1.jpg

Hatunnosto utopiaromaanille

Teksti Oona Juutinen

Lopunajan lauseet: Herland.

Lieneekö kevään ja lisääntyvän valon syytä, mutta juuri nyt olen kyllästynyt dystopioihin. Ne tuntuvat usein vähän mielikuvituksettomilta – kaikkihan me osaamme valittaa! Utopiat sen sijaan ovat haasteellisempia, sillä niin kirjallisuudessa kuin tosielämässäkin epäkohtien osoittaminen sormella on helppoa. Parempien vaihtoehtojen tarjoaminen tilalle sen sijaan on huomattavasti vaikeampaa. Ja kuitenkin utopiateokset pyrkivät juuri siihen: olemaan romaanimuotoisia rakennuspiirustuksia paremmalle maailmalle. Sellaiselle tavoitteelle on pakko nostaa hattua.

1800- ja 1900-lukujen taitteessa elänyt kirjailija ja feministi Charlotte Perkins Gilmanin tutki monissa teksteissään naisten rajoitettua asemaa niin yhteiskunnassa kuin parisuhteessakin. Ei siis ole ihme, että hän otti ja kirjoitti myös kokonaisen feministisen utopiatrilogian. Sen tunnetuin osa, alunperin vuonna 1915 julkaistu Herland, on tutkielma maailmasta jossa naiset ovat eläneet 2000 vuotta ilman miehiä.

Tarina kerrotaan kolmen yhdysvaltalaisen tutkimusmatkailijamiehen kautta, jotka etsivät viidakosta tarunhohtoista naisten kansaa. Kun heidän Herlandiksi nimeämänsä paikka sitten löytyy, on miesten hämmästys suuri: yhteiskunta on järjestäytynyt ja harmoninen, eikä siellä näytä olevan miehille minkäänlaista tarvetta. Lisääntyminenkin tapahtuu neitseellisesti! Kahden kovin erilaisen maailmankuvan, ja erityisesti erilaisten sukupuolikäsitysten törmätessä seuraa tietysti kulttuurisia konflikteja, joiden kautta Gilman kartoittaa eroja Herlandin ja miesten länsimaisen maailman välillä.

Gilman on selvästi viettänyt pitkän tovin ihanneyhteiskuntaansa pohtien, niin yksityiskohtainen Herland on: sosiologi-tutkimusmatkailijan muistiinpanojen kautta lukijalle raportoidaan naisten vaatteista, opetuksesta, suhteesta uskontoon sekä äitiyteen, ja jopa siitä, miksi Herlandin asukkaat pitävät karja- ja maitotaloutta kuvottavana asiana. Yhteiskunnan yksityiskohtainen luotaaminen tapahtuu kuitenkin tarinan kustannuksella, ja monien utopioiden tapaan Herland muistuttaakin paikoittain enemmän niitä rakennuspiirustuksia kuin varsinaista romaania. Ei siis ole ihme, että etenkin vetävää tarinaa kaipaavat saattavat pitää kirjaa tylsänpuoleisena.

Itse tarinan sijaan Herlandin keskiössä onkin tietynlainen sukupuolten dekonstruktio, joka oli Gilmanin aikaan luultavasti vähintäänkin vallankumouksellinen ajatus. Herlandin naiset eivät nimittäin ole naisia tutkimusmatkailijoiden odottamalla tavalla: röyhelöihin sonnustautuneiden romantikkojen sijaan he ovat vahvoja ja nopeita, itsenäisiä ihmisiä. Ja sekös länsimaisia miehiä harmittaa ja hämmästyttää! Mutta Herlandin naisten ei ole koskaan tarvinnut olla naisia suhteessa miehiin, toimia maskuliinisuuden vastapoolina. Niinpä heistä onkin kehittynyt sukupuolensa edustajien sijaan ennen kaikkea yleisinhimillisiä ihmisiä.

Herland ei siis tunnu julistukselta miehettömän yhteiskunnan puolesta, vaan enemmänkin Gilmanin ajatusleikiltä siitä, millainen maailma saattaisi olla jos sukupuoltamme ei pidettäisi meitä eniten määrittelevänä seikkana. Entä jos ajattelisimme toisiamme sen sijaan yhteisön jäseniä – ihan vain ihmisinä?

Se on totta tosiaan aikamoinen utopia, ja matkaa moiseen tavoitteeseen riittää. Mutta kuten utopiakirjallisuudelle yleensä, myös tälle tavoitteelle on pakko nostaa hattua.

Charlotte Perkins Gilman: Herland. Suomennos: Ville-Juhani Sutinen. Savukeidas 2009. 288 s.

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: