1.jpg

Kirja kuin pussillinen sipsejä

Teksti Oona Juutinen

Lopunajan lauseet: Robopocalypse.

Heti Robopocalypsen alkumetreillä selviää, että kyseessä ei ole hyvä kirja. Samalla selviää myös, että kyseessä on erittäin vetävä kirja.

Kuten niin monet nykyään julkaistavista romaaneista, Robocalypse on kuin kirjalliseen muotoon runnottu toimintaleffa. (Epäilisin, että Daniel H. Wilson on myös tarkoituksella tehnyt sen sellaiseksi – ja menestyksekkäästi myös, sillä tarinan elokuvaoikeudet myytiin ennen kuin kirjalla oli edes kustantajaa.)

Koukuttavaksi suunniteltu rakenne tempaisee mukaansa ja hetkittäin sivuja kääntävä käsi käy kuin itsekseen, kuten sipsipussin kanssa toisinaan tapahtuu: hotkimista ei kerran aloitettuaan osaa lopettaa ennen kuin pohja jo paistaa. Robopocalypsen lukeminen toimi samalla logiikalla. Viuhdoin kirjan läpi pika-ajassa, mutta jälkikäteen en totta puhuakseni ollut ihan varma, mitä tästä kulttuurielämyksestä opin.

Luultavasti en yhtään mitään.

Paitsi tietysti sen, että robotit voivat olla aika pelottavia. Robopocalypse sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa yhteiskunta on koneistunut entisestään: kaikissa autoissa on tietokone, kaikissa kodeissa kotitalousrobotti, ja armeijallakin on kriisialueilla käytössä monenlaiset toiminnot hallitsevia, melkein ihmisenkaltaisia robotteja. Kun yhdysvaltalaisessa laboratoriossa sitten syntyy Archos-niminen tuntemiskykyinen tekoäly, joka on fiksumpi kuin ihmisten kannalta olisi kätevää, on tällä välittömästi käytössään valtava robottiarmeija. Archos päättää tehdä ihmiskunnasta pilkkeitä ja kääntää robotit luojiaan vastaan.

Wilson tuntuu kopioivan surutta Max Brooksin Sukupolvi Z -kirjan episodirakennetta, jossa sodan tapahtumia käydään läpi jälkikäteen eräänlaisena historiankirjoituksena. Robopocalypsen kehyksenä toimii robotteja vastaan nousseen sotilasyksikön komentaja Cormac Wallace, joka sodan päätyttyä kirjoittaa sen lopputulokseen ratkaisevasti vaikuttaneiden ihmisten tarinoita muistiin.

Kirjassa seurattavissa hahmoissa on kiitettävästi eri etnisyyksien edustajia ja esimerkiksi Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoilla sekä heidän reservaateillaan on tärkeä rooli taistelussa robotteja vastaan. Wilson ei kuitenkaan osaa tai vaivaudu Brooksin tapaan luomaan hahmoilleen omia ääniä ja kertojat teinitytöistä aikuisiin miehiin kuulostavat tasapäisen samalta kaikki.

Robopocalypseä tekisi mieli ajatella jonkinlaisena kiinnostavana tutkielmana nykyihmisen riippuvaisesta suhteesta teknologiaan ja sen mahdollisista seurauksista. Valitettavasti se ei kuitenkaan ole sellainen. Sen sijaan kirja on rannalla tai lentokentällä luettava viihdepläjäys – niitä teoksia, joille kirjallisuudenopiskelijakaverit nauravat halveksuvasti. Sen kuluttaa paremman kirjallisuuden puutteessa tai laiskuuden iskiessä, aivan kuten joskus syö sipsipussillisen sen sijaan että kokkaisi kunnon aterian.

Siinä missä Sukupolvi Z tuntui monella tapaa todenmukaiselta kuvaukselta siitä, miten maailma reagoisi valtavaan vaaraan, Robopocalypse ei kaikessa höttöisyydessään onnistunut tuntumaan lainkaan todelliselta tai mahdolliselta. Kunnes muistin, että Wilsonilla on tohtorintutkinto robotiikasta. Entä jos tämä tietää jotakin, mitä me muut emme vielä tiedä…?

Ja sitten näin koko yön painajaisia kimppuuni käyvistä kodinkoneista.

Daniel H. Wilson: Robopocalypse. Doubleday 2011. 347 s.

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: