Kaltereita ja keskitysleirejä

Teksti Peristerakis

Talouskriisin kriisiyttämä etiikka tuottaa uusia Guantanamoita.

Kreikassa on askel kerrallaan rakennettu uusi rikoksen ja rangaistuksen järjestelmä, joka liittyy vahvasti kriisiksi kutsuttuun talousparadigman muutokseen. Poikkeuksellista viimeaikaisessa kehityksessä on se, että poliittisen päätöksenteon ja siitä näennäisesti itsenäisen oikeusjärjestelmän häilyvä raja on muuttunut entistäkin häilyvämmäksi. Tämä ilmenee monilla eri tasoilla, joihin luon seuraavassa muutaman äkkinäisen silmäyksen.

Poliittisten päätösten takia rikollisen asemaan on joutunut joukko ihmisiä, joita ei ole missään vaiheessa varsinaisesti tuomittu rikoksesta. Suurin ja ilmeisin ryhmä on paperittomat siirtolaiset. Kymmeniltä tuhansilta siirtolaisilta on riistetty vapaus vastoin heidän tahtoaan tai tuomioistuimen päätöstä. Rikollisleimoja on lyöty myös ulkomaalaistaustaisiin tai ulkomaalaisilta näyttäviin seksityöntekijöihin tai seksityöntekijöiksi epäiltyihin. Poliisin mielivaltaisen harkinnan perusteella naisia on pakotettu HIV-testeihin ja joidenkin kasvokuvia on julkaistu medioissa.

Toiseksi talouskriisin politiikka on luonut kasvavan velkarikollisten joukon. Vuonna 2012 säädetyn lain mukaan velkavankeustuomioon riittävät nykyisin 5000 euron verorästit. Summa ei ole mikään yletön nyt, kun hallitus säätää jatkuvasti uusia veroja ja valtio leikkaa palkkoja ja eläkkeitä.

Terrorismin ja järjestäytyneen rikollisuuden määritelmiä on rukattu kriisin aikana uuteen uskoon ja käytetty hyvin löyhästi ja usein poliittisin perustein. Elokuussa 2010 terrorismilakiin tehtiin merkittäviä muutoksia, jotka oli tarkoin räätälöity kohdistumaan kreikkalaisiin radikaaliliikkeisiin ja talouskuria vastustaviin poliittisiin protesteihin.

Nykyisen lain mukaan kymmenen vuoden lisätuomio terrorismista kuuluu jokaiselle, joka antaa terroristi-iskun kannalta ”merkityksellistä” tietoa terroristijärjestöksi luokitellulle taholle, tai joka antaa tällaiselle järjestölle materiaalista tai immateriaalista tukea, tapahtuipa varsinaista terroristi-iskua tai ei. Näin pelkkä epäilys terrorismiyhteydestä mahdollistaa 36 kuukauden tutkintavankeuden ja mikä hyvänsä syyte – oli se sitten naamioituminen, virkavallan vastustaminen, liikenteen vaarantaminen tai omaisuuden vahingoittaminen – voi johtaa äärimmäisen pitkiin tuomioihin, jos terrorismiyhteys tahdotaan osoittaa. Edellä mainittuja syytteitä voi hyvin kevein perustein nostaa vaikkapa mielenosoitukseen osallistuneille.

Kirjoitan, ’jos terrorismiyhteys tahdotaan osoittaa’ sen vuoksi, että lakia on jo nyt käytetty ilman aiheellisia todisteita. Lukuisia anarkisteja on tälläkin hetkellä useiden kuukausien mittaiseksi venyneessä tutkintavankeudessa odottamassa oikeudenkäyntiä, jossa heidät mitä ilmeisimmin todetaan syyttömiksi. Tämän vuoden heinäkuussa kaksi anarkistia tuomittiin pankkiryöstöstä ja terrorismista 16 vuoden vankilatuomioihin. Pankkiryöstösyyte lienee ollut juridisen järjestelmän näkökulmasta aiheellinen – todisteita löytyi ja finanssilaitosten ryöstöt ovat olleet perinteinen tapa pakkolunastaa niiden vääryydellä haalimaa omaisuutta ja rahoittaa radikaalipoliittisia projekteja.

Terrorismituomioon sen sijaan riitti pelkkä tuomarin järkeily siitä, että syytettyjen toimintatapa ja poliittinen tausta yhdessä antoivat olettaa heidän olevan tai joskus olleen terroristijärjestöksi luokitellun anarkistiryhmä CCF:n jäseniä. Tuomio oli puhtaasti poliittinen, sillä syyttäjä itse oli varta vasten todennut terrorismisyytteen nostamisen olevan näytön puuttumisen takia perusteeton.

Viime kesänä alkaneessa ja parhaillaan käynnissä olevassa oikeuskäsittelyssä syyttäjä yrittää saada Skouriesin kaivosta vastustavan ympäristöliikkeen taipumaan järjestäytyneeksi rikollisorganisaatioksi. Jos tuomari katsoo syytteet aiheellisiksi, kahtakymmentäkahdeksaa henkilöä odottavat pitkät tuomiot pyrkimyksistä suojella elinympäristöään Kreikan suurimman avolouhoksen tuhoilta. Tässäkin tapauksessa raskauttavat todisteet puuttuvat.

Oikeusjärjestelmän muutos on kuitenkin täydellinen vasta, kun uudet rikokset saavat vastineensa uusissa rangaistuskeinoissa.

Alkuvuodesta 2012 Kreikan kansallisen turvallisuuden ministeriö esitti avaavansa lähivuosien aikana kolmekymmentä suljettua kiinniottokeskusta paperittomille siirtolaisille. Keskusten rakentaminen on ollut suunniteltua hitaampaa, mutta ne muutamat, jotka ovat valmistuneet, täyttävät kaikki rangaistuslaitoksen määritelmät.

Elokuussa Guardian julkaisi Lääkärit ilman rajoja -järjestön haastattelun, jossa kiinniottokeskuksia kuvattiin ”maanpäälliseksi helvetiksi”. Laitoksiin on suljettu huomattavasti niiden kapasiteettia (miten sellaista voi edes mitata?) enemmän siirtolaisia, kiinniottoajat ovat venyneet laittoman pitkiksi, tilat ovat ahtaat, hygieniaolot surkeat, ulkoiluaika rajoitettu kahteen tuntiin ja laitoksia valvovat poliisit ovat useammin kuin kerran jääneet kiinni siirtolaisten pahoinpitelyistä. Ministeriön mauttoman sarkasmin takia näitä keskuksia kutsutaan virallisesti miksipä muuksi kuin vieraanvaraisuuskeskuksiksi.

Heinäkuussa 2014 parlamentti puolestaan sääti uuden lain mittavasta vankilaitosreformista. Uuden järjestelmän mukaan Kreikkaan luodaan kolmiportainen vankilajärjestelmä, jossa vankilat jaetaan A-, B- ja C-luokan kategorioihin tiettyjen kriteerien mukaan.

Alhaisen turvallisuustason eli A-luokan vankilat ovat pääasiassa pikkurikollisille ja velkavangeille. B-luokan vankilat ovat niin sanottuja ’tavallisia’ vankiloita, ’tavallisille rikollisille’. Korkean turvallisuustason eli C-luokan vankilat ovat sitten asia erikseen. Ne ovat supervalvottuja eristysyksiköitä ja tarkoitettu terrorismituomion saaneille, rikollisjärjestöjen jäsenille sekä vaarallisiksi luokitelluille rikollisille. Lain mukaan rikollinen voidaan luokitella vaaralliseksi, jos hän on esimerkiksi syytettynä virkamiehen vahingoittamisesta (kiven heittäminen poliisia kohti?) tai jos hän osallistuu vankilakapinaan. C-luokan vankila on siis eräänlainen rangaistuslaitos rangaistuslaitoksen sisällä sellaisia tapauksia varten, joiden kohdalla pelkkä vapaudenriisto ei riitä tyydyttämään valtion kostonhalua.

C-luokan vankilat eroavat tavallisista vankiloista siten, että niitä eivät vartioi vanginvartijat vaan poliisit. Kaikissa selleissä ja käytävillä on valvontakamerat. Perheenjäsenten ja lakimiesten vierailut sekä oikeus puhelinsoittoihin on rajoitettu minimiin. Perheen ulkopuolisten vierailut on kielletty kokonaan. Osallistuminen työtoimintaan ja kuntouttaviin tai sosiaalisiin ohjelmiin on joko kokonaan estetty tai minimoitu, ja oikeus vankilalomiin ei tule kysymykseenkään. Nämä vankilat on siis suoraan suunniteltu niiden vähäisten saavutusten romuttamiseksi, joita vangit ovat vuosikausien vankilaprotesteissa itselleen hankkineet, ja joiden kuviteltiin jopa vakiintuneen osaksi yleisinhimillisyyden määritelmää. Nämä päivät on nyt ohi.

Kun parlamentti äänesti vankilareformista heinäkuussa 2014, nähtiin Kreikassa kaikkien aikojen suurin vankilaprotesti. Noin 4500 vankia ympäri maata osallistui yhteiseen nälkälakkoon. Reilun kahden viikon protestin seurauksena joitain lain yksityiskohtia hieman viilattiin, mutta muutokset eivät olleet kosmeettisia kummempia. Median heikosti raportoima protesti ei saanut lakia kaadettua. Tämä tarkoittaa, että vankilaprotestiin osallistuneet voidaan vankilajohdon niin halutessa siirtää C-luokan vankiloihin rangaistukseksi vankilakapinoinnista.

Kreikan talouskriisi on opettanut paljon. Eniten se on opettanut maailman konkreettisesta kaventumisesta: siitä, että marginaali, jonka sisässä talouspolitiikkaa on mahdollista harjoittaa, on supistunut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana niin ahtaaksi, etteivät esimerkiksi sellaiset yhteiskuntaihanteet kuin ihmisyys, moniarvoisuus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus, jotka vielä 1900-luvulla nähtiin talouskasvun ehtoina, mahdu enää sen sisään. Näillä arvoilla ei yksinkertaisesti enää pärjää kilpailussa. Tämä tarkoittaa, että talous on kadottanut sellaiset eettiset lähtökohdat, joilla se on historiallisesti perustellut oman legitimiteettinsä valtajärjestelmänä.

Millä talous sitten oikeuttaa itsensä? Kysymys on aiheellinen, ja on pakko tunnustaa, etten tiedä siihen tyhjentävää vastausta. Yhtäältä näyttää siltä, että talouteen liittyy paljon perusteetonta eli idealistista uskoa, jolla ylläpidetään optimistista illuusiota tilanteen korjaantumisesta. Tätä masinoivat selkeästi ideologisesti virittyneet talousvaikuttajat, pohjaamatta kuitenkaan väitteitään mihinkään empiiriseen näyttöön tai edes kunnolliseen talousteoriaan.

Toisaalta on selvästi huomattavissa, että poliittinen järjestelmä tukeutuu entistä herkemmin väkivaltaan ja pakkokeinoihin silloin, kun kysymys arvoista nostetaan konkreettisesti esille. Kritiikin ja protestien kasvaessa kriisiytyneet poliittiset järjestelmät siis tuppaavat totalitarisoitumaan. Virkavallan tehtäväksi on yhä enenevissä määrin selkiytynyt epämääräisesti argumentoidun ”turvallisuuden” takaaminen, joka vaikuttaa enemmän kurinpitoprojektilta kuin miltään muulta.

Tästä päästään toiseen mielestäni tärkeään talouskriisin todellisuudessa tekemääni havaintoon. Talouden arvoperustan muuttuminen heijastuu myös sellaisiin yhteiskunnan rakenteisiin, joita ei äkkiseltään ajatella taloudellisina. Yksi esimerkki tästä on tuomio- ja rangaistusjärjestelmän mittava uudistaminen Kreikassa, vaikka demokraattisen valtion kulmakivenä on kautta aikain nähty juuri politiikasta ja maallisesta mammonasta itsenäinen oikeusjärjestelmä. Noh, kenellekään osattomien historiaa vähänkään tutkineelle tämän periaatteen tekopyhyys tuskin tulee yllätyksenä.

Siirtolaisten keskitysleirit ja Kreikan Guantanamoiksi kutsutut C-luokan vankilat ovat siis osa suurta arvomyllerrystä, jonka talouskriisi aiheuttaa siinä tunteiden, järkeilyn ja tekojen avaruudessa, johon etiikka omalla omituisella tavallaan kytkeytyy. Ihmisoikeuksista on turha puhua, sillä ne eivät enää myy. Kilpailutaloudessa itsearvoisen hyvään ei kannata sijoittaa, sillä se ei menesty. Ainoa ’hyvä’, joka voi saada jonkinlaisia ilmenemismuotoja reaalimaailmassa on ’hyvä menestys’. Tällaista markkinoilla tapahtuvaa etiikan mitätöintiä kutsun nihiliberalismiksi.

Jos talous on menettänyt arvopohjansa ja pyrkimyksensä elämän laadullisena kohentajana, tarkoittaa tämä väistämättä sitä, että työn ja tuotannon pääasialliseksi motiiviksi jää pelkkä talousjärjestelmän itsensä ylläpitäminen, ei niinkään tekemisen mielekkyys, laadukkaiden tuotteiden tarjoaminen tai elämänlaadun parantaminen ylipäätään. Talous on ikäänkuin itsetarkoituksellista, koska sillä ei ole itsensä ulkopuolista päämäärää.

Näkökulmanmuutos etiikasta talouslogiikkaan lienee viime vuosikymmenten merkittävin muutos ideologisessa ilmastossa. Tällainen näkemys ei kuulu enää yksinoikeutena elinkeinoelämän perunoille tai uusklassisesti orientoituneille talousteoreetikoille, vaan se on laajalti hyväksytty myös muun väen keskuudessa.

Valtaosa ihmisistä, puoluekirjasta riippumatta, on periaatteessa valmis hyväksymään etiikan nihiloinnin, kurjistustoimet ja totalitarismin sillä lupauksella, että talous jonain päivänä saadaan kuntoon – eritoten, jos nämä toimenpiteet eivät kohdistu suoranaisesti heihin itseensä. Miten pitkälle tässä nihiliberalisoitumisessa ollaan valmiita menemään? Se on jokaisesta itsestään kiinni. Kreikassa rakennetaan uusia vankiloita niiden varalle, joiden mitta on täynnä.

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Häiriköt

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *