1.jpg

Maailman paras nykytaiteen museo

Teksti Jenni Jarventaus

Tasmaniassa sijaitseva anarkistinen MONA häiritsee mieltä pitkään.

Tasmania on Australian eteläpuolella sijaitseva parin Lapin kokoinen saari, jonka asukkaita mannermaa-australialaiset pitävät sukurutsaisina juntteina. Se tunnetaan parhaiten villistä luonnosta, lohesta ja ahman sukuisesta pussipirusta (Tasmanian devil). Saarella on puoli miljoonaa asukasta, ja melkein puolet sen pinta-alasta on luonnonsuojelualuetta.

Tasmania ei siis ole ensimmäinen veikkaus kiinnostavan nykytaiteen kodiksi. Pääkaupunki Hobartin pohjoisosissa, kauniilla paikalla Derwent-joen varressa se kuitenkin jököttää: Museum of Old and New Art eli MONA, maailman paras nykytaiteen museo.

MONA on pornolla, kuolemalla, raadoilla ja eritteillä mässäilevä aikuisten Disneyland, joka jotenkin myös onnistuu olemaan leppoisa paikka viikonloppupiknikille. Se on pääsyy, miksi Lonely Planet listasi Hobartin viime vuonna maailman kymmenen kiinnostavimman kaupungin joukkoon, ja tärkeä osa Tasmanian taloutta.

Museon luoja on Hobartissa kasvanut, uhkapeleillä rikastunut David Walsh. Kun vierailin museossa viime sunnuntaina, ikääntyneen rokkitähden näköinen Walsh lounasti takanani ravintolassa ja puhutteli tarjoilijoita etunimillä. Walsh asuu museossa asunnossa, jonka lasilattiasta hän näkee näyttelytiloihin, ja parkkipaikalla on hänelle ja tyttöystävälleen varattu paikat titteleillä God (jumala) ja God’s Mistress (jumalan rakastajatar). Walshin huhutaan upottaneen MONAan yhteensä 200 miljoonaa dollaria, kaksi kertaa enemmän kuin Bilbaossa sijaitsevan Guggenheimin rakentaminen maksoi, ja suuri osa museon taideteoksista on miehen itse valitsemia.

Tämä voisi jonkun toisen toteuttamana olla osa karmeaa henkilökulttia, mutta MONA on niin täynnä vinksahtanutta huumoria, sekopäisyyttä ja ironiaa, että Walshille antaa paljon anteeksi.

Museokävijä saapuu lautalla tai autolla keskelle viinitilaa, jossa lannoite haisee ja kukot ja riikinkukot käyskentelevät tärkeinä. Näyttelytilat sijaitsevat peiliseinäisessä rakennuksessa, jonka pihalla komeilee tenniskenttä ja trampoliini. Museokierros alkaa laskeutumalla pimeään kellaritilaan, joka muistuttaa sokkeloista berliiniläistä yökerhoa.

Yksi paikan parhaimmista oivalluksista on, että teoksien vieressä ei ole nimiä eikä kuvauksia, vaan kävijät saavat käsiinsä iPodin, joka tunnistaa, minkä teoksen edessä kävijä seisoo. Laitteesta voi tarkistaa teoksen nimen, kuunnella tekijän haastattelun, lukea kriitikoiden kommentteja tai erinäistä triviaa taiteilijasta sipaisemalla osiota nimeltä Art Wank (taiderunkkaus). Sillä voi myös tallentaa kierroksensa nettiin, josta sen voi käydä myöhemmin katsomassa.

Sunnuntaina museossa juoksenteli vanhempiensa kaitsemia alakouluikäisiä lapsia. Vaikka kuinka uskonkin, että lasten vieminen taidenäyttelyihin on hieno juttu, MONA on poikkeus. Sen tunnetuimpia teoksia ovat Cloaca Professional, joka ulostaa keinotekoista kakkaa joka päivä kello 14, ja kuolemakammio, jonka vesialtaisiin moni kävijä on tippunut. MONAssa on ollut esillä myös vessa, jossa voi peilata omaa peräaukkoaan ja suklaasta tehty teos, joka kuvaa itsemurhapommittajan ruumiin jäännöksiä.

Nämä ovat kuitenkin nössöä tavaraa verrattuna joihinkin teoksiin. Harvoin mikään taide onnistuu omaa pollaani sekoittamaan, mutta MONAssa esillä oleva maalaus puolialastomista pikkutytöistä, jotka joukko sotilaita valmistautuu raiskaamaan on kummitellut aivoissani jo päivätolkulla. Musta labyrintti, joka soittaa uhkaavaa musiikkia ja päättyy karmaisevaan putoamiskokemukseen, sai minut puolestaan pelkäämään tosissani.

Eli vinkki lapsiperheille: Jos suunnittelette reissua MONAan, hankkikaa lapsenvahti.

Olin suunnitellut viipyväni MONAssa muutaman tunnin, mutta lopulta huomasin haahuilleeni siellä melkein koko päivän. Loistavan ravintolan, olutpanimon ja viinibaarin ansiosta paikassa voi helposti viettää tunteja, ja jos myöhästyy viimeisestä lautasta kaupunkiin, voi yöpyä MONA-hotellissa. Kesäviikonloppuisin ulkoilmalavalla soittaa paikallisia bändejä, joita voi kuunnella ilmaiseksi löhöten säkkituoleissa ja syöden omia eväitä. Walshin tenniskentällä saa vapaasti pelata ja trampoliinissa pomppia.

MONA on kuitenkin vaarassa. Walshin huhutaan olevan vaikeuksissa, koska Australian verovirasto uskoo miehen olevan sille uhkapelivoitoistaan velkaa 541 miljoonaa dollaria. Walshin mukaan voittoja ei voida lain mukaan verottaa eikä hän siten ansaitse mätkyjä, mutta jos verottaja on oikeassa, MONAn tulevaisuus näyttää kehnolta. Jos museo myydään, sen uusi omistaja tuskin on yhtä kahjo kuin nykyinen, joten paikan anarkistisuus todennäköisesti vesitetään.

Ja anarkistisuus on MONAn ydin. Se on kuin huumetrippi pahimpiin painajaisiin, kieroutuneimpiin fantasioihin ja omituisimpiin ajatuksiin mitä aikuisen mieleen mahtuu.

Tasmanian matkailun edistämiskeskus ei maksa minulle tästä penniäkään, mutta sanon sen silti: Mene hyvä ihminen MONAan, ja mene pian. Lähdet ehkä pää täynnä hämmentäviä tai kammottavia ajatuksia, mutta muistat tämän museon kauemmin kuin minkään muun.

Kommentoi Facebookissa
Lahen Luomu ja Luonto 2018
Helsinki liikkuu