Koditon kylärakki

Teksti Riina Yrjölä

Viime viikolla Hongkongia kohahdutti kodittoman koiran kuolema.

Tarina alkoi, kun kulovalkean tavoin sosiaalisessa mediassa jaettiin kuvia ja videoita metrolinjalla juoksevasta koirasta, joka paniikinomaisesti yritti hyppiä takaisin aseman korkealle laiturille. Ensin koiralle tarjottiin metroaseman työntekijöiden puolelta tuolia rappusten korvikkeeksi. Tämä lähestymistapa oli tulokseton, seuraavaksi kolme vartijaa siirtyi raiteille ja he yrittivät keppien kera hätistellä kesyä koiraa muualle.

Kukaan näistä auttajista ei yrittänyt koiraa nostaa laiturille, vaikka koira melkein heidän syliinsä kiipesi. Asemalla seisovien matkustajien hätääntyneet avuntarjoukset nostaa koira turvaan menivät kuin kuuroille korville.

Kahdeksan minuutin jälkeen metroliikenne palautui normaaliksi – yksityinen ja pörssissäkin noteerattu MTR kun joutuu maksamaan muhevia sakkoja kaikista aikataulujen viivästyksistä. Ja tähän kellotettuun voitonmaksimoinnin piiriin eivät eettiset tai eläinsuojelulliset kysymykset kuulu.

Muutaman minuutin kuluttua koira oli jäänyt metron alle. Tämä karu kohtalo nostatti kansalaiset barrikadeille. Muutamassa päivässä yli 90 000 ihmistä allekirjoitti adressin, jossa metroyhtiötä vaadittiin vastuuseen eläinrääkkäyksestä. Seurasi mielenosoituksia, muistotilaisuuksia, hautajaismarsseja ja kiinalaisia seremonioita, joissa koiran elämänarvoa juhlistettiin. Metroasema täytyi kukista, kynttilöistä, suitsukkeista ja itkevistä ihmisistä.

Ottaen huomioon, että Hongkongissa lopetetaan 6000 koditonta koiraa vuosittain ja kymmeniä pentuja löytyy roskiksista ja tienvarsilta pahvilaatikoissa päivittäin, niin tämä kansalaisten yhtäkkinen rajaton rakkaus kulkukoiria kohtaan vaikuttaa jokseenkin suhteettomalta. Mutta luulenkin, että näissä elämänarvon ja sen oikeuden kunnioittamisen kollektiivisissa mielenilmaisuissa kyse ei niinkään ollut itse koirasta. Pikemminkin koiran avuttomuus – autoritaarisen, elämää hylkivän vallankäytön ehdottomuuden edessä – symbolisoi kansalaisille Hongkongin ja Kiinan yhä ongelmallisemmaksi käyvää suhdetta.

Hongkong on kuin koditon kylärakki, jonka vanhat isännät hylkäsivät selviytymään omin neuvoin ja keinoin. Ja nyt uusi isäntä yrittää opettaa vanhaa koiraa uusille tavoille kovakouraisesti sitä koulien. Maan oppositiota pyritään jatkuvasti vaimentamaan, ja lehdistönvapaus, sananvapaus ja kokoontumisvapaus ovat heikentynyt vuosi vuodelta. Liberaaleja toimittajia on pahoinpidelty henkihieveriin teho-osastoille ja maan demokratisoitumista tukevat mediaomistajat ovat joutuneet poliittisen ajojahdin kohteiksi.

Vaikutusvallan kasvu näkyy myös kouluissa. Peruskouluihin on suunniteltu erinäisiä kiinalaismielisiä opetusohjelmia, joissa Kiinan ainutkertaista ja kyseenalaistamattoman upeaa kommunistista historiaa juhlistetaan. Lienee sanomattakin selvää, että tämä opetusohjelma ei Tiananmenin aukion tapahtumia selittele.

Kuin metroraiteille eksynyt kylärakki, joka ei halunnut juosta pakoon tai purra, mutta ei myöskään uuden isännän kädestä syödä, Hongkong on epävarmuudesta lamaantunut. Hädissään se etsii pakoreittiä ulos piikkilangalla aidatuista linjauksista ja pysäkeistä, jotka ohjaavat sitä armottomasti kohti Kiinaa.

Koiran kuolema aikataulutetun ja ehdottomuudessaan etenevän metron alle on myös symbolisesti puhutteleva. Koira etsi pakoreittiä viimeiseen asti, pelokkaana mutta vapaana. Ja tämäntyyppiselle itsenäiselle sooloilulle, joka kyseenalaistaa ehdottomia sääntöjä, määräyksiä tai velvoitteita, ei Kiinassa tilaa löydy. Seuraa meidän käskyjämme tai kärsi. Koira valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon. Ja luulen, että tämä hänen tinkimätön peräänantamattomuutensa – rohkeus kulkea omia teitänsä ja kuolla mieluummin vapaana kuin kaasukammiossa ketju kaulassa – on se, mikä tässä tarinassa hongkongilaisia niin syvältä koskettaa.

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu