Kahden kerroksen koululaisia

Teksti Jenni Jarventaus

Suomalainen etsii lapselleen sopivaa koulua Australiassa, ja suuttuu.

Kuten suomalaiset, australialaiset uskovat maansa olevan yksi maailman tasa-arvoisimmista.

Australialaismiehet puhuttelevat toisiaan termillä mate (kaveri) mieluummin kuin sir (herra). Aussit matkustavat taksissa ennemmin kuljettajan vieressä kuin takapenkillä. Yksi maan rakastetuimmista käsitteistä on a fair go eli jokaisen oikeus saada kunnon yritys elämässä riippumatta syntyperästä, tuloista tai tittelistä.

Australialaiset uskovat, että toisin kuin rahavallan Amerikassa ja luokkaerojen Britanniassa täällä eteläisellä pallonpuoliskolla osataan olla reiluja, rehtejä ja tasa-arvoisia.

Kaunis ja liikuttava ajatus. Voi kun se pätisi myös maan koulujärjestelmään.

Totuus on, että Australiassa lapset ovat tasa-arvoisessa asemassa samaan malliin kuin eläimet George Orwellin Eläinten vallankumouksessa: Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Tämän alkaa ulkomaalainen hahmottaa viimeistään silloin, kun on aika lähettää lapset kouluun.

Ennen Sydneyyn muuttamista minulla ei ollut harmaata hajua, miten sekava Australian koulujärjestelmä on. Täällä julkisten koulujen rinnalla toimii sotkuinen soppa riippumattomia kouluja ja yksityiskouluja, joista osa on uskonnollisia, osa ei. Jotkut osavaltiot lukevat esikouluopetuksen osaksi perusopetusta, toiset eivät. Joissain osavaltioissa oppivelvollisuus päättyy 15-vuotiaana, toisissa 17-vuotiaana.

Muutin siippani kanssa Sydneyyn esikoisemme ollessa kaksivuotias ja kuopuksemme kahdeksanviikkoinen. Ystävystyttyäni paikallisten äitien kanssa tajusin, että olimme jo liian myöhässä ilmoittaaksemme esikoisemme alueemme eliittikouluihin. Niiden jonotuslistoille kun pitää pyrkiä heti synnytyslaitokselta.

No, sitä pettymystä lieventää tieto, että ei meillä ole eliittikouluun kuitenkaan varaa. Monet niistä laskuttavat 20 000 euroa per vuosi, eli 12 vuoden peruskoulutukselle tulee yhteensä hintaa 240 000 euroa per lapsi. Juu ei onnistu.

Osa kavereistani on samassa taloudellisessa jamassa ja he aikovat siksi lähettää lapsensa hieman edullisempiin uskonnollisiin, riippumattomiin kouluihin. Ne puolestaan vaativat vanhemmilta oikean sitoumuksen kyseessä olevaan uskontoon.

Tämän ansiosta juutalainen kaverini ja hänen ateistimiehensä tylsistyvät sunnuntaisin katolisessa jumalanpalveluksessa. He teeskentelevät olevansa katolisia saadakseen nelivuotiaan tyttärensä ensi vuonna naapurustomme katoliseen kouluun.

”Miksi ihmeessä?” kysyin.

”Koska muuten ainoa vaihtoehto on julkinen koulu”, kaverini vastasi.

”Ja mitä vikaa siinä on?” ihmettelin.

”Ei siinä välttämättä mitään vikaa ole, se on vaan… julkinen koulu”, kaverini sanoi inhoa äänessään. ”Sinne lähettävät lapsensa ne perheet, joilla ei ole vaihtoehtoja.”

On hämmästyttävää miten tehokkaasti keskiluokkaisille australialaisvanhemmille on myyty ajatus, että julkinen koulu ei ole tarpeeksi hyvä heidän hellanteltuilleen.

Kansainvälisissä vertailuissakin Australian rakkaus yksityiskouluja kohtaan roihuaa kovalla liekillä. Yhdysvalloissa 10 prosenttia lapsista käy yksityiskoulua, ja Britanniassa luku on seitsemän prosenttia. Australialaislapsista puolestaan 35 prosenttia on yksityiskoulussa, ja toisin kuin kaikissa muissa OECD-maissa, luku on kasvussa.

Tasa-arvon nimeen vannovassa maassa luulisi kansalaisia huolestuttavan moinen kehitys. Yksityiskoulutus kun kasvattaa suosiotaan nimenomaan tasa-arvon kustannuksella, kuten melbournelainen tutkija Sally Young varoittaa.

Youngin mukaan hyväosaisten perheiden joukkopako julkisesta opetuksesta tarkoittaa, että alempien sosioekonomisten luokkien lapset kärsivät, koska heiltä evätään tärkeää sosiaalista pääomaa. Sen sijaan että eri yhteiskuntaluokkien lapset oppisivat samassa koulussa, heidät jaetaan pitkälti vanhempien sosioekonomisen aseman perusteella ”eliittikouluihin” ja julkisiin kouluihin.

Eliittikouluissa leivotaan Australian eliitti kuten poliitikot ja yritysjohtajat. Kuvaavaa on, että nyt vallassa olevan konservatiivipuolueen kansanedustajista kaksi kolmannesta ovat yksityiskoulujen kasvatteja, ja yritysjohtajien joukossa luku on samaa luokkaa.

Ja julkisissa kouluissa… No, niistäkin voi ponnistaa menestykseen samoin kuin eliittikoulustakin tippua kortistoon. Onnistumisen esimerkkejä on kuitenkin vähän tarjolla, jos kaikki luokkatoverit ovat perheistä, joille sähkölaskun maksaminenkin voi tehdä joka kuukausi tiukkaa.

Kaltaistani suomalaisen peruskoulujärjestelmän kasvattia korpeaa systeemi, joka jakaa lapset kahden kerroksen väkeen jo opetusvelvollisuuden alkaessa eli viisi–kuusivuotiaina. Suomalaista koulujärjestelmää – vaikka sen Pisa-sijoitus onkin tippunut – on kova ikävä.

Omien lasteni kohdalla koulupäätös on jo puolestamme tehty. Yksityiskoulumaksuihin meillä ei ole varaa, ja mieheni ja itseni kaltaisten agnostikkojen on turha edes yrittää teeskennellä uskoontuloa, jotta anglikaanisen tai katolisen koulun ovet aukeaisivat jälkikasvullemme.

Julkinen koulu on siis meidän valintamme. Jos se nyt on valinta ottaen huomioon, että vaihtoehtoja ei oikein ole.

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu