Kiinassa kaikki mitataan mammonassa

Teksti Riina Yrjölä

Luulin, että hiukan kieltä oppimalla ja kirjoja tavaamalla voisin selättää kiinalaisen kulttuurin salat. Kuinka väärässä olinkaan.

Kun muutin Hongkongiin kolme vuotta sitten minulla ei ollut mitään harhaluuloisia ajatuksia siitä, että tulisin ikinä ymmärtämään tätä paikkaa pintaa syvemmältä. Jo vuosikymmen aikaisemmin Singaporessa asuneena (kutsuin kaupunkia sarkastisesti Disneylandiksi kuolemantuomiolla varustettuna) olin oppinut, kuinka vaikeaa on päästä kiinalaisen ajatusmaailman ehdollisen ehdottomuuteen sisään.

Singaporeen muuttaessani olin nuori ja naiivi. Luulin kaikkitietävänä typeryksenä, länsimaalaisesta maailmankansalaisuudesta rinta rottingilla, että hiukan kieltä oppimalla ja kirjoja tavaamalla voisin selättää kiinalaisen kulttuurin salat. Kuinka väärässä olinkaan.

En tule ikinä unohtamaan ensimmäistä asiakastapaamistani. Olin ottanut CV:ni ja koulutodistukseni mukaan olettaen, että asiakas kenties halusi tarkistaa tai tutkailla taustojani. Asiakasta ei kuitenkaan voinut vähempää kiinnostaa jonkun suomalaisen periferiayliopiston hikiset tutkintotodistukseni. Sen sijaan minua pyydettiin näyttämään kelloani, kertomaan kenkieni valmistaja ja vilauttamaan käsilaukkuani. Pitkähkön puhinan ja huokailun jälkeen minut hyväksyttiin asiakkaan yhteyshenkilöksi. Tosin sillä ehdolla, että käsilaukkuni oli vaihdettava erääseen eurooppalaiseen merkkituotteeseen. Muistan miettineeni että piru vie, täällä työssäkäynti tulee viemään minut vielä vararikkoon.

Opin sinä iltapäivänä kenties yhden tärkeimmistä läksyistäni: kiinalaisessa kulttuurissa kaikki mitataan rahassa, maallisessa mammonassa ja statusarvossa. Minulle kesti kuitenkin paljon pidempään ymmärtää, että varakkuuden näyttäminen ei ole kuitenkaan täysin turhanpäiväistä tai tyhjäpäistä pröystäilyä tai ökyilyä. Pikimmiten logoja huutavat laukut tai kullanväriset autot ovat myös oman älyllisen erinomaisuuden ja sen tuoman menestyksen symboleita.

Joten vaikka kielen täällä taitaisikin, sillä ei välttämättä pitkälle pötki. Paljon tärkeämpää on sisäistää perinteet – kiinalaiset käytösnormit, tapakulttuuri ja ajattelun kaavat. Ja tämä tarkoittaa länsimaalaisen etikettioppaan nurkkaan heittämistä. Eli täytyy oppia ottamaan kohteliaisuutena jos joku kommentoi reipasta painonnousuasi tai kysyy sinulta palkkatietojasi, aviosäätyä, asuntosi vuokratasoa tai perheesi varallisuutta. Pitää ymmärtää röyhtäisyt, maiskuttelu tai jopa piereskely ruokapöydässä tyytyväisyyden osoitukseksi hyvästä ruuasta. Pitää muistaa että kiinalainen harvoin kiittää tai kehuu, kyllä-sana ei välttämättä tarkoita myöntymistä ja että kieltäytyminen on aina epäsuoraa.

Pitää muistaa, että ravintoloissa illallislaskun jakaminen osallistujien kesken on täysin moukkamaista toimintaa. Samanlaista junttiutta osoittaa myös halaaminen, viheltäminen, jalkapohjien vilauttelu ja liiallinen hymyily.

Luin eilen lehdestä, että suomalaiset elintarvikeyritykset pohtivat Venäjän tuontikiellon takia Kiinasta nyt mahdollista vientimaata. Jos näin on ja tänne Team Finland -delegaatio lähetetään, niin ehdotan, että kaikki rennot shortsit, purjehduskengät, loaferit, pastellinväriset kauluspaidat, urheilutrikoot, lenkkitossut ja sykemittarit jätettäisiin kotiin.

Niiden sijaan matkalaukku pakataan pullolleen punaisia silkkipaitoja, kultaisia kelloja, käätyjä ja käärmeennahkaisia buutseja. Kun habitus on kunnossa, sitten vaan perisuomalaisella tuppisuisella ”en puhu, halaa enkä todellakaan pussaa” -asenteella kohti vientineuvotteluita. Iso maha vyön päällä ylpeästi hytkyen, tupakki huulessa ja kahdeksan kallista viskipulloa kainalossa. Olen varma, että menestys olisi taattu.

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Häiriköt

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *