, ettei joutuisi sitten myöhemmin häntä häpeämään.

Veljen ja siskon kirjeenvaihdosta löytyy myös riemukas kuvaus Franz Lisztistä, joka oli oman aikansa supertähtiä. Onnettomat neidot kilpailivat säveltäjän suosiosta siinä määrin, että Lisztin pudottama hanska aiheutti käsirysyn ja verisen riidan kahden siskon välille.

Marx puolestaan tunsi jonkinlaista patrioottista ylpeyttä Beethovenin, Mozartin, Händelin ja Haydnin saavutuksista – tämä ylpeys oli johtaa kapakkatappeluun Lontoon Tottenham Court Roadilla. Marxille musiikki oli vakava asia, ja hän näemmä suhtautui varovaisen penseästi taiteen valjastamiseen politiikan välineeksi.

Myöhempien aikojen marxilaisista ainakin Frankfurtin koulukuntaan kuuluneella Theodor Adornolla oli paljon sanottavaa musiikista. Adornolle standardisoitu popmusiikki oli kapitalistisen tuotantotavan massahypnoosia. Hän ei arvostanut myöskään protestimusiikkia. Sodasta laulaminen populaarimusiikin keinoin oli Adornon mielestä suorastaan karmivaa.

Ehkäpä olen läpikotaisin popkulttuurin turmelema, mutta olen Adornon kanssa eri mieltä. Maailma tarvitsee protestimusiikkia: sitä energiaa, mitä löytyy vanhoista marsseista ja 1960–70 -lukujen poliittisista lauluista.

On poliittisista aiheista toki väsähtänyttäkin musiikkia kirjoitettu. Mieleen tulee nyt ainakin kokoomuksen Sauli Niinistön kunniaksi kirjoitettu Kuuden vuoden kuuliaisuus. Joku taisi tuolloin vitsailla oikeiston laulelmaperinteestä. Minua ei Kurren ja tiimin siirappiklimppi alkuun edes naurattanut, pikemminkin ahdisti.

Kokoomuksella on viime vuosina ollut tapana lainailla vasemmiston retoriikkaa omiin tarkoituksiinsa. Minusta se on aina ollut hiukan outoa, mutta musiikin pöllimisen voisin jopa ymmärtää.