1.jpg

Metsäkatoa meren pohjalla

Teksti Maria Haanpää

Ilmastouutisia kesä–elokuussa 2014.

Upouusien laskelmien valossa näyttää siltä, että mannerjäätiköiden oheneminen Grönlannissa ja Etelämantereella on nopeutunut huomattavasti tällä vuosituhannella. Nämä maapallon kaksi suurinta jäämassaa menettävät tilavuuttaan nyt yhteensä noin 500 kuutiokilometrin vuosivauhdilla. Se on suurin nopeus, joka on havaittu niiden parinkymmenen vuoden aikana, joina mannerjäätiköiden korkeusmittauksia on tehty satelliiteista käsin.

Tutkimuksessa analysoitiin CryoSat-satelliitin pikkutarkkoja havaintoja mannerjäätiköiden korkeusmuutoksista vuosina 2011–2014. Muutosnopeuksia verrattiin ICESat-satelliitin vuosina 2003–2009 keräämiin tietoihin.

Jääkadon kiihtyminen on ollut suurinta Länsi-Etelämantereella, missä jäämassan tilavuuden pienenemisnopeus on kolminkertaistunut.

Kolme neljäsosaa Grönlannin ja Etelämantereen yhteenlasketusta jääkadosta tapahtuu tätä nykyä Grönlannissa (noin 375 kuutiokilometriä vuodessa). Siellä jäätiköt ovat ohentuneet etenkin länsi- ja kaakkoisrannikolla.

Kaikkein dramaattisin oheneminen, jääpeitteen madaltuminen jopa kymmenellä metrillä vuodessa, havaittiin Länsi-Etelämantereen Pine Island -jäätikössä lähiympäristöineen.

Grönlantilaista jäätikköpintaa kolme viikkoa sitten. Jäätikkötutkija J. Ryanin ympärillä näkyy erikokoisia sulamisreikiä, jotka ovat syntyneet tummien pöly- ja nokikasaumien kohdalle. (Kuva © Johnny Ryan, Aberystwyth University, Jason Box, GEUS, and Dark Snow Project)

Mannerjäätikkötutkimus julkaistiin The Cryosphere -lehdessä.

Grönlannista kerätään uutterasti tietoa myös siitä, kuinka suuri osuus jäätikön pinta-alasta kulloinkin on sulamassa. Tänä vuonna Grönlannin mannerjäätikön yläpinnan sulaminen oli kesä–heinäkuussa keskimääräistä laaja-alaisempaa. Pintasulanta huipentui kesäkuun 13:ntena päivänä, jolloin lähes 40 prosenttia pinta-alasta oli sulamistilassa.

Prosentuaalinen vertailu on tehty vuosien 1981-2010 sulamistilastoihin. Pintasulannan päiväkohtainen osuus on ollut tuolloin suurimmillaan keskimäärin 25 prosentin luokkaa.

Grönlannin luoteisrannikolla tämänkesäinen pintasulanta on ylittänyt selvästi viimetalvisen lumikertymän.

Arktisen merijään ala oli kesäkuussa keskimäärin 11,31 miljoonaa neliökilometriä, mikä on mittaushistorian kuudenneksi pienin kesäkuun jääala. Heinäkuussa jäisenä oli keskimäärin 8,25 miljoonaa neliökilometriä merta. Se on arktisen merijäätilaston neljänneksi pienin heinäkuun lukema.

Animaatio havainnollistaa merijään (ja maa-alueiden lumipeitteen) vaiheita maaliskuulta elokuulle tänä vuonna:

Koko maapallon kattavissa Noaan lämpötilastoissa tämän vuoden kesäkuu oli mittaushistorian lämpimin kesäkuu, ja sitä seurasi neljänneksi lämpimin heinäkuu.

Nasan vastaavissa tilastoissa kesäkuu oli kolmanneksi lämpimin ja heinäkuu kymmenenneksi lämpimin.

Kesäkuun 2014 (vasemmalla) ja heinäkuun 2014 (oikealla) keskilämpötilan poikkeama vuosien 1981–2010 keskiarvosta. Keskimääräistä kylmemmät alueet on merkitty sinisillä, keskimääräistä lämpimämmät punaisilla sävyillä. Mitä tummempi sävy, sitä suurempi poikkeama keskiarvosta. (Kartat © Noaa: kesäkuu, heinäkuu)

Meriveden lämpeneminen ja lämpimien merivirtojen voimistuminen ovat alkaneet aiheuttaa tropikalisaatiota maailman temperaattisissa meriekosysteemeissä. Hyvin yksinkertaisesti ilmaistuna ”tropiikki laajenee”. Perinteisestä tropiikista lauhkealle vyöhykkeelle levittäytyvät trooppiset kalalajit ryhtyvät syömään lauhkean vyöhykkeen suurleviä ja muita vesikasveja. Jos muutos etenee ylilaidunnuksen asteelle, koko eliöyhteisö muuttuu luonteeltaan.

Alkuperäisellä trooppisella esiintymisalueellaan nuo samat, kasveja syövät kalalajit ovat koralliriuttojen kannalta elintärkeitä eliöyhteisön jäseniä. Kun kasvit eivät pääse runsastumaan liiaksi, koralleilla on mahdollisuus kukoistaa.

Huomattavaa tropikalisaatiota on ehtinyt jo tapahtua Japanissa ja Välimerellä. Myös esimerkiksi Australiasta ja Yhdysvalloista on alkanut kertyä havaintoja, jotka viittaavat samantyyppiseen muutokseen.

Japanin eteläisillä merialueilla 40 prosenttia ruskolevämetsistä ja muista suurleväkasvustoista on kadonnut 1990-luvun jälkeen. Monin paikoin niiden tilalle on kasvanut koralleja. Tämän muutoksen välittöminä aiheuttajina pidetään muun muassa kaniinikaloja (Siganus fuscescens) ja papukaijakaloja (Calotomus japonicus). Nämä kalalajit ovat esiintyneet alueella jo yli sadan vuoden ajan, mutta niiden aiheuttama laidunnuspaine on kasvanut dramaattisesti vasta kun merivesi on alkanut olla talvisin lämpimämpää.

Trooppisten kalalajien levittäytyminen Välimeren itäosiin alkoi Suezin kanavan valmistuessa vuonna 1869, mutta vasta viime vuosikymmeninä kaksi kaniinikalalajia (Siganus rivulatus ja Siganus luridus) on runsastunut Välimeren itäosissa niin voimakkaasti, että suurlevämetsät ovat hävinneet kokonaan satojen kilometrien matkalta.

Jos ja kun Välimeri jatkaa nopeaa lämpenemistään, voidaan olettaa että myös kaniinikalat jatkavat leviämistään kohti meren länsiosia.

Lauhkean vyöhykkeen meriekosysteemien tropikalisaatiota käsittelevä katsausartikkeli julkaistiin Proceedings of the Royal Society B -lehdessä.

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: